Lue keskustelun säännöt.
"Ystävyyssuhteet eivät ole elinikäisiä, ystävyyden voi lopettaa elämäntilanteen muuttuessa" - mitä ihmettä?!
08.12.2024 |
Olen seurannut aivan hämilläni erästä keskustelua, jossa on noussut useampikin otsikon kaltainen kommentti. Ihmiset toteavat, että ystävyyssuhteet eivät ole elinikäisiä, vaan lähinnä määräaikaisia. Ystävyys on ok niin kauan, kun ystävyydestä tulee hyvä mieli ja ystävyys ei millään tavalla kuormita. Jos ystävä jossain pikkuasiassa ärsyttää/hän on jonkin aikaa raskasta seuraa tms, on täysin ok lopettaa ystävyys sen takia. On myös täysin ok lopettaa ystävyys, jos ystävien elämäntilanne muuttuu.
Olen tästä aivan ihmeissäni. Minulle ystävyys on lähtökohtaisesti sitä, että toivoisin aikuisena solmitun ystävyyden kestävän eliniän. Aikuisena sitä kuitenkin jo tietää, millainen ihminen ja persoona on eikä ole samanlaista suurta muutosta kuin lapsena/teininä. Ajattelen, että ystävän kanssa ollaan iloissa ja suruissa, eikä toista hylätä silloin, jos ystävällä on vaikka vaikeaa ja hän kaipaisi tukea. Hyvässä ystävyydessä puolin ja toisin jaetaan ilot ja surut, molempien tunteille ja elämäntilanteille on tilaa.
En myöskään ymmärrä, miksi ystävästä pitäisi luopua elämäntilanteen muuttuessa. Mihin ne hyvät keskinäiset välit häviää, jos vauvavapaalta palataan työelämään/työelämästä siirrytään eläkkeelle tms? Eikä hyvät välit ole nyt synonyymi usein näkemiselle. Monilla on ystäviä, joita näkee harvoin, mutta juttu jatkuu aina siitä mihin se edellisellä kerralla jäi. Minulla on ystäviä, jotka ovat hyvin erilaisessa elämäntilanteessa kuin minä itse ja ei se millään lailla ole este ystävyydelle. Päinvastoin on hyvin virkistävää, kun toisella on ihan eri-ikäiset lapset tai muuten erilainen elämäntilanne.
Missä vaiheessa ystävyydestä on tullut tällaista itsekeskeistä kauppatavaraa, jossa ystävyys kuopataan milloin minkäkin syyn takia?
Kommentit (478)
Kyllä itseltäni on karissut matkan varrella useita ystäviä, enkä koe, että asiaan olisi liittynyt mitään kummallista. Opiskeluaikaisistä ystävistä suurin osa on jäänyt, sillä olemme sijoittuneet ihan eri puolille Suomea ja kun ei olla kymmeniin vuosiin enää tavattu, niin se ystävyyskin on hiipunut. Samoin on käynyt entisille naapureille yms., joiden kanssa on oltu läheisissä väleissä. Yleensä se muutto satojen kilometrien päähän on ollut se hiipumisen aiheuttava juttu. Toki on muutamia ystäviä, joiden kanssa olen aina vaan yhteyksissä, vaikka välimatkaakin on, mutta ehkä näin aikuisena ei tarvitse enää mitään suurta kaveripiiriä, riittää vähempikin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kovin mustavalkoinen ajatusmaailma, jos kuvitellaan ystävyyden olevan ikuista. Varmaan moni naimisiinkin menevä kuvittelee liiton kestävän hautaan asti.
Ongelmana tässä on että tähän vällin mahtuu elämä. Aina asiat eivät mene suunnitelmien mukaan.
No, on ihmisiä joille muut ihmiset ovat vain hyötyesineitä. Kuin Ikeasta haettavia pöytiä.
Mitä ystävän pitäisi siis olla? En tarkoita että hyötyesine, kummallinen ajatus, mutta jos ystävyyssuhde antaa elämään pelkkää huonoa ja pahaa niin miksi sitä pitäisi jatkaa?
Missä on noin sanottu?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitäpä niillä ystävillä tekee? Eikö riitä, että on vain tuttavia?
Tarvitaan ihmisiä eri käyttötarkoituksiin on joidenkin itsekeskeisten asenne.
Asian voi toki ajatella noinkin. Tai sitten niin, että ihmisllä on erilaisia kiinostuksen kohteita ja erilaisia resursseja tehdä asioita ja sen vuoksi eri ihmisten kanssa tehdään erilaisia asioita. En mä esimerkiksi koskaan laita kaukana asuvalle ystävälleni viestiä ja kysy, lähteekö hän mun kanssani 10 minuutin päästä viemään koiraa iltalenkille. Sen sijaan kysyn asiaa joltain lähellä asuvalta, useimmiten siskoltani, joka asuu naapuritalossa. Ylipäätään kaikkeen spontaaniin kysyn mukaani jotain sellaista, joka asuu lähellä ja jolla tiedän noin yleensäkin olevan mahdollisuuksia sponttaaneihin juttuihin. En myöskään ole koskaan ehdottanut viinimessuille lähtemistä muslimiystävälleni enkä ravintolassa syömistä ystävilleni, joilla on tiukka rahatilanne. Mun mielestä on pelkästään kohteliasta, että ei ehdota toiselle sellaista asiaa, mihin jo ehdottaessaan tietää, että hän ei halua (esim arvomaailmansa vuoksi) tai pysty (esim rahatilanne, maantieteellinen etäisyys, liikuntakyky) osallistumaan. Mun mielestä ystävyys ei edellytä sitä, että kaikki tehdään sitten joko tämän ystävän kanssa, yksin tai ei tehdä ollenkaan.
Noin muuten tähän aiheeseen ystävyyden päättymisestä, niin mä olen sen verran vanha jo, että muistan oikein hyvin ajan ilman kännyköitä ja somea. Kun hyvä ystäväni 1980-luvun alussa muutti Chileen, niin puhelut ullkomaille oli ihan hemmetin kalliita. Yhteydenpito hoidettiin kirjeitse ja kyllä siinä niin vaan kävi, että kummallekin alkoi muodostua uusia ystävyyssuhteita, jotka täyttivät sen tilan, mikä kaukana asuvan ystävän osalta vapautui. Ei siihen liittynyt mitään draamaa. Eikä liittynyt draamaa siihenkään, että kun mulla ja yhdellä ystävälläni lapset alkoivat olla teinejä (ja siten ei enää tarvinnut lapsenvahtia vaan pystyi paljon paremmin tekemään asioita kodin ulkopuolella), ystäväni halusikin vielä nk iltatähden, joten hän palasi vielä uudelleen pikkulapsiperheen arkeen. Hän kaipasi enemmän seuraa päivisin hiekkalaatikolle ja mä taas olin päivisin töissä. Yhteydenpito väheni kunnes loppui kokonaan. Meni melkein 20 vuotta, kun kerran sattumalta bussissa nähtiin ja sen jälkeen yhteydenpito alkoi uudelleen. Hän on nyt jo eläkkeellä ja koska mä teen nykyisin 3-päiväistä työviikkoa, niin me tavataankin nykyisin kerran kuukaudessa just mun vapaapäivinä joko lounaalla tai kahvilla. Kahvilassa tai ravintolassa, joka on molemmille sopivan matkan päässä. Mulla on monenlaisia ystäviä ja kavereita ja kun ikää tulee lisää, niin valitettavasti joidenkin liikuntakyky heikkenee siten, etteivät he pysty enää tekemään samoja asioita kuin ennen. He eivät kuitenkaan edlelytä, että ystävyytemme vuoksi minäkään en saisi enää tehdä niitä asioita. Joillain myös eläkkeelle jääminen tarkoittaa tulojen aika merkittävääkin alenemista eikä heillä olekaan enää varaa tehdä samoja asioita kuin oli aiemmin. Kun mä ehdotan jollekin ystävälleni tai kaverilleni jotain, en ehdota sellaista, mihin tiedän, ettei toisella ole varaa. Ehdotan sitä asiaa sellaiselle, jolla on.
Olen sanonut ennenkin, että aika harvalla on samat kaverit päiväkodissa ja hoivakodissa. Eikä ole tarkoitus ollakaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kovin mustavalkoinen ajatusmaailma, jos kuvitellaan ystävyyden olevan ikuista. Varmaan moni naimisiinkin menevä kuvittelee liiton kestävän hautaan asti.
Ongelmana tässä on että tähän vällin mahtuu elämä. Aina asiat eivät mene suunnitelmien mukaan.
No, on ihmisiä joille muut ihmiset ovat vain hyötyesineitä. Kuin Ikeasta haettavia pöytiä.
Mitä ystävän pitäisi siis olla? En tarkoita että hyötyesine, kummallinen ajatus, mutta jos ystävyyssuhde antaa elämään pelkkää huonoa ja pahaa niin miksi sitä pitäisi jatkaa?
Missä on noin sanottu?
Tuossa kommentissa johon vastasin.
Intersektionaalista ystävyyttä. Ei saa, eikä tarvitse olla ystävä kenellekään muulle, kuin toiselle intersektionaalille. Koskee myös miespuolisia perheenjäseniä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itse olen "lopettanut" muutamankin ystävyyssuhteen, koska minä olin aina se joka otti yhteyttä ja järjesti kaikenlaista. Jossain vaiheessa totesin, että jos toinen ei koskaan ota yhteyttä, niin eipä taida häntä paljon kiinnostaa.
Eli jäin odottamaan, että nämä ottavat yhteyttä seuraavaksi. Eivät ottaneet, joten sinne jäivät.
Erään kerran törmäsin yhteen näistä, joka harmitteli, kun ei olla tavattu aikoihin ja miksi näin. Kysyin onko hän soitellut? Kerroin, että katsoo vaikka puhelimestaan monesti on soittanut minulle/minä hänelle ja toivotin hyvää päivänjatkoa.
Samanlainen kokemus eräästä ihmisestä. Minä olin aina se yhteyden ottaja, yhteisen tekemisen keksijä. Hän halusi minut lapsensa kummiksi että tulee pidettyä yhteyttä myöhemminkin. No ei ottanut edelleenkään itse koskaan yhteyttä. Lopetin ja jäin odottelemaan hänen yhteydenottoa. Nyt on tainnut mennä liki 20 vuotta eikä ole puhelin/ovikello soinut. Joskus nähtiin kaupassa, yritti aloittaa keskustelua, ei ehdottanut kyläilyä vieläkään mutta puhuu selän takana kuinka minä olen hankala ja outo. Hänessähän ei ole mitään vikaa.
No, on ihmisiä joille muut ihmiset ovat vain hyötyesineitä. Kuin Ikeasta haettavia pöytiä.
Mistä syystä itse olet jonkun kanssa ystävä/kaveri? Sen takiako, että pääsääntöisesti viihdyt hänen seurassaan? Vai onko hänen seuransa vastenmielistä, mutta olet tekemisissä vain sen takia, ettet vain hyötyisi hänen kanssaan olemisesta, sillä eikös viihtyminenkin ole hyötymistä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
" Millä oikeudella se toinen osapuoli vaatii ylläpidettävä ystävyyttä, jos se aiheuttaa toiselle vain niitä *negatiivisia fiiliksiä*. "
Juurikin tämä. On hyvä ymmärtää että ihmissuhteen osapuolilla saattaa olla eri käsitys siitä, millainen heidän suhteensa on. Toinen voi kokea sen olevan syvää ystävyyttä joka antaa hänen elämäänsä paljon, kun taas toiselle se voi olla pelkkää pakkopullaa, asia jota hän kutsuisi hädin tuskin kaveruudeksi. Kaikki ihmissuhteet eivät todellakaan ole vastavuoroisia ja esimerkiksi silloin voi tulla tällaisia tilanteita.
Meillä kaikilla on omat arvomaailmamme ja tarpeemme, joiden pohjalta asenne ystävyyteenkin rakentuu. Osa haluaa pysyä uskollisena aina ja se tuntuu tärkeältä, mutta sitten on myös muitakin tapoja. En usko, että kukaan ajattelisi ystävyyttä kauppatavarana.
Sen kuitenkin allekirjoitan, etteivät sellaiset tylsät (?)asiat kuin kohteliaisuus, huomaavaisuus tai toisen kunnioitus ole monellekaan tärkeää ja niiden puuttuminen vaikuttavat myös ystävyydessäkin. Saattaa jäädä olo hyväksikäytöstä, vaikka sekin käsitys olisi helppo oikaista miettimällä omia käytöstapojaan ystävää kohtaan. Muistaako koskaan kiittää mistään tai edes siitä, että toinen on hyvä ystävä? Kaikki sellainen, mikä lisäisi hyvää henkeä ystävyyteen ei tunnu olevan olemassa.Hymy, halaus ja pieni kehu antavat uskomattoman paljon potkua jatkaa ystävinä. Tällä en tarkoita niitä somessa julkaistavia kännisiä halauskuvia, jossa joku on juuri sillä hetkellä maailman paras ystävä.
Ystävyydetkin ovat kuin pankkitilit. Jos niistä ottaa koko ajan tili menee miinukselle,. Yhtä lailla sinne pitäisi lisätä, jotta saldo pysyisi hyvänä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen jo melkein eläkeikäinen nainen ja huomannut, että suurin osa ystävyyksistä hiipuu elämänvaiheiden vaihtuessa, koska ainoa yhdistävä asia loppujen lopuksi oli se elämänvaihe.
Ystävyys on aina täysin vapaaehtoista, ei pakollista. Jo ajatuskin siitä, että olisi pakko olla ystävä kerran ystävystyttyään on vapaaehtoisuuden kanssa ristiriidassa. Yleensä hankalat ihmiset pyrkivät syyllistämään, jos heidän kanssaan ei halua enää olla tekemisissä. Heillä ei ole muita keinoja pitää ihmisiä lähellään kuin syyllistäminen.
Vastavuoroiset ystävyydet kestävät läpi elämän ja vaikeiden vaiheiden. Ilman draamailua ja muita outouksia, joita hankalien ihmisten kanssa sattuu yleensä jo ystävyyden alkuvuosina. Liian kiltit vain jatkavat noita hankauksia sisältäviä ystävyyksiä liian pitkään.
Ja mitä sairauksiin tulee, niin itsekin sairaana huomasin, että syyllistäjät vaativat huomiota itselleen aina, oli elämäntilanne mikä tahansa. Vain heidän sairautensa ja muut asiansa ovat tärkeitä. Ei ihme, että kaikki kaikkoavat ympäriltä. Kaksi tällaista olen tuntenut ja molemmat eivät antaneet periksi, vaan jopa yli 10 vuotta ystävyyden katkaisemisesta tuli syyllistäviä ja ilkeitä viestejä perään.
Varokaa ihmisiä, jotka yleensä puhuvat muista pelkkää pahaa. Se on hyvä tuntomerkki, jonka avulla voi väistää hankalat ihmissuhteet.
Minua ihmetyttää yksi kommentti. Hirmu moni sanoo, että raskaaksi muuttuneen ystävyyden voi kepeästi lopettaa.
Miten ne ystävälliset, ihanat ja hauskat ihmiset muuttuvat yhtäkkiä raskaiksi? Harvan aikuisen persoona nyt hurjasti muuttuu enää aikuisena.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Oma kokemus on ollut, että monien on vaikea sietää toisissa epätäydellisyyttä, heikkoutta ja tarvitsevuutta. Epäilen, että tämä juontuu kasvatuskulttuuriin. Moni on saanut kasvatuksen, että vaikeissa tilanteissa on jätetty yksin ja lapset/nuoretkin ovat jääneet vaikeissa tilanteissa omilleen. Vaikeiden tunteiden kohtaamisessa ei ole autettu, ei ole lohdutettu ja tuettu. Sitten ei aikuisena osata kohdata muissa inhimillisyyttä, kun sitä ei ole kukaan kohdannut omalla kohdalla silloin, kun sitä olisi tarvinnut.
Tämä.
Minä olen törmännyt useampaankin kolmekymppiseen, jotka sanovat, etteivät esimerkiksi osaa suhtautua itkeviin ihmisiin. Ahdistuvat, menevät lukkoon, eivätkä osaa lohduttaa. Sitten nämä aikuiset vetoavat siihen, että kun olen tällainen, niin en asialle mitään voi. Elämässä voi aikuisenakin opetella taitoja. Eikä lohduttaminen edes ole mikään vaikea taito. Sillä jo pääsee pitkälle, että toiselle ojentaa nenäliinan ja sanoo, että kuuntelen tässä hiljaa jos haluat puhua. Ei se mitään rakettitiedettä ole, että on toisen tukena.
Mua taas on ihmetyttänyt se ajatus, että on ystävän hylkäämistä jos pariuduttuaan/perheen perustettuaan ei ole enää niin paljon yhteydessä. Mun mielestä se on luonnollista.
Itse sain lapset kaksikymppisenä, ja esikoisen synnyttyä nähtiin ystävän kanssa suht usein koska vauvan kanssa oli helppo kulkea. Mutta kuopuksen synnyttyä keskosena yhteydenpito väheni, koska kotona oli sen verran raskasta, asuttiin kauempana ystävästä jne. Puhumattakaan sitten kun ystävä löysi miehen, päivänselvää että viihtyivät yhdessä ja pian heille syntyi 1. lapsi, sitten toinen jne. Mun mielestä täysin ymmärrettävää että kun jaloissa pyörii monta vaippaikäistä niin ei siinä välttämättä ole aikaa olla ystäviin yhteydessä, saati nähdä.
Nyt mulla olisi aikaa nähdä yllin kyllin kun omat lapset asuu jo omillaan, mutta heillä aktiivista elämää teinien kanssa. Harvoin soitellaan, ja nähdäänkin vain sattumalta. Ehkä vielä joskus? Jää nähtäväksi.
Uusia ystäviäkin on tullut, tekemisissä ollaan kun molemmille sopii. Vastaavasti joitain ystävyyssuhteita olen tietoisesti lopettanut. Ei ystävyyden pidä katketa kokonaan siksi että aina ei ole aikaa. Mutta ei ystävyyden pidä pakkopullaakaan olla, sellaista että ahdistaa kun toisen nimi vilkkuu kännykän ruudulla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä ihmettelen sitä, miten moni hylkää ystävänsä kertomatta syytä tälle ystävälle. Juu, jokaisella on oikeus valita seuransa. Mutta miksi sen ystävän kohdalla ei toimita näin?
A) Mahdollisuuden antaminen ystävälle käytöksen muuttamiseen. Anna ja Laura ovat olleet ystäviä kauan. Annaa on alkanut harmittaa, että Laura puhuu nykyisin paljon omista kuulumisistaan eikä juuri kysele Annan kuulumisia. Anna voisi sanoa Lauralle suoraan, että oletko huomannut, että puhut nykyisin aika paljon omista kuulumisistasi ja olisi kiva, jos keskityttäisiin myös minun kuulumisiini. Jos tämä sanominen ei sitten tuota tulosta eli Lauran käytös ei muutu, niin Anna toteaisi, että ei kannata jatkaa. Jos taas Laura korjaisi käytöstään, voisi ystävyys jatkua parempana.
B) Syyn kertominen suoraan ystävyyden loppumiselle, vaikka ystävyyttä ei ole tarkoitus jatkaa. Maija ja Merja ovat olleet ystäviä kauan. Merja ihmettelee, kun Maija on muuttunut etäiseksi. Maija vastailee viesteihin viikon viiveellä tai jättää vastaamatta kokonaan Merjan viesteihin. Maija ei enää kerro syvempiä ajatuksiaan Merjalle, vaan keskustelu on Maijan puolelta muuttunut pinnalliseksi aiempaan verrattuna. Merja yrittää kysyä Maijalta, onko hän huomannut välien muuttuneen etäisemmiksi. Maija vastaa, että hän on tietoisesti ottanut etäisyyttä ja ei oikeastaan haluaisi enää olla tekemisissä Merjan kanssa, koska Merjan ja Maijun arvomaailmat ovat eriytyneet viime vuosina paljon. Merja saa tietää syyn, miksi Maija ei halua enää olla tekemisissä, eikä Merjan tarvitse arvailla, mistä välien katkaisu johtuu.
Vierailija kirjoitti:
Minua ihmetyttää yksi kommentti. Hirmu moni sanoo, että raskaaksi muuttuneen ystävyyden voi kepeästi lopettaa.
Miten ne ystävälliset, ihanat ja hauskat ihmiset muuttuvat yhtäkkiä raskaiksi? Harvan aikuisen persoona nyt hurjasti muuttuu enää aikuisena.
Eivät ne muutu, vaan kyse on todennäköisesti siitä, mistä joku jo mainitsi eli toinen on saattanut kokea ystävyyden raskaana ihan alusta asti. Eli jo alkuun tuttava on ollut raskas, mutta kiltteyden takia tuttavuudesta ei vain ole hankkiutunut eroon.
Eli ystävyydestä on alun alkaen eri käsitys. Itsellänikin oli yksi lukioaikainen tuttavuus, joka alusta asti nimitti minua parhaaksi ystäväkseen, vaikka itse koin hänet enemmän biletyskaveriksi enkä koskaan kertonut itsestäni mitään tärkeää hänelle. Hän oli juuri tuollainen itsekeskeinen ihminen, joka puhui pahaa paljon muista, naureskeli heille jne. Hän roikkui mukanani 20 vuotta ja aina pyrin välttelemään tapaamista ja pidin häntä tuttavuutena. Lopulta hän muutti pysyvästi ulkomaille ja pääsin eroon hänestä toivottavasti.
En inhoa häntä, en vain koe tarvetta pitää mitään yhteyksiä. Ja luultavasti hän kokee olleensa parhaita ystäviä kanssani aikoinaan. Vaikka en ole koskaan hänelle mitään sellaista sanonut, että kokisin hänet lähipiiriin kuuluvaksi.
Vierailija kirjoitti:
Mua taas on ihmetyttänyt se ajatus, että on ystävän hylkäämistä jos pariuduttuaan/perheen perustettuaan ei ole enää niin paljon yhteydessä. Mun mielestä se on luonnollista.
Itse sain lapset kaksikymppisenä, ja esikoisen synnyttyä nähtiin ystävän kanssa suht usein koska vauvan kanssa oli helppo kulkea. Mutta kuopuksen synnyttyä keskosena yhteydenpito väheni, koska kotona oli sen verran raskasta, asuttiin kauempana ystävästä jne. Puhumattakaan sitten kun ystävä löysi miehen, päivänselvää että viihtyivät yhdessä ja pian heille syntyi 1. lapsi, sitten toinen jne. Mun mielestä täysin ymmärrettävää että kun jaloissa pyörii monta vaippaikäistä niin ei siinä välttämättä ole aikaa olla ystäviin yhteydessä, saati nähdä.
Nyt mulla olisi aikaa nähdä yllin kyllin kun omat lapset asuu jo omillaan, mutta heillä aktiivista elämää teinien kanssa. Harvoin soitellaan, ja nähdäänkin vain sattumalta. Ehkä vielä joskus
Minusta on luonnollista, että parisuhteen löytämisen/perheen perustamisen jälkeen ei ole niin usein aikaa nähdä kuin ennen. Mutta jos ystävälle ei ole koskaan aikaa tai ystävä on siellä prioriteettilistalla numero 267, niin ei sekään kiva ole. Olen itse törmännyt siihen, että jotkut parisuhteellistumisen/perheellistymisen jälkeen valittelevat, miten vaikea ystävälle on järjestää aikaa esimerkiksi kerran, pari vuodessa. Kyllähän se kertoo siitä, että tuota ystävyyttä ei enää arvosteta. Ei ole mahdoton ajatus varata ystävälle aikaa pariksi tunniksi näkemistä varten, jos nähdään harvoin. Eikä se näkemisen yleisyys kerro välien läheisyydestä. Minäkin olen läheinen iäkkään tätini kanssa, vaikka nähdään kerran vuodessa/joka toinen vuosi ja soitellaan muutaman kerran vuodessa. Keskustelu jatkuu aina siitä, mihin on jääty.
Vierailija kirjoitti:
Minä ihmettelen sitä, miten moni hylkää ystävänsä kertomatta syytä tälle ystävälle. Juu, jokaisella on oikeus valita seuransa. Mutta miksi sen ystävän kohdalla ei toimita näin?
A) Mahdollisuuden antaminen ystävälle käytöksen muuttamiseen. Anna ja Laura ovat olleet ystäviä kauan. Annaa on alkanut harmittaa, että Laura puhuu nykyisin paljon omista kuulumisistaan eikä juuri kysele Annan kuulumisia. Anna voisi sanoa Lauralle suoraan, että oletko huomannut, että puhut nykyisin aika paljon omista kuulumisistasi ja olisi kiva, jos keskityttäisiin myös minun kuulumisiini. Jos tämä sanominen ei sitten tuota tulosta eli Lauran käytös ei muutu, niin Anna toteaisi, että ei kannata jatkaa. Jos taas Laura korjaisi käytöstään, voisi ystävyys jatkua parempana.
B) Syyn kertominen suoraan ystävyyden loppumiselle, vaikka ystävyyttä ei ole tarkoitus jatkaa. Maija ja Merja ovat olleet ystäviä kauan. Merja ihmettelee, kun Maija on mu
Minusta tässä näkyy se, että ihmiset eivät halua antaa toiselle mahdollisuutta "käytöksensä korjaamiseen". Itselle on helpompaa vain katkaista välit kuin antaa toiselle rehellistä palautetta ja mahdollisuus korjata tapansa.
Itse arvostaisin enemmän tuota suoraa puhetta. Harva tajuaa, jos on tahattomasti käyttäytynyt jotenkin ikävästi. Se kuulumisistaan kertova Laura ei ole ehkä vain hoksannut, että Annakin haluaisi jakaa kuulumisiaan, vaikka Annan elämässä ei olisi mitään isompaa juuri nyt tapahtunutkaan.
Vierailija kirjoitti:
Minä ihmettelen sitä, miten moni hylkää ystävänsä kertomatta syytä tälle ystävälle. Juu, jokaisella on oikeus valita seuransa. Mutta miksi sen ystävän kohdalla ei toimita näin?
A) Mahdollisuuden antaminen ystävälle käytöksen muuttamiseen. Anna ja Laura ovat olleet ystäviä kauan. Annaa on alkanut harmittaa, että Laura puhuu nykyisin paljon omista kuulumisistaan eikä juuri kysele Annan kuulumisia. Anna voisi sanoa Lauralle suoraan, että oletko huomannut, että puhut nykyisin aika paljon omista kuulumisistasi ja olisi kiva, jos keskityttäisiin myös minun kuulumisiini. Jos tämä sanominen ei sitten tuota tulosta eli Lauran käytös ei muutu, niin Anna toteaisi, että ei kannata jatkaa. Jos taas Laura korjaisi käytöstään, voisi ystävyys jatkua parempana.
B) Syyn kertominen suoraan ystävyyden loppumiselle, vaikka ystävyyttä ei ole tarkoitus jatkaa. Maija ja Merja ovat olleet ystäviä kauan. Merja ihmettelee, kun Maija on mu
Molemmissa oikea syy saattaa olla se, ettei toinen ole koskaan toista edes läheisenä ystävänä pitänyt.
Itseni on vaikea käsittää takertumista ihmissuhteeseen niin että olisi muka jokin selontekovelvollisuus, jos ei tuttavuudeksi muuttunutta tai sellaista koko ajan olluttakin (toisen osapuolen näkökulmasta) ihmissuhdetta pitäisi ryhtyä selvittämään kuin avioeroa.
Ainakin minun kohdallani tuota vaatineet ovat olleet juuri näitä hankalia, riidanhaluisia ihmisiä, joiden mielestä vika on aina muissa. Sen on oppinut jo tuttavuudenkin aikana huomaamaan ja siksi heitä on pyrkinyt välttelemään jo vuosia. He eivät ota tällaisia vihjeitä kuuleviin korviinsa kuten muut ihmiset, jotka ymmärtävät, että toinen ei halua jatkaa yhteydenpitoa, jos se on yksipuolista.
Normaalit jättävät rauhaan, jos huomaavat, ettei toista kiinnosta. Takertujat sen sijaan alkavat vaatia selvittelyjä ja tilintekoja.
Ihmiset muuttuvat, kasvavat, ajatusmaailma muuttuu. Jotkut ihmiset voivat muuttua niin paljon, ettei ajatusmaailmat enää kohtaa. Eikä siinä ole mitään väärää. Ei väkisin tarvitse roikkua ihmissuhteessa, vaan saa jatkaa elämässä eteenpäin.
Mitä ystävän pitäisi siis olla? En tarkoita että hyötyesine, kummallinen ajatus, mutta jos ystävyyssuhde antaa elämään pelkkää huonoa ja pahaa niin miksi sitä pitäisi jatkaa?