Lue keskustelun säännöt.
"Ystävyyssuhteet eivät ole elinikäisiä, ystävyyden voi lopettaa elämäntilanteen muuttuessa" - mitä ihmettä?!
08.12.2024 |
Olen seurannut aivan hämilläni erästä keskustelua, jossa on noussut useampikin otsikon kaltainen kommentti. Ihmiset toteavat, että ystävyyssuhteet eivät ole elinikäisiä, vaan lähinnä määräaikaisia. Ystävyys on ok niin kauan, kun ystävyydestä tulee hyvä mieli ja ystävyys ei millään tavalla kuormita. Jos ystävä jossain pikkuasiassa ärsyttää/hän on jonkin aikaa raskasta seuraa tms, on täysin ok lopettaa ystävyys sen takia. On myös täysin ok lopettaa ystävyys, jos ystävien elämäntilanne muuttuu.
Olen tästä aivan ihmeissäni. Minulle ystävyys on lähtökohtaisesti sitä, että toivoisin aikuisena solmitun ystävyyden kestävän eliniän. Aikuisena sitä kuitenkin jo tietää, millainen ihminen ja persoona on eikä ole samanlaista suurta muutosta kuin lapsena/teininä. Ajattelen, että ystävän kanssa ollaan iloissa ja suruissa, eikä toista hylätä silloin, jos ystävällä on vaikka vaikeaa ja hän kaipaisi tukea. Hyvässä ystävyydessä puolin ja toisin jaetaan ilot ja surut, molempien tunteille ja elämäntilanteille on tilaa.
En myöskään ymmärrä, miksi ystävästä pitäisi luopua elämäntilanteen muuttuessa. Mihin ne hyvät keskinäiset välit häviää, jos vauvavapaalta palataan työelämään/työelämästä siirrytään eläkkeelle tms? Eikä hyvät välit ole nyt synonyymi usein näkemiselle. Monilla on ystäviä, joita näkee harvoin, mutta juttu jatkuu aina siitä mihin se edellisellä kerralla jäi. Minulla on ystäviä, jotka ovat hyvin erilaisessa elämäntilanteessa kuin minä itse ja ei se millään lailla ole este ystävyydelle. Päinvastoin on hyvin virkistävää, kun toisella on ihan eri-ikäiset lapset tai muuten erilainen elämäntilanne.
Missä vaiheessa ystävyydestä on tullut tällaista itsekeskeistä kauppatavaraa, jossa ystävyys kuopataan milloin minkäkin syyn takia?
Kommentit (478)
"Missä vaiheessa ystävyydestä on tullut tällaista itsekeskeistä kauppatavaraa, jossa ystävyys kuopataan milloin minkäkin syyn takia?"
Näin juuri. Ei voi muuttaa kolmea korttelia halvempaan asuntoon tai työn perässä. Kun ystävät ja äitikin jäisi.
Toisille niitä ystäviä tulee ja menee kun joutuu muuttamaan TÖIHIN.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ilmeisesti täällä on ihmisillä enemmän kokemusta väliaikaisesta ystävyydestä. En rehellisesti sanottun pysty sellaiseen samaistumaan. Pari ystävyyttä on katkennut konfliktin tai valehtelun vuoksi, mutta yhtäkään ei sen vuoksi että elämäntilanne on muuttunut tai siksi että toisella on vaikeaa. Jotenkin vaikeaa edes nähdä niin helposti katkeavaa suhdetta ystävyytenä.
Olisi tuntunut tosi oudolta, jos vanhin ystäväni olisi hylännyt minut kun sai lapsia. Tai että minä olisin ottanut etäisyyttä, kun hän sai lapsia. Tai kun toisella meistä on ollut kriisejä. Eikös ystäviin juuri noissa tilanteissa tukeuduta? Kenelle sitä iloakaan jakaisi mieluummin, ellei ystävälle joka iloitsee puolestasi?Mulla ei ole ystävyyssuhteet juurikaan katkenneet vaan ne ovat vain hiipuneet taustalle. Jo aiemmin ketjussa kerroin ystävästäni, joka muutti 1980-luvun
Mielenkiintoista, ja kiitos kun vastasit asiallisesti. Tämä tuntuu aika provosoivalta aiheelta.
Nyt kun mietin, minulla ei varmaan ole yhtäkään ystävyyssuhdetta, jotka olisivat sitten lapsuusvuosien perustuneet maantieteelliselle sijainnille tai samankaltaiseen elämäntilanteeseen. Ehkä niitä vielä joskus tulee ja sitten pystyn samaistumaan.
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Nro 75: Ja sitten on meitä, jotka eivät oikeastaan koskaan pura vuolaasti mitään oman elämän ongelmia ystävilleen. Voi ehkä mainita asiasta ja ehkä vähän harmitellakin asiaa, mutta ei ota samaa asiaa puheeksi uudestaan ja uudestaan. Otan esimerkkinä omasta elämästäni äitini muistisairauden ja sen aiheuttaman stressin, kun jouduin aika usein öisinkin juoksemaan pitkin katuja etsimässä äitiäni. Mutta ei mun äitini karkailut eikä mun stressini loppuneet siihen, kun en enää puhunut asiasta. Loppui vasta sitten, kun äiti kuoli. Onneksi mulla on ystäviä, jotka ymmärsivät tämän eivätkä edes olettaneet, että mulla olisi heille yhtä paljon aikaa ja voimia kuin ennenkin. Samoin en voivottele kipujani ystävilleni. Joskus voin sanoa, että en jaksa lähteä, koska nivelkivut on niin kovat, mutta ei mun kivut ole mulle ystävieni kanssa normaali puheenaihe. Ystäväni kyllä tietävät, mitä sairauksia mulla on. Se, että en valita, ei tarkoita, että
Samaistun etenkin tähän: "Toki mä kuuntelen, jos ystävälläni on jotain uutta mieltä painavaa, mutta osa ihmisistä tuntuu muuttuvan iän myötä pelkäksi narisijaksi. Ja naristaan nimenomaan samasta asiasta uudestaan ja uudestaan. Mä tutustun uusiin ihmisiin helposti, mutta menee yleensä pitkän aikaa - siis vuosia - ennenkuin ystävystyn. Tavallisin syy, miksi jokin kaverisuhde ei lopulta muutu ystävyydeksi, on mun kohdalla just se, että mua aletaan käyttää ilmaisena terapeuttina. Jos tällainen piirre toisessa ihmisessä tulee esiin, ei ystävyyttä voi syntyä. "
Samalla kärsin siitä, että mun on vaikea sanoa näille terapeutin tarvitsijoille ei. Miten torppaat tilanteen, jos joku avautuu sulle liikaa?
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ilmeisesti täällä on ihmisillä enemmän kokemusta väliaikaisesta ystävyydestä. En rehellisesti sanottun pysty sellaiseen samaistumaan. Pari ystävyyttä on katkennut konfliktin tai valehtelun vuoksi, mutta yhtäkään ei sen vuoksi että elämäntilanne on muuttunut tai siksi että toisella on vaikeaa. Jotenkin vaikeaa edes nähdä niin helposti katkeavaa suhdetta ystävyytenä.
Olisi tuntunut tosi oudolta, jos vanhin ystäväni olisi hylännyt minut kun sai lapsia. Tai että minä olisin ottanut etäisyyttä, kun hän sai lapsia. Tai kun toisella meistä on ollut kriisejä. Eikös ystäviin juuri noissa tilanteissa tukeuduta? Kenelle sitä iloakaan jakaisi mieluummin, ellei ystävälle joka iloitsee puolestasi?Mulla ei ole ystävyyssuhteet juurikaan katkenneet vaan ne ovat vain hiipuneet taustal
Nyt kun mietin, minulla ei varmaan ole yhtäkään ystävyyssuhdetta, jotka olisivat sitten lapsuusvuosien perustuneet maantieteelliselle sijainnille tai samankaltaiseen elämäntilanteeseen. Ehkä niitä vielä joskus tulee ja sitten pystyn samaistumaan.
Mulla ei varmaan ole yhtään sun näkökulmasta aitoa ystävyyttä, mutta mun suhteet perustuu esim. siihen:
- on helppo nähdä, asutaan lähekkäin ja helppo lähteä yhdessä vaikka kävelylle
- nähdään samassa harrastuksessa
- on muuten samanlainen elämä/elämäntilanne (ollaan lapsettomia sinkkuja).
Ehkä noi on sit enemmän kaveruuksia. Hyvä niinkin.
"Tämä tuntuu aika provosoivalta aiheelta. "
No jos aloittaa, että erilaiset tavat on "itsekästä kauppatavaraa"...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Nykyaikaa tämä, että kaiken pitäisi olla helppoa, kevyttä ja hauskaa ja jos ei ole, niin vika on siinä toisessa. Enää ei kestetä toisissa inhimillisyyttä, kun ollaan itse niin ahdistuneita ja rikki.
Nykyaika? Uskaltaisin väittää, että ennen ihmiset ovat kadonneet elämästä vielä helpommin. Kun yhteydenpito on ollut hankalampaa, niin ollaan aika usein tilanteesas, ett hups, jotain ei ole nähty yli vuoteen ja sitten se vähän niin kuin jää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ilmeisesti täällä on ihmisillä enemmän kokemusta väliaikaisesta ystävyydestä. En rehellisesti sanottun pysty sellaiseen samaistumaan. Pari ystävyyttä on katkennut konfliktin tai valehtelun vuoksi, mutta yhtäkään ei sen vuoksi että elämäntilanne on muuttunut tai siksi että toisella on vaikeaa. Jotenkin vaikeaa edes nähdä niin helposti katkeavaa suhdetta ystävyytenä.
Olisi tuntunut tosi oudolta, jos vanhin ystäväni olisi hylännyt minut kun sai lapsia. Tai että minä olisin ottanut etäisyyttä, kun hän sai lapsia. Tai kun toisella meistä on ollut kriisejä. Eikös ystäviin juuri noissa tilanteissa tukeuduta? Kenelle sitä iloakaan jakaisi mieluummin, ellei ystävälle joka iloitsee puolestasi?Mulla ei ole ystävyyssuhteet juurikaan kat
Jos se toimii sinulle, niin hyvä niin. Todennäköisesti ystäväsi ovat samanhenkisiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Monille on iskenyt ystävyyssuhteissa hyötyajattelu. Toisen kanssa ollaan niin kauan, kun toisesta voi hyötyä jotenkin. On se sitten se, että toinen auttaa/kuuntelee/on hauska tms. Jos toinen ei enää täytä tuota tehtävää (tai pahimmillaan alkaa vaatia itselleen jotain, esimerkiksi lohdutusta raskaassa elämäntilanteessa), niin irti päästetään nopeasti. Pahimmillaan vielä syyllistetään sitä jätettyä, että mitäs muutuit tylsäksi/tarvitsevaksi tms.
Jotenkin tuntuu, että näitä hyötyajattelijoita on juuri tämän kommentin esittäjä ja peukuttaja. Oletetaan, että joku random työkaveri tms., alkaa kannatella, kun elämässä on hankalaa. Muutenkin tämä melodramaattisuus jättämisestä ja syylistämisestä kuulostaa huonolta teinidraamalta.
Vierailija kirjoitti:
"Tämä tuntuu aika provosoivalta aiheelta. "
No jos aloittaa, että erilaiset tavat on "itsekästä kauppatavaraa"...
No kyllä moni tuossa aloituksessa kuvailtu esimerkki oli minusta aika karu. Ketään ei kuitenkaan nimetty tai haukuttu henkilökohtaisesti, eli en sinänsä ymmärrä, mistä provosoidutaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Monille on iskenyt ystävyyssuhteissa hyötyajattelu. Toisen kanssa ollaan niin kauan, kun toisesta voi hyötyä jotenkin. On se sitten se, että toinen auttaa/kuuntelee/on hauska tms. Jos toinen ei enää täytä tuota tehtävää (tai pahimmillaan alkaa vaatia itselleen jotain, esimerkiksi lohdutusta raskaassa elämäntilanteessa), niin irti päästetään nopeasti. Pahimmillaan vielä syyllistetään sitä jätettyä, että mitäs muutuit tylsäksi/tarvitsevaksi tms.
Jotenkin tuntuu, että näitä hyötyajattelijoita on juuri tämän kommentin esittäjä ja peukuttaja. Oletetaan, että joku random työkaveri tms., alkaa kannatella, kun elämässä on hankalaa. Muutenkin tämä melodramaattisuus jättämisestä ja syylistämisestä kuulostaa huonolta teinidraamalta.
Random työkaveri onkin yhtäkkiä ystävä? Melkoinen kalteva pinta
Vierailija kirjoitti:
Ilmeisesti täällä on ihmisillä enemmän kokemusta väliaikaisesta ystävyydestä. En rehellisesti sanottun pysty sellaiseen samaistumaan. Pari ystävyyttä on katkennut konfliktin tai valehtelun vuoksi, mutta yhtäkään ei sen vuoksi että elämäntilanne on muuttunut tai siksi että toisella on vaikeaa. Jotenkin vaikeaa edes nähdä niin helposti katkeavaa suhdetta ystävyytenä.
Olisi tuntunut tosi oudolta, jos vanhin ystäväni olisi hylännyt minut kun sai lapsia. Tai että minä olisin ottanut etäisyyttä, kun hän sai lapsia. Tai kun toisella meistä on ollut kriisejä. Eikös ystäviin juuri noissa tilanteissa tukeuduta? Kenelle sitä iloakaan jakaisi mieluummin, ellei ystävälle joka iloitsee puolestasi?
Ei se ole hylkäämistä, jos esim. juuri silloin lapsen syntyessä ei oikein ole aikaa ystäville. Oikea ystävyys säilyy ja odottaa parempaa aikaa ja kuten moni on sanonut, juttu jatkuu siitä mihin jäi.
Ja noista kriiseistä. Niissäkin on mielestäni eroja, mikä on normaalia ja mikä ei. Jos ystävän äiti kuolee tai lapsi tai ystävä itse sairastuu, on normaalia kysyä ja keskustella toisen voinnista vaikka päivittäinkin, mennä yhdessä kävelylle että toinen saa muuta ajateltavaa tai saa purkaa sydäntään, on normaalia sanoa että saa soittaa vaikka keskellä yötä. Kun se yhteydenpito pysyy kuitenkin siedettävän rajoissa.
Mutta jos ystävällä on vaikka salasuhde ja miettii mitä tekee oman avioliittonsa kanssa, ja laittaa päivässä 90 viestiä asiaan liittyen kun tätä pohtii tai kun hehkuttaa salarakastaan, ja niiden lisäksi soittaa 5 kertaa päivässä vaikka kuinka sanot että et ehdi puhua koska olet töissä, niin sellaista ei vaan kenenkään tarvitse jaksaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä en pidä enää ystävinäni sellaisia jotka vähättelevät, valehtelevat tai kadehtivat minua. Siedin sitä vuosikymmeniä, en tiedä mikä tuli, vanhuus vai viisaus. N 60v
Tässäpä pesunkestävä narsisti. Voin toki olla väärässä, mutta oman kokemukseni mukaan nämä ihmiset, jotka kokevat muiden hyvää tarkoittavien ystäviensä vähättelevän itseään, valehtelevan tai kadehtivan, saattavat itse asiassa vaan kaivata ystävää, joka aina sokeasti kehuu ja ihailee, vaikka itse käyttäytyisi miten huonosti. Itselläni on yksi tällainen entinen ystävä, joka muuttui oman elämäntilanteensa muutosten takia pikkuhiljaa aivan virtsapääksi, eikä sietänyt enää minkäälaista todellisuutta omassa kuplassaan. Julisti sieltä jonkinlaista Nalle Wahlroos-propagandaa ja muuta aivan naurettavaa sönkötystä, joskus harvoin jopa selvin päin.
Vierailija kirjoitti:
Niin sapettaa, että aina syytetään sitä jätettyä. Mitäs luulit, että ollaan läheisiä. Mitäs luulit, että viihdyn kanssasi ja olet kiva ihminen.
Todellisuudessa iso osa ihmissuhteiden päättämisistä on ihmisen omaa kriiseilyä ja ahdistuneisuutta omista tunteista. Ei siis ole toisen syy, vaikka ihminen kuinka koittaa niin väittää.
Ei se musta ole kenenkään syy, että suhteet katkeaa. On normaalia, että ei haluta samoja asioita suhteelta ja ollaan muutenkin "eri taajuudella". Ei se tarkoita, että kumpikaan olisi jotenkin erityisen huono ihminen.
Niin, mun on esim. todella vaikeaa luottaa ihmisiin. En hirveästi tykkää jakaa omia asoitani muille. Oon mukava ja tsemppaava. Tämä tietysti vetää puoleensa ongelmakimppuja, jotka ehkä kuvittellee, että ollaan hyviäkin ystäviä, kun he voivat avautua ja vastaan niihin juttuihin edes jotain. Sitten kun en jossain vaiheessa jaksa ja saan jotain selkärankaa, niin vetäydyn. Molemmat ollaan omalla tavallamme haavoittuneita, eikä ne haavat vaan sovi yhteen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä jaan karkeasti nuo suhteet ystäviin, kavereihin ja tuttuihin. Ystävyys on koko elämäksi, kaverit voi vaihdella elämäntilanteiden mukaan ja heidän kanssaan pääasiassa tehdään jotain juttuja, ja tutut on sitten satunnaisia tapaamisia.
Minä uskon, että jopa sukulaisuus ei estä minua jatkamasta elämääni, niin kuin kyseistä henkilöä ei olisi olemassakaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minua ihmetyttää yksi kommentti. Hirmu moni sanoo, että raskaaksi muuttuneen ystävyyden voi kepeästi lopettaa.
Miten ne ystävälliset, ihanat ja hauskat ihmiset muuttuvat yhtäkkiä raskaiksi? Harvan aikuisen persoona nyt hurjasti muuttuu enää aikuisena.
En tiedä. Minulla oli opiskeluaikoina hauska, välittävä ja iloinen ystävä. Vuosia kului, ja joku hänen persoonassaan muuttui. Tai ehkä se oli aina ollut, mutta tuli iän myötä esiin.
Hänen juttunsa synkkenivät. Minun piti tehdä hänelle palveluksia, koska minulla oli kuulema helpompi elämä. Hän piikitteli minua pikkuasioista (painosta) ja lopulta loukkasi (miten tuollainen kuin sinä on saanut noin hyvännäköisen miehen). Hän alkoi selän takana haukkumaan tuntemaan ihmisiä (varmasti myös minua). Kaikki ikävät asiat mitä hänelle sattui, ja niitä tapahtui tosi paljon, oli jonkun muun syytä. Olimme sopineet
Jep. Aikamoinen oikeutuksen asenne. Ja se, että ystävän TÄYTYY auttaa ja esim. toimia terapeuttina. Mistä sellainen velvollisuus tulee?
Ylipäänsä tää keskustelu jättämisestä ja hylkäämisestä kuulostaa aika ahdistavalta. On vahvat odotukset sille, millaisia suhteiden ptäisi olla. Miten toisen pitäisi toimia. Silloin ei aidoisti nähdä toista ja toisen tarpeita tai hyväksytä niitä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oma kokemus on ollut, että monien on vaikea sietää toisissa epätäydellisyyttä, heikkoutta ja tarvitsevuutta. Epäilen, että tämä juontuu kasvatuskulttuuriin. Moni on saanut kasvatuksen, että vaikeissa tilanteissa on jätetty yksin ja lapset/nuoretkin ovat jääneet vaikeissa tilanteissa omilleen. Vaikeiden tunteiden kohtaamisessa ei ole autettu, ei ole lohdutettu ja tuettu. Sitten ei aikuisena osata kohdata muissa inhimillisyyttä, kun sitä ei ole kukaan kohdannut omalla kohdalla silloin, kun sitä olisi tarvinnut.
Tämä.
Minä olen törmännyt useampaankin kolmekymppiseen, jotka sanovat, etteivät esimerkiksi osaa suhtautua itkeviin ihmisiin. Ahdistuvat, menevät lukkoon, eivätkä osaa lohduttaa. Sitten nämä aikuiset vetoavat siihen, että kun olen tällainen, niin en asialle mitään voi. Elämässä voi aikuisenakin opetella taitoja. Eikä lohduttaminen edes ole
Mulla on toisensuuntainen ongelma. En osaa olla torjuva, vaikka en yhtään jaksaisi/haluaisi kuunnella puolituttujen murheita, vaan vastaan jollain perusempaattisella tavalla. Sitten mun päälle kaadetaan helposti kaikenlaista. Eli haluaisin oppia sitä torjumista. Tai päästä siitä tunteesta, että pitäis aina mennä toisen kanssa samalle taajuudelle ja lohduttaa.
Minusta tuntuu, että pahoitin yhden ystäväni mielen pysyvästi kun totesin ehkä vuosi sitten vähän itsestäänkin selvän asian, eli että Riikka Purra valehteli vaaleissa, eli lupasi yhtä, ja teki tasan toista. Jostain syystä asia aiheutti kaverissani kauhean voimakkaan reaktion, en oikein vieläkään ymmärrä miksi.
Vierailija kirjoitti:
Samaa ihmettelin siinä ketjussa ja elämässä muutenkin. Ennen myös ystävyyssuhteisiin mahtui erilaisia vaiheita ja riitojakin, ne osattiin sopia ja laittaa mittasuhteisiin. Nyt ystävyyden tulee aina vain loputtomasti antaa ja tuoda hyvää mieltä. Olen kuullut useammankin toteavan, että ystävyys on kevyttä, se ei ole mikään sitoumus ja sen voi lopettaa, jos tulee negatiivisia fiiliksiä.
Eikö ystävyys ole kuitenkin yksi elämään kuuluva asia, jonka kautta voi kasvaa jo oppia? Ehkä ystävyyden haasteet tulevat vastaasi ihan tarkoituksella? Etenkin, jos löydät itsesi aina katsomasta välejä, voi vika olla siellä peilissä.
Ja miksi ylipäätään sillä toisella osapuolella on oikeus lopettaa ystävyys negatiivisten fiilisten myötä ja aiheuttaa näin sille toiselle kenties loppuelämän haavan?
En keksi muuta selitystä kuin itsekeskeisyys.
Miksi jollain aikuisella ihmisellä olisi velvollisuus olla toisen aikuisen ihmisen ystävä vastoin omaa tahtoaan? Mitä se sellaien ystävyys edes on? Jokin symbioottinen tukisuhde?
Teininä ehkä oli tällaisia vaatimuksia, kun minuus ja erillisyys olivat vasta kehittymässä. Mutta kyllä aikuisuuteen kuuluu, että vapaasti saa myös olla olematta jonkun ystävä. Ei tarvitse ottaa vastuuta toisen aikuisen reaktiosta siihen.
Seurustelussa sanotaan situationship. Ainakin mun ystävyydet on sellaisia. Niitä näen, ketä on lähellä ja keillä aikataulut sopii yhteen.