"Ystävyyssuhteet eivät ole elinikäisiä, ystävyyden voi lopettaa elämäntilanteen muuttuessa" - mitä ihmettä?!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Samaa ihmettelin siinä ketjussa ja elämässä muutenkin. Ennen myös ystävyyssuhteisiin mahtui erilaisia vaiheita ja riitojakin, ne osattiin sopia ja laittaa mittasuhteisiin. Nyt ystävyyden tulee aina vain loputtomasti antaa ja tuoda hyvää mieltä. Olen kuullut useammankin toteavan, että ystävyys on kevyttä, se ei ole mikään sitoumus ja sen voi lopettaa, jos tulee negatiivisia fiiliksiä.

Eikö ystävyys ole kuitenkin yksi elämään kuuluva asia, jonka kautta voi kasvaa jo oppia? Ehkä ystävyyden haasteet tulevat vastaasi ihan tarkoituksella? Etenkin, jos löydät itsesi aina katsomasta välejä, voi vika olla siellä peilissä.

Ja miksi ylipäätään sillä toisella osapuolella on oikeus lopettaa ystävyys negatiivisten fiilisten myötä ja aiheuttaa näin sille toiselle kenties loppuelämän haavan?

En keksi muuta selitystä kuin itsekeskeisyys.

Miksi jollain ai

Et ole aikuinen saati aito ystävä, jos sinulla ei ole minkäänlaista kykyä sitoutua ystäviin

Nro 103: Mielenkiintoista, ja kiitos kun vastasit asiallisesti. Tämä tuntuu aika provosoivalta aiheelta. 

Nyt kun mietin, minulla ei varmaan ole yhtäkään ystävyyssuhdetta, jotka olisivat sitten lapsuusvuosien perustuneet maantieteelliselle sijainnille tai samankaltaiseen elämäntilanteeseen. Ehkä niitä vielä joskus tulee ja sitten pystyn samaistumaan. "

Mulla taas nimenomaan on perustuneet maantieteelliseen sijaintiin ja sillä tavalla samankaltaiseen elämäntilanteeseen, että kummallakin on ystävälle sen verran aikaa ja muita resursseja kuin mitä molemminpuolin ystävyydeltä on odotettu. Mutta tässä ehkä hyvä muistaa, että mä olin jo keski-ikäinen, kun kännykät yleistyivät niin, että jokaisella oli sellaiset. Lankapuhelinten aikaan ei pahemmin soiteltu ihan vaan kuulumisten kyselyn vuoksi ulkomaanpuheluita. Muutenkin ystäviä tavattiin enemmän kasvotusten kuin puhelimitse tai kirjeitä kirjoittamalla ja se tietenkin tarkoitti, että kahvilla käytiin useammin sen luona, joka asui lähellä. Sairaanhoito-opiston aikaisen hyvän ystäväni kanssa kyllä soiteltiin aika pitkäänkin, mutta koska hän muutti 500 kilometrin päähän, tapaamiset jäi kokonaan. Ja vähitellen väheni puhelutkin, kunnes loppuivat kokonaan. Elämäntilanne taas on vaikuttanut niin, että jos toisella on jo runsain mitoin omaa aikaa ja toinen elää nk ruuhkavuosiaan, silloin se kiireinen elää omassa kiireessään ja se, jolla on aikaa, on etsinyt itselleen muita ihmisiä, joilla on aikaa tehdä yhdessä erilaisia asioita. Kun toisella sitten ne ruuhkavuodet on ohi, toisella onkin jo uusi elämä uusine ihmisineen, joista on tullut läheisempiä kuin mitä tämä ruuhkavuosiaan elänyt enää on. Mun mielestä tämä on ihan normaalia. Jos hyvin käy, voidaan lähentyä uudelleen, mutta välttämättä ei käy niin. Voi nimittäin käydä niinkin, että sillä, jolla aiemmin oli aikaa, ei enää olekaan. Mä en tarkoita samankaltaisella elämäntilanteella sitä, että molemmat olisivat opiskelijoita, molemmat olisivat työttömiä, molemmilla olisi pienet lapset, molemmat olisivat parisuhteissa/sinkkuja, yhtä terveitä tms. Mä tarkoitan sitä, että molemmilla on samanverran aikaa, halua, varaa ja voimavaroja pitää yhteyttä ja tavata. Jonkun kanssa voi pitää tiiviistikin yhteyttä, vaikka tapaamisia olisikin harvoin, mutta sitten on niitä muita ystäviä, joita tapaa. Jos tämä on molemmille ok, silloin ystävyys säilyy. Ei kuitenkaan pidä olettaa, että sitten, kun toisellekin alkaisi tapaamiset taas sopia, toinen dumppaisi elämästään ne ystävät, joiden kanssa viime vuosina on tavannut useinkin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä en pidä enää ystävinäni sellaisia jotka vähättelevät, valehtelevat tai kadehtivat minua. Siedin sitä vuosikymmeniä, en tiedä mikä tuli, vanhuus vai viisaus. N 60v

 

Tässäpä pesunkestävä narsisti. Voin toki olla väärässä, mutta oman kokemukseni mukaan nämä ihmiset, jotka kokevat muiden hyvää tarkoittavien ystäviensä vähättelevän itseään, valehtelevan tai kadehtivan, saattavat itse asiassa vaan kaivata ystävää, joka aina sokeasti kehuu ja ihailee, vaikka itse käyttäytyisi miten huonosti. Itselläni on yksi tällainen entinen ystävä, joka muuttui oman elämäntilanteensa muutosten takia pikkuhiljaa aivan virtsapääksi, eikä sietänyt enää minkäälaista todellisuutta omassa kuplassaan. Julisti sieltä jonkinlaista Nalle Wahlroos-propagandaa ja muuta aivan naurettavaa sönkötystä, joskus harvoin jopa selvin päin.

Näin näköjään ihmiset tulkitsee asioita eri tavalla. Minun mielestä tuo ensimmäinen viesti oli yksi järkevimmistä koko ketjussa, sinä tulkitset narsistiksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nykyaikaa tämä, että kaiken pitäisi olla helppoa, kevyttä ja hauskaa ja jos ei ole, niin vika on siinä toisessa. Enää ei kestetä toisissa inhimillisyyttä, kun ollaan itse niin ahdistuneita ja rikki.

Nykyaika? Uskaltaisin väittää, että ennen ihmiset ovat kadonneet elämästä vielä helpommin. Kun yhteydenpito on ollut hankalampaa, niin ollaan aika usein tilanteesas, ett hups, jotain ei ole nähty yli vuoteen ja sitten se vähän niin kuin jää. 

Ennen oli vähemmän kaikkea. Nyt meillä on netin kautta sosiaalista elämää niin paljon kuin huvittaa. Voidaan seurata somessa, mitä kavereille kuuluu, ennen täytyi samat asiat kuulla ihmisiltä suoraan tai jonkun muun kaverin kautta juoruina. Nyt meillä on myös tää palsta ja kaikki muut alustat, joilla jutella. Ennen täytyi nähdä ihmisiä tai soittaa puhelimella jollekin tietylle, jos halusi lätistä. 

Ennen meillä oli vähemmän ihmisiä, mutta yhteydenpito oli sitten vuorostaan tärkeämpää. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Samaa ihmettelin siinä ketjussa ja elämässä muutenkin. Ennen myös ystävyyssuhteisiin mahtui erilaisia vaiheita ja riitojakin, ne osattiin sopia ja laittaa mittasuhteisiin. Nyt ystävyyden tulee aina vain loputtomasti antaa ja tuoda hyvää mieltä. Olen kuullut useammankin toteavan, että ystävyys on kevyttä, se ei ole mikään sitoumus ja sen voi lopettaa, jos tulee negatiivisia fiiliksiä.

Eikö ystävyys ole kuitenkin yksi elämään kuuluva asia, jonka kautta voi kasvaa jo oppia? Ehkä ystävyyden haasteet tulevat vastaasi ihan tarkoituksella? Etenkin, jos löydät itsesi aina katsomasta välejä, voi vika olla siellä peilissä.

Ja miksi ylipäätään sillä toisella osapuolella on oikeus lopettaa ystävyys negatiivisten fiilisten myötä ja aiheuttaa näin sille toiselle kenties loppuelämän haavan?

En keksi muuta selitystä kuin itsek

Et ole aikuinen saati aito ystävä, jos sinulla ei ole minkäänlaista kykyä sitoutua ystäviin

Milloin tämä ystävyyteen sitoutuminen tapahtuu ja miten siihen sitoudutaan? Puhutaanko siitä suoraan, vai oletetaanko vaan, että kun tietyt ehdot täyttyvät, niin tulevaisuudenkin pitää mennä tietyllä tavalla? Mistä ne ehdot tulevat? Kuka ne määrittleee?

Avioliitossa on sentään vihkivalat jne. ja seurustelusta käydään yleensä keskustelua. Ystävyydestä vastaavasti harvemmin.

Mulle aito ystävyys on tasapuolista. Se ei vaadi hampaat irvessä sitoutumista tai sen pelkoa, että voivoi voinko tehdä kuten minulle on hyväksi, jos toiselle tulee paha mieli. Ei, aidossa ystävyydessä molemmilla on tilaa olla oma itsensä ja toimia omista tarpeistaan käsin. Ei siinä vastuuteta toista niistä omista tarpeista, vaan jaetaan sen mukaan mitä molemmille sopii.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Samaa ihmettelin siinä ketjussa ja elämässä muutenkin. Ennen myös ystävyyssuhteisiin mahtui erilaisia vaiheita ja riitojakin, ne osattiin sopia ja laittaa mittasuhteisiin. Nyt ystävyyden tulee aina vain loputtomasti antaa ja tuoda hyvää mieltä. Olen kuullut useammankin toteavan, että ystävyys on kevyttä, se ei ole mikään sitoumus ja sen voi lopettaa, jos tulee negatiivisia fiiliksiä.

Eikö ystävyys ole kuitenkin yksi elämään kuuluva asia, jonka kautta voi kasvaa jo oppia? Ehkä ystävyyden haasteet tulevat vastaasi ihan tarkoituksella? Etenkin, jos löydät itsesi aina katsomasta välejä, voi vika olla siellä peilissä.

Ja miksi ylipäätään sillä toisella osapuolella on oikeus lopettaa ystävyys negatiivisten fiilisten myötä ja aiheuttaa näin sille toiselle kenties loppuelämän ha

Milloin tämä ystävyyteen sitoutuminen tapahtuu ja miten siihen sitoudutaan? Puhutaanko siitä suoraan, vai oletetaanko vaan, että kun tietyt ehdot täyttyvät, niin tulevaisuudenkin pitää mennä tietyllä tavalla? Mistä ne ehdot tulevat? Kuka ne määrittleee?

Avioliitossa on sentään vihkivalat jne. ja seurustelusta käydään yleensä keskustelua. Ystävyydestä vastaavasti harvemmin.

Mulle aito ystävyys on tasapuolista. Se ei vaadi hampaat irvessä sitoutumista tai sen pelkoa, että voivoi voinko tehdä kuten minulle on hyväksi, jos toiselle tulee paha mieli. Ei, aidossa ystävyydessä molemmilla on tilaa olla oma itsensä ja toimia omista tarpeistaan käsin. Ei siinä vastuuteta toista niistä omista tarpeista, vaan jaetaan sen mukaan mitä molemmille sopii.

Hädässä ystävä tunnetaan on aika hyvä ohjenuora. Älä leiki tyhmää vaan opettele sitoutumaan.

Vierailija kirjoitti:

Mä jaan karkeasti nuo suhteet ystäviin, kavereihin ja tuttuihin. Ystävyys on koko elämäksi, kaverit voi vaihdella elämäntilanteiden mukaan ja heidän kanssaan pääasiassa tehdään jotain juttuja, ja tutut on sitten satunnaisia tapaamisia.

Tämä. Enkä ajattele edes niin, että ystävyys on eliniäksi, vaan että se on kestänyt elämäntilanteiden yli, mutta ei ole takeita, että loppuelämän silti. Ja ihmiset voivat myös siirtyä lokerosta toiseen. 

On olemassa elämäntilanneystäviä ja pysyviä ystäviä. Niitä pysyviä ei mahdu elämään satoja kappaleita. Kun ystävystyy uuden ihmisen kanssa, ei voi tietää vielä, tuleeko ystävyydestä pysyvä vai liittyykö se sen hetken elämäntilanteeseen. On pakko hyväksyä, että iän myötä moni mukavakin ihminen jää taakse, kun yhdistävä tekijä jää elämästå pois. 

Jos elää elämäänsä oikein pienissä ympyröissä, tätä ilmiötä ei ehkä niin tapahdu, kun ihmiset pysyvät samoina siinä ympärillä. Sen sijaan jos elää aktiivista ja vaiheikasta elämää, tulee ihan väkisin paljon myös elämäntilanneystävyyksiä. On harrastuskavereita, entisiä naapureita, entisiä työkavereita, lasten kavereiden vanhempia, koulu-, lukio- ja opiskelukavereita, nykyisiä naapureita ja työkavereita, kollegoita, serkkuja ja sukulaisia, puolison ystäviä ja sukulaisia, entisen kumppanin ystäviä ja sukulaisia. Et millään voi olla kaikkien kanssa läheinen ja tavata kaikkia, et pysty kutsunaan heitä yhtaikaa edes isompiin juhliisi. Ihan pakko antaa osan hiipua pois. 

Tämä sitoutumisesta jauhava tuntuu olevan aika tiukkapipoinen tapaus. Ystävyys ei ole ystävyyttä, jollei se täytä hänen asettamiaan vaatimuksia. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Samaa ihmettelin siinä ketjussa ja elämässä muutenkin. Ennen myös ystävyyssuhteisiin mahtui erilaisia vaiheita ja riitojakin, ne osattiin sopia ja laittaa mittasuhteisiin. Nyt ystävyyden tulee aina vain loputtomasti antaa ja tuoda hyvää mieltä. Olen kuullut useammankin toteavan, että ystävyys on kevyttä, se ei ole mikään sitoumus ja sen voi lopettaa, jos tulee negatiivisia fiiliksiä.

Eikö ystävyys ole kuitenkin yksi elämään kuuluva asia, jonka kautta voi kasvaa jo oppia? Ehkä ystävyyden haasteet tulevat vastaasi ihan tarkoituksella? Etenkin, jos löydät itsesi aina katsomasta välejä, voi vika olla siellä peilissä.

Ja miksi ylipäätään sillä toisella osapuolella on oikeus lopettaa ystävyys negatiivisten fiilisten myötä ja aih

Hädässä ystävä tunnetaan on aika hyvä ohjenuora. Älä leiki tyhmää vaan opettele sitoutumaan

Niin, ja se menee molempiin suuntiin, eikä se koskaan ole velvollisuus. Jos molemmilla on yhtä aikaa hätä, ei ole tilaa auttaa. Sekin on ystävyyttä, että näkee sen. 

Mulla nousee karvat pystyyn tällaisista vaatimusystävyyksistä, koska usein ne on olleet tosi yksipuolisia vaatijoita, jotka sellaista on vaatineet. Eivät ole nähneet tai hyväksyneet muiden tarpeita. Mutta se on vaan mun omaa rajattomuusongelmaa. Omista ongelmistahan triggerit lähtee. 

Nro 104: "Samalla kärsin siitä, että mun on vaikea sanoa näille terapeutin tarvitsijoille ei. Miten torppaat tilanteen, jos joku avautuu sulle liikaa? "

Kuten aiemmin kerroin, mulla ystävystyminen kestää yleensä vuosia. Annan toiselle puhelinnumeroni vasta sitten, kun ollaan ystävystytty. Facebookissa voidaan olla kavereita jo sitä aikaisemminkin,  mutta silloin nämä avautumiset tulevat viestinä eikä puheluina. Luen ja vastaan viesteihin viiveellä. Jos tavatessa tulee näitä avautumisia vanhoista asioista, niin aikani kuunneltuani alan tehdä lähtöä. Ja sitten vaan vähennän tapaamisia tällaisen henkilön kanssa. Entisenä sairaanhoitajana kyllä ymmärrän, että joillain on tarve purkaa ajatuksiaan kirjoittamalla tai puhumalla. Se selkeyttää heidän omia ajatuksiaan. Eivät he oikeastaan edes tarvitsisi lukijaa/kuuntelijaakaan eikä varsinkaan mitään kommentteja tai keskustelua aiheesta. Kunhan saavat sisältään sen asian ulos. Ei mua haittaa ottaa tällaista vastaan, mutta sen pitää tapahtua silloin, kun se mulle sopii ja vain sen aikaa, kun mulle sopii. Asennoidun toiseen niissä tilanteissa kuin olisin edelleen sairaanhoitajan hommissa ja ko henkilö mun potilaani. Mutta kun haluan, että nyt on mun vapaa-aikani, sitten en lue/kuuntele. En ystävysty tällaisen henkilön kanssa. Ihan kuten en ystävysty sellaisenkaan kanssa, jonka tavatessa pitäisi aina korjata hänen tietokonettaan. 

Mulla ystävät ovat vaihtuneet lähes kokonaan eri elämänvaiheissa. Näin vain tapahtuu.

Minulla alkavat hälytyskellot soida aina, kun kuulen jonkun vaativan ystävältä sitoutumista, paheksuvan ihmisten itsekkyyttä ystävyyssuhteissa ja paasaavan nykyisestä ihmissuhteiden "kertakäyttökulttuurista". Ei anna kovin tasapainoista kuvaa, jos ystävyyteen suhtautuu tällaisella jyrkkyydellä, ankaruudella ja ehdottomuudella. Herää myös kysymys siitä, kuinka hyvä ystävä osaa itse olla toiselle, jos oma anti vaikuttaa olevan lähinnä vaatimista ja tuomitsemista?

Kyllä, minäkin olen joutunut lopettamaan erään ystävyyssuhteen vastoin tahtoani. Pitkäaikaisin ja läheisin ystäväni, jonka kanssa olimme molemmat käyneet omat kriisimme läpi mutta myös kasvaneet ihmisinä ystävyyden aikana, päätti katkaista ystävyytemme. Syyksi kertoi sen, ettei hänen nykyinen puolisonsa pidä siitä, että olemme ystäviä. Hän ei ymmärrettävästi halunnut aiheuttaa skismaa parisuhteessaan joten päätti valita ystävyytemme päättämisen.

Olin totta kai tästä pitkään palasina ja koen joskus vieläkin kaipauksen hetkiä. Toisinaan tulee mieleen, että pitääpä muistaa kertoa hänelle tästä ja tästä asiasta kunnes tajuan, ettei se enää ole mahdollista. Haluan kunnioittaa hänen päätöstään ja antaa hänen elää rauhassa elämäänsä. Ei tulisi mieleenkään alkaa syyllistää häntä siitä, että olin hänelle vain "elämäntilannekaveri" tai että hän on niin puolisonsa pompoteltavissa, ettei pystynyt "sitoutumaan" ystävyyteemme. Toivon vain, että hän teki mielestään oikean ratkaisun eikä ole jäänyt katumaan sitä jälkeenpäin. Jos hän joskus haluaisi ottaa uudelleen yhteyttä, on hän tervetullut tekemään niin. Itse en tosiaan aio sitä tehdä, koska kuten sanottua, kunnioitan hänen ratkaisuaan, vaikka en sitä henkilökohtaisella tasolla ymmärräkään.

Vierailija kirjoitti:

Minulla alkavat hälytyskellot soida aina, kun kuulen jonkun vaativan ystävältä sitoutumista, paheksuvan ihmisten itsekkyyttä ystävyyssuhteissa ja paasaavan nykyisestä ihmissuhteiden "kertakäyttökulttuurista". Ei anna kovin tasapainoista kuvaa, jos ystävyyteen suhtautuu tällaisella jyrkkyydellä, ankaruudella ja ehdottomuudella. Herää myös kysymys siitä, kuinka hyvä ystävä osaa itse olla toiselle, jos oma anti vaikuttaa olevan lähinnä vaatimista ja tuomitsemista?

Kyllä, minäkin olen joutunut lopettamaan erään ystävyyssuhteen vastoin tahtoani. Pitkäaikaisin ja läheisin ystäväni, jonka kanssa olimme molemmat käyneet omat kriisimme läpi mutta myös kasvaneet ihmisinä ystävyyden aikana, päätti katkaista ystävyytemme. Syyksi kertoi sen, ettei hänen nykyinen puolisonsa pidä siitä, että olemme ystäviä. Hän ei ymmärrettävästi halunnut aiheuttaa skismaa parisuhteessaan joten päätti valita ystävyytemme päättämisen.

Olin to

Minäkään en ymmärrä miksi ystävyyden päätyttyä pitäisi ryhtyä vihaamaan entistä kaveria tai ystävää, mutta juuri sellainen asenne hankalilla ihmisillä on. Vielä 10 vuotta tilanteen jälkeen olen saanut vastaajaan ja tekstarina ilkeitä ja syyllistäviä viestejä. Ja samat tyypit vaativat tiukkaan sävyyn syytä miksei ystävyys voi jatkua.

Ei tuollaisella asenteella voi ihmissuhteita odottaa säilyvän. Heti kun vastapuolelle tulee sellainen olo, että pakotetaan kanssakäymiseen, joutuu huolien roskaämpäriksi, rahan lainaajaksi jne. että aina on antajan puolella, niin suhde alkaa olla taputeltu. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Monille on iskenyt ystävyyssuhteissa hyötyajattelu. Toisen kanssa ollaan niin kauan, kun toisesta voi hyötyä jotenkin. On se sitten se, että toinen auttaa/kuuntelee/on hauska tms. Jos toinen ei enää täytä tuota tehtävää (tai pahimmillaan alkaa vaatia itselleen jotain, esimerkiksi lohdutusta raskaassa elämäntilanteessa), niin irti päästetään nopeasti. Pahimmillaan vielä syyllistetään sitä jätettyä, että mitäs muutuit tylsäksi/tarvitsevaksi tms.

Jotenkin tuntuu, että näitä hyötyajattelijoita on juuri tämän kommentin esittäjä ja peukuttaja. Oletetaan, että joku random työkaveri tms., alkaa kannatella, kun elämässä on hankalaa. Muutenkin tämä melodramaattisuus jättämisestä ja syylistämisestä kuulostaa huonolta teinidraamalta. 

Nimenomaan, on käsittämätöntä, että aikuinen ihminen voi ajatella, että ystävyyssuhde on jonkinlainen sitoumus, joka kestää eliniän. Teinin elämää on tuollainen melodraama ja mustavalkoisuus.

Ja mitä pitäisi ajatella siitä, että nämä ystävyyden katkaisemista moittivat haukkuvat entisen ystävänsä tai kaverinsa pataluhaksi :D  Ystävähän on sellainen, jota arvostaa. Miten on voinutkin noin kelvotonta pitää ystävänä ja vielä jäänyt kaipaamaan :D

Elämänmittaista ystävyyssuhdetta voi toki toivoa, mutta se toteutuu vain, jos vastapuolikin sellaista kaipaa. Täytyy sanoa, että näin neljääkymmentä lähennellessä vaatisi aika paljon, että sellaiseen suhteeseen enää sitoutuisin. Ei vain kiinnosta ja tykkään liikaa omasta ajastani. Kaksi ystävää on, jotka olen tuntenut lähes koko elämäni, ja tämä ystävyys kestää ainakin minun puolestani loppuelämän. Muuten on tuttavia ja kavereita, joiden kanssa on tullut oltua tekemisissä juurikin elämäntilanteesta johtuen. Ajan myötä näistä vain etääntyy eikä siinä ole kyse mistään "eliminoinnista", vaan elämä vie eri suuntiin eikä kiinnostusta ole tiiviimpään yhteydenpitoon.

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Nro 104: "Samalla kärsin siitä, että mun on vaikea sanoa näille terapeutin tarvitsijoille ei. Miten torppaat tilanteen, jos joku avautuu sulle liikaa? "

Kuten aiemmin kerroin, mulla ystävystyminen kestää yleensä vuosia. Annan toiselle puhelinnumeroni vasta sitten, kun ollaan ystävystytty. Facebookissa voidaan olla kavereita jo sitä aikaisemminkin,  mutta silloin nämä avautumiset tulevat viestinä eikä puheluina. Luen ja vastaan viesteihin viiveellä. Jos tavatessa tulee näitä avautumisia vanhoista asioista, niin aikani kuunneltuani alan tehdä lähtöä. Ja sitten vaan vähennän tapaamisia tällaisen henkilön kanssa. Entisenä sairaanhoitajana kyllä ymmärrän, että joillain on tarve purkaa ajatuksiaan kirjoittamalla tai puhumalla. Se selkeyttää heidän omia ajatuksiaan.  Eivät he oikeastaan edes tarvitsisi lukijaa/kuuntelijaakaan eikä varsinkaan mitään kommentteja tai keskustelua aiheesta. Kunhan saavat sisältään sen asian ulos. Ei mua haittaa ottaa tällaista vastaan, mutta sen pitää tapahtua silloin, kun se mulle sopii ja vain sen aikaa, kun mulle sopii. 

Kiitos, tässäpä tulikin hyvää vertaistukea. Juuri tällaisten keskustelujen takia rakastan tätä palstaa. 

Vierailija kirjoitti:

Minulla alkavat hälytyskellot soida aina, kun kuulen jonkun vaativan ystävältä sitoutumista, paheksuvan ihmisten itsekkyyttä ystävyyssuhteissa ja paasaavan nykyisestä ihmissuhteiden "kertakäyttökulttuurista". Ei anna kovin tasapainoista kuvaa, jos ystävyyteen suhtautuu tällaisella jyrkkyydellä, ankaruudella ja ehdottomuudella. Herää myös kysymys siitä, kuinka hyvä ystävä osaa itse olla toiselle, jos oma anti vaikuttaa olevan lähinnä vaatimista ja tuomitsemista?

Kyllä, minäkin olen joutunut lopettamaan erään ystävyyssuhteen vastoin tahtoani. Pitkäaikaisin ja läheisin ystäväni, jonka kanssa olimme molemmat käyneet omat kriisimme läpi mutta myös kasvaneet ihmisinä ystävyyden aikana, päätti katkaista ystävyytemme. Syyksi kertoi sen, ettei hänen nykyinen puolisonsa pidä siitä, että olemme ystäviä. Hän ei ymmärrettävästi halunnut aiheuttaa skismaa parisuhteessaan joten päätti valita ystävyytemme päättämisen.

Olin totta kai tästä pitkään palasina ja koen joskus vieläkin kaipauksen hetkiä. Toisinaan tulee mieleen, että pitääpä muistaa kertoa hänelle tästä ja tästä asiasta kunnes tajuan, ettei se enää ole mahdollista. Haluan kunnioittaa hänen päätöstään ja antaa hänen elää rauhassa elämäänsä. Ei tulisi mieleenkään alkaa syyllistää häntä siitä, että olin hänelle vain "elämäntilannekaveri" tai että hän on niin puolisonsa pompoteltavissa, ettei pystynyt "sitoutumaan" ystävyyteemme. Toivon vain, että hän teki mielestään oikean ratkaisun eikä ole jäänyt katumaan sitä jälkeenpäin. Jos hän joskus haluaisi ottaa uudelleen yhteyttä, on hän tervetullut tekemään niin. Itse en tosiaan aio sitä tehdä, koska kuten sanottua, kunnioitan hänen ratkaisuaan, vaikka en sitä henkilökohtaisella tasolla ymmärräkään.

Tämä kuulostaa minusta terveeltä ja tasapainoiselta, aikuisemaiselta suhtautumiselta ystävyyteen. Siinä otetaan huomioon toisenkin rajat ja tarpeet ja otetaan itse vastuu omista. 

En ole kuullutkaan jonkun ottavan noin vakavasti kaverisuhteitakin, jotta pitäisi oikein eliniäksi sitoutua. 🤣🤣🤣

Eiköhän tässä näy sama mitä parisuhteissakin. Oma psyykkinen perusturvallisuus ja paljonko tarvitsee toista ihmistä omaa oloaan säätelemään. Ja mistä se turvallisuuden kokemus tulee. Toiset kaipaa sitoutumuisen normia, varsinkin jos ei ole kokemusta siitä, että tulisi riittävän huomioiduksi ja välitetyksi, jos toinen saa vapaasti mennä ja tulla.