"Ystävyyssuhteet eivät ole elinikäisiä, ystävyyden voi lopettaa elämäntilanteen muuttuessa" - mitä ihmettä?!

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Nro 255: "Tämä kumpaankin suuntaan. Molemmat osapuolet ilmaisevat suoraan, mitä haluavat ja mitä eivät. Ei sitten tule aikaansa hukattua ihmissuhteeseen, jossa ei saa tarvitsemaansa."

Juuri näin. Sen vuoksi mulle on ainakin hyvin tärkeää ensin tutustua toiseen ihmiseen, jotta selviää, mitä hän minulta odottaa ja mitä ei. Jos odottaa multa enemmän kuin haluan antaa, sitten suhde säilyy korkeintaan kaveruutena, jos se on molemmille osapuolille ok. Jos taas toinen haluaa ehdottomasti ystävyyssuhteen, ei mun ole vaikea sanoa, että valitettavasti en ole sellainen ihminen, jonka haluaisit ystäväksesi. Voisin verrata tätä tilanteeseen, jossa mies muutaman tapaamiskerran jälkeen ilmoittaa olevansa rakastunut muhun.  Miten voi olla rakastunut muhun, kun ei vielä edes tunne mua? Mä taas siinä vaiheessa vasta ajattelen, että onpas ollut mukava juttukaveri. Maailmassa on kuitenkin satojatuhansia mukavia juttukavereita. Rakastumisia kuten ystävyst

Enhän minä toki voi uuteen ihmiseen tutustuessa ja ekoja kertoja tavatessa tietää, tuleeko tästä ystävyyttä. Lähtökohta kuitenkin on, että kun etsin ystävää, niin haluan mahdollisimman pitkäaikaisen ystävyyssuhteen enkä etsi mitään "nähdään nyt 6 kk ja sitten ei olla missään tekemisissä" -ystävää. Yleensä aika nopeasti voi päätellä, natsaako kemiat ja viihdytäänkö yhdessä. Jos viihdytään, tämä yleensä johtaa siihen, että haluan ehdottaa toiselle näkemistä. Siinä paremmin tutustuessa näkee, syntyykö tästä ystävyys. Se sen sijaan tuntuu ikävältä, jos pitkän tuntemisen ja lähentyneiden välien jälkeen (esim. muutama vuosi) toinen tulisi sanomaan, että ei minua oikeasti kiinnosta sinun seurasi. Sellaiseenkin olen törmännyt, että olen rakentanut jonkun ihmisen kanssa ystävyyttä ns. omalta puoleltani ja toinen on esimerkiksi muutaman vuoden jälkeen todennut, että hänellä on ystäviä kylliksi eikä minusta sellaista kaipaa. Miksi ei sanonut tuota asiaa jo aiemmin?

Tämä on minusta vähän sama asia kuin Tinder-deittailu. Kyllä ihmiset yleensä melko varhain kertovat, etsivätkö täältä nyt yhden yön seuraa, monogamista avioliittoa tai jotain noiden väliltä. Miksi ystävyyden suhteen pitäisi pitää piilossa se, mitä ystävyydeltä toivoo?

Pätee niin parisuhteisiin kuin ystävyyssuhteisiin:

Hirvittävän monella näyttää olevan taipumusta siihen, että jos joku asia kumppanissa/ystävässä hiertää, niin asiasta ei sanota ääneen. Sitten hiljaa omassa mielessä puhistaan siitä, miten toinen on niin ärsyttävä, kun se tekee asiaa a. Hiljalleen toisessa alkavat nyppiä myös asiat b, c ja d, mutta näistäkään asioista ei sanota suoraan. Lopulta ihminen suorastaan ärtyy kumppaniinsa/ystäväänsä, joka jatkuvasti käyttäytyy hieman ikävästi. Silti asiasta ei sanota, mutta toiseen suhtaudutaan ärtyneesti/välttelevästi tms. Lopulta toiselle vain tokaistaan, että minä en enää halua olla sinun kanssa, kun olet niin hirveä ihminen. Toinen sitten ihmettelee, että mitä tässä nyt oikein tapahtuu.

Vierailija kirjoitti:

Tämä aihe on minulle kipeä. Se on kipeä myös siksi, että minulla ei ole loputtomiin niitä uusia ystäviä. Eli kun joku on elämästäni lähtenyt, ei aina ole tullut uutta ihmistä tilalle. En usko olevani ainoa, jolle ystävien lähtö on merkinnyt jopa yksin jäämistä.

Minulla on samanlainen tilanne. Ei ole enää ystäviä jäljellä. Olen 40-vuotias nyt. Sain pidettyä lapsuuden ystävät noin 35-vuotiaaksi asti, kunnes poistuin Facebookista. En tiedä miksi normiviestin laittaminen on monelle ylivoimaista. Tai soittaminen. Olen yrittänyt myös tutustua uusiin ihmisiin mutta nykynaiset ovat sellaisia kodinrikkojia että jossain vaiheessa yrittävät miestäni.

Minwä lopewtan suhwteen hewti jwos tuwee tywsää :3

N16

Minulla oli ystävä, joka oli vaikeasti masentunut. Valitti kaikesta ja oli raskasta seuraa aika ajoin. Puhuin tästä (tilanteen rasittavuudesta) joskus eräälle toiselle ystävälleni (eivät tunne toisiaan) ja hän käski minua heti lopettamaan lapsuudesta asti olleen ystävyyssuhteen, koska se vei minulta energiaa. Sanoi että minun pitäisi  ajatella itseäni ja että kukaan ei jaksa ainaista valittamista. Olin hyvin järkyttynyt, sillä ei minulla ollut käynyt mielessäkään jättää vanhaa ystävääni vaikeassa elämänvaiheessa. Muistan sanoneeni tälle toiselle ystävälleni asiasta ja todenneeni, että masentuneet ihmiset ovat välillä v-mäisiä. No, tästä aikaa vuosia, ja nykyään entinen valittaja-ystäväni on toipunut masennuksesta ja elää onnellista elämänvaihetta, mitä ihana seurata. Olemme entistä lähempiä ystäviä. Toinen ystäväni taas ottanut minuun etäisyyttä, ilmeisesti siitä syystä, että olen itse kokenut viime vuosina kovia ja on joutunut niitä kuuuntelemaan. Enää en hänelle asioitani edes puhu, mikä tosi surullista. Tavatessamme kaikki puhe koskee kaikkea mahdollisimman tyhjänpäiväistä. En itse asiassa edes ymmärrä, miksi yhä pidämme yhteyttä.

"Enhän minä toki voi uuteen ihmiseen tutustuessa ja ekoja kertoja tavatessa tietää, tuleeko tästä ystävyyttä. Lähtökohta kuitenkin on, että kun etsin ystävää, niin haluan mahdollisimman pitkäaikaisen ystävyyssuhteen enkä etsi mitään "nähdään nyt 6 kk ja sitten ei olla missään tekemisissä" -ystävää. Yleensä aika nopeasti voi päätellä, natsaako kemiat ja viihdytäänkö yhdessä. Jos viihdytään, tämä yleensä johtaa siihen, että haluan ehdottaa toiselle näkemistä. Siinä paremmin tutustuessa näkee, syntyykö tästä ystävyys. Se sen sijaan tuntuu ikävältä, jos pitkän tuntemisen ja lähentyneiden välien jälkeen (esim. muutama vuosi) toinen tulisi sanomaan, että ei minua oikeasti kiinnosta sinun seurasi. Sellaiseenkin olen törmännyt, että olen rakentanut jonkun ihmisen kanssa ystävyyttä ns. omalta puoleltani ja toinen on esimerkiksi muutaman vuoden jälkeen todennut, että hänellä on ystäviä kylliksi eikä minusta sellaista kaipaa. Miksi ei sanonut tuota asiaa jo aiemmin?

Tämä on minusta vähän sama asia kuin Tinder-deittailu. Kyllä ihmiset yleensä melko varhain kertovat, etsivätkö täältä nyt yhden yön seuraa, monogamista avioliittoa tai jotain noiden väliltä. Miksi ystävyyden suhteen pitäisi pitää piilossa se, mitä ystävyydeltä toivoo?"

Niin siis, kerrotko sinä suoraan, että nimenomaan etsit ystävää ja mitä ystävyydeltä haluat?

Vierailija kirjoitti:

Kysy sitä niiltä ystävikseni luulemiltani ihmisiltä jotka hylkäsivät minut kun lapseni kuoli enkä enää jaksanut kannatella heitä enkä olla heille hyvä ystävä.

Koska kyseiset henkilöt tarvitsevat yhä kannattelua. Eivät kyenneet kannattelemaan sinua surun yli.

Nro 261: Ymmärrän sun pointin. Mä taas en koskaan tutustu uusiin ihmisiin tarkoituksenani löytää uusia ystäviä. Mulla ei ole siis lainkaan tällaista tavoitetta, kun tutustun johonkin toiseen ihmiseen. Yleensä koko tutustuminen alkaa siitä, että ollaan jostain syystä sattumalta osuttu samaan paikkaan samaan aikaan. Jos tilanne on sopiva ja kumpikin vaikuttaa niin haluavan, sitten voidaan jutella. Käyn aina välillä lähiravintolassa viinilasillisella enkä mä sinnekään mene tarkoituksenani löytää parisuhde. Jos siellä on joku kiva tyyppi, voin jutella. Mutta jos huomaan, että tyyppi haluaa muutakin kuin vain jutella, juon lasini tyhjäksi ja lähden kotiin. Jos taas juttelu riittää ja törmään toisenkin kerran samaan tyypppiin, voin jutella toisenkin kerran. En mä edelleenkään juttele tyypin kanssa, jotta jonain päivänä lyötäisiin hynttyyt yhteen. Samalla tavalla voin jutella jonkun kanssa illalla koiran kanssa ulkoillessani, bussissa, työpaikalla tai missä vaan.  En edelleenkään juttele sen takia, että olisin etsimässä uusia ystäviä. Mulla on jo ystäviä ja lisäksi tiivis ja yhteisöllinen suku. Se ei silti tarkoita, ettenkö voisi jutella muidenkin kuin vain heidän kanssaan. Jos törmään uudelleen samaan mukavaan ihmiseen, voin jutella uudelleenkin. Olettaen tietenkin, että toinenkin haluaa jutella. Mutta jo siihen, että ehdottaisin itse jotain yhteistä tekemistä jossain muussa asiayhteydessä/tilanteessa/paikassa, menee mulla pitkään. Tästä luonnollisesti seuraa, että ihmiset, jotka nimenomaan ovat hakemassa uutta ystävää itselleen, alkavat etsiä ystävää jostain muusta ihmisestä kuin minusta. Ja tämähän on molemmille osapuolille pelkästään hyvä juttu, koska mä en ole etsimässä uusia ystäviä. Joskus käy kuitenkin niin, että tapaamisia osuu kohdalle useammin (varsinkin tuolla ulkoillessa koiran kanssa) ja sitten minä tai se toinen ehdottaa, että lähdetäänkö käymään paikallisessa pizzalla.Ja jos pizzat sopii molemmille, on otettu ensimmäinen askel kohti kaveruutta. Ystävyyteen siitä on vielä pitkä matka ja on paljon todennäköisempää, että suhde pysyy pelkkänä kaveruutena. Mutta joskus käy niin, että ajan myötä siitä tuleekin ystävyyttä. Etukäteen ei voi tietää, mutta koska mulle riittää ihan hyvin kaveruuskin (nähdään silloin tällöin) tai ihan vaan pelkkä tuttavuus (moikataan, kun tullaan kadulla vastaan), niin en mä nyt oikein tiedä, pitäiskö mun kieltäytyä pizzalla käynnistä ihan suosiolla tai ainakin sanoa, että vain siinä tapauksessa sopii, kunhan tavoitteesi ei ole saada musta ystävää. Vähän tökeröltä tuokin minusta kuulostaa. 

Vierailija kirjoitti:

Pätee niin parisuhteisiin kuin ystävyyssuhteisiin:

Hirvittävän monella näyttää olevan taipumusta siihen, että jos joku asia kumppanissa/ystävässä hiertää, niin asiasta ei sanota ääneen. Sitten hiljaa omassa mielessä puhistaan siitä, miten toinen on niin ärsyttävä, kun se tekee asiaa a. Hiljalleen toisessa alkavat nyppiä myös asiat b, c ja d, mutta näistäkään asioista ei sanota suoraan. Lopulta ihminen suorastaan ärtyy kumppaniinsa/ystäväänsä, joka jatkuvasti käyttäytyy hieman ikävästi. Silti asiasta ei sanota, mutta toiseen suhtaudutaan ärtyneesti/välttelevästi tms. Lopulta toiselle vain tokaistaan, että minä en enää halua olla sinun kanssa, kun olet niin hirveä ihminen. Toinen sitten ihmettelee, että mitä tässä nyt oikein tapahtuu.

Olen tätä miettinyt, että ihmiset kyllä kasvatetaan usein liiankin kohteliaiksi, nielemään harminsa ja kannattelemaan jotakuta toista. Tai toisaalta voisi kysyä, mitä kohteliasta on siinä, että valehtelee ja ohittaa omat tarpeensa. Olen käynyt läpi pari välirikkoa hyvin pitkäaikaisiin ystäviin juuri tästä syystä, että vuosia tai jopa vuosikymmeniä oli pidetty sisällä, mikä mätti, kunnes se kaikki räjähti kerralla ja yhteys katkaistiin kokonaan. Osa vastuusta kyllä kuuluu itsellenikin, olisi pitänyt tajuta korjata omaa käytöstä. Jotain tietoisuutta oli ja yritin, mutta se ei riittänyt. Ja oma osansa on sillä toisella, joka ei myöskään osannut toimia paremmin. Toisaalta uudestaan lähentyminenkin on mahdollista myöhemmin, ja sitten terveemmältä, rehellisemmältä pohjalta. Joillakin meistä on omat halut, tarpeet, rajat ja itsensä ilmaiseminen niin hakusessa, että elämä käy välillä dramaattiseksi. Mutta tarpeeksi tärkeän ihmisen kanssa kyllä haluaa yrittää aina uudestaan ja rakentaa parempaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Monille on iskenyt ystävyyssuhteissa hyötyajattelu. Toisen kanssa ollaan niin kauan, kun toisesta voi hyötyä jotenkin. On se sitten se, että toinen auttaa/kuuntelee/on hauska tms. Jos toinen ei enää täytä tuota tehtävää (tai pahimmillaan alkaa vaatia itselleen jotain, esimerkiksi lohdutusta raskaassa elämäntilanteessa), niin irti päästetään nopeasti. Pahimmillaan vielä syyllistetään sitä jätettyä, että mitäs muutuit tylsäksi/tarvitsevaksi tms.

Minulla on ollut juuri tuollaisia ystävyyssuhteita. Tai siis minä olen ollut se, joka on auttanut, tukenut, kuunnellut ja lohduttanut. Kun itse olisin tarvinnut edes kuuntelijaa, mielenkiintoa ei ole ollut. Ja kun omista vaikeuksista on selvitty tai minusta on pumpattu kaikki mahdollinen hyöty, välit on käytännössä pantu poikki, koska en enää ole tarpeellinen. 

En ymmärrä, miksi en ole saanut muunlaisia ystävyyssu

Mullakin on muutaman kaverin kanssa käynyt noin. Ajattelin että kaveruus on syventymässä ystävyydeksi, kun keskusteltiin niin syvällisiäkin, ja oltiin paljon tekemisissä.

Kun heidän tilanteensa sitten helpotti, niin minua ei kysytty enää minnekään mukaan, eikä kaivattu juttutuokioita kanssani. Törkein pyysi rahaa lainaan kavereidensa (jotka minäkin tiesin ja tunsin niin että olisin voinut hyvin mennä mukaan ilonpitoon) juhlimiseen, ja kun kysyin että mahtuisinko mukaan, niin ei käynyt.

En lainannut rahaa enkä enää ottanut itsekään häneen yhteyttä. Olisinpa noissa tilanteissa jo ymmärtänyt ettei ystävyys ole kaikille sitä että ollaan mukana ilossa ja surussa, mutta olen sen kyllä sittemmin oppinut 💪

En jaa arkoja, vaikeita asioitani kuin mieheni, lapseni ja ystäväni kanssa, kaikille muille kysyttäessä minulle kuuluu pelkkää hyvää. 

269: Lapset pitäisi kasvattaa asettamaan omat rajansa ilman,  että se tulkittaisiin epäystävälliseksi käytökseksi.  Omat rajat pitäisi olla itsestäänselvyys eikä asia jota pitäisi perustella tai selitellä.  Kenenkään ei pidä antaa toisen ylittää rajoja siksi,  että se olisi muka ystävällistä tai kohteliasta.  Monelta väärinkäsitykseltä ja mielipahalta säästyttäisiin, jos rajat asetettaisiin heti eikä vasta vuoden päästä. Lapsia opetetaan asettamaan  fyysiset rajat,  mutta ei henkisiä.  

Vierailija kirjoitti:

No kyllä mieluusti jätin pitkä aikaisen ystävyyden henkilön kanssa, joka alkoi käyttäytymään näin:

- alkoi lainaamaan rahaa, eikä ikinä maksanut takaisin. Käytti myös pankkikorttianikin ilman lupaa kerran.

- soitteli useita kertoja viikossa YÖLLÄ kuinka haluaa tappaa itsensä ja haluaa viiltää ja minun pitäisi hänen luokseen ostaa taksi ja tulla pitämään seuraa. Sitten tulen, koska olen huolissani ja hänellä HETI kaikki hyvin ja kysyy jos mentäisiin baariin.

- Paneskeli varattuja miehiä ja naisia ja tästä ylpeili ja sai jonkunlaisia kiksejä.

- Yritti parantaa elämäänsä aloittamalla opiskelut, mutta eihän siellä kauaa pystynyt opiskelemaan, tuli liikaa poissaoloja ja takaisin työttömäksi.

- käytti huumeita ainakin useita kertoja viikossa, mutta uskon että oli varmaan riippuvainen yhdestä huumeesta koska tätä näytti käyttävän joka päivä?

- Miesystävät vaihtuivat oikeasti par

Ainettaan käyttävillä addikteilla ei ole ystäviä. On vain mahdollistajia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aika monella voi olla myös kokemusta siitä, että ystävyys ei ole vuosiin tuntunut vastavuoroiselta vaan jatkuvasti joutuu venymään eikä saa vastineeksi juuri mitään muuta kuin lisää vaatimuksia tai lisää joustamista.

Tämä on vähän samaa ällistelyä kuin se kun hoetaan että parisuhteista erotaan liian helposti. Kukaan ei voi tietää millaista muiden ihmissuhteissa on ollut eikä voi tietää miten työlääksi tai raskaaksi ihmissuhde voi muuttua.

Jos ystävyys on ollut hyvä, joku yksittäinen takapakki ei sitä kaada. On suuri helpotus että työlään ihmissuhteen voi myös lopettaa. 

Tämäpä juuri. Itse "ghostasin" kaverini niin, että kun kaveri kysyi, että voidaanko nähdä, niin vastasin joka kerta ettei nyt sovi. Eipä se kaverikaan tosin kysynyt kuin yhden kerran, että voidaanko nähdä, sen jälkeen kun olin päättänyt etten enää halua nähdä ka

Ihan kuin mun entinen ystäväni! Hän keskeytti mm kerran minut kun kerroin lapseni vakavasta sairastumisesta. Pomppasi kesken lauseeni ylös huudahtaen: hei, en muistanutkaan vielä näyttää sulle mitä tilasin postimyynnistä! Ja niin hän loikkasi sohvalta ja tuli hetken päästä takaisin vaatteiden ja kenkien kanssa. 

Vierailija kirjoitti:

269: Lapset pitäisi kasvattaa asettamaan omat rajansa ilman,  että se tulkittaisiin epäystävälliseksi käytökseksi.  Omat rajat pitäisi olla itsestäänselvyys eikä asia jota pitäisi perustella tai selitellä.  Kenenkään ei pidä antaa toisen ylittää rajoja siksi,  että se olisi muka ystävällistä tai kohteliasta.  Monelta väärinkäsitykseltä ja mielipahalta säästyttäisiin, jos rajat asetettaisiin heti eikä vasta vuoden päästä. Lapsia opetetaan asettamaan  fyysiset rajat,  mutta ei henkisiä.  

Kyllä, ja se lähtee ennen kaikkea vanhempien esimerkistä. Terveissä perheissä varmasti onkin itsestäänselvyys, mutta kun vanhemmat itsekin ovat sekaisin, eipä siinä lapsi voi kuin yrittää selviytyä ja availla solmuja ja siloitella kieroutumia sitten myöhemmässä vaiheessa ja opetella toimimaan toisin.

Itsehän nuoruudessa olin monen kanssa kaveria ja sitten kun aloin seurustella ne jäivät.Työelämässä taas tuli uudet ystävät jotka useimmassa työpaikassa olivat eri ihmisiä jotka jäivät aikaa myöden unholaan.Olisi kiva heitä kaikkia joskus tavata mutta taitaa jäädä kun ikääkin jo on.

Vierailija kirjoitti:

Usein sanotaan, että lapsuusperheessä etäisen ja kylmän kiintymyssuhdemallin oppineet etsivät parisuhteeseen kumppaniksi vastaavaa kylmän kiintymyssuhteen ihmistä, koska ovat siihen tottuneet. Sitten ihmettelevät, että miksi parisuhteet eivät toimi ja toinen kohtelee kylmästi.

Minulla on tätä samaa, mutta ystävyyssuhteissa. Olen tullut lapsena/nuorena läheisten ystävien hylkäämäksi kahdesti ja tämä on jättänyt arvet. Yhä aikuisena "pelkään" sitä, että minut ystävyyssuhteissa hylätään. Yritän varmasti liikaa ja yritän ansaita ystävältä välittämistä. Stressaan, olenko toisen mielestä tarpeeksi kiinnostava vai hylätäänkö minut, koska olen toisen mielestä liian pitkästyttävä/raskas/tavallinen tai mitä ikinä. Kuvittelen pienenkin ystävällisen eleen paljon lämpimämpänä kuin toinen sitä on tarkoittanut. Saatan siis itse vuosien tuntemisen jälkeen pitää toista hyvänäkin ystävänä, vaikka olisin toiselle kaveriasteell

Mulla on ollut tuota samaa, että en ole itse päästänyt kaverista irti ensin, vaikka olisi pitänyt, sillä eivät olleet kovin mukavia eivätkä hyviä minulle. Nykyään torjun ystävyydet sanomalla että pidän yhteyttä joskus ja jouluna, enkä yleensä jaksa lähteä minnekään tekemään mitään kenenkään kanssa, enkä ole sos mediassa. Ne jotka tuosta huolimatta haluavat olla tekemisissä, ovat jääneet elämääni. Jos joku päivä eivät vastaa enää yhteydenottooni, tai eivät itse enää koskaan ota yhteyttä, niin samapa se mulle, elämäni pyörii ihan muiden asioiden kuin tuon yksittäisen ihmisen(joka ei edes halua olla kanssani yhteydessä enää) ympärillä.

Nykyään näin, ennen koin itseni yksinäiseksi usein, koska kaverisuhteet eivät olleet mieleisiä.

Outo käsitys joillain ettei aikuinen ihminen voisi muuttua.  Mulla on kokemusta mm näistä:

1. Riitaisa avioero 45v  kun äijä lähti nuoremman matkaan.  Erosta jo 8 vuotta ja jätetty nainen edelleen katkera, kaunainen ja negatiivinen.  Jopa omat teininsä halusivat muuttaa isälleen koska eivät enää jaksaneet kodin ilmapiirin myrkyttävää äitiään.

2. Hyväpalkkaisessa työssä ollut 52v mies sai yrityssaneerauksen yhteydessä potkut eikä uutta työpaikkaa tälle omasta mielestään kaikkien alojen asiantuntijalle löytynytkään. Lopulta ansiosidonnainen loppui ja tipahti peruspäivärahalle. Katkeroitui, kyynistyi ja alkoi vihaamaan kaikkia, joilla on työpaikka. 

3. 51v nainen luopui palkkatyöstään ja ryhtyi MS-tautiin sairastuneen miehensä omaishoitajaksi.  Kaunis ajatus,  mutta hoidettava muuttui koko ajan vain kiukkuisemmaksi ja ilkeämmäksi.  Tämäkään nainen ei halua mitään muuta kuin valittaa.  Ei halua kuulla muiden vaikeuksista eikä missään tapauksessa muiden iloista.  

Kaikki kolme vähättelevät muiden ongelmia.  Ihan sama,  onko kyseessä syöpä tai lapsen kuolema.  Heillä ja VAIN heillä on tässä maailmankaikkeudessa kurjin kohtalo. 2. on mun lähisukulainen ja 1. ja 3. entisiä ystäviäni . Kierrän kaikki kolme kaukaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Usein sanotaan, että lapsuusperheessä etäisen ja kylmän kiintymyssuhdemallin oppineet etsivät parisuhteeseen kumppaniksi vastaavaa kylmän kiintymyssuhteen ihmistä, koska ovat siihen tottuneet. Sitten ihmettelevät, että miksi parisuhteet eivät toimi ja toinen kohtelee kylmästi.

Minulla on tätä samaa, mutta ystävyyssuhteissa. Olen tullut lapsena/nuorena läheisten ystävien hylkäämäksi kahdesti ja tämä on jättänyt arvet. Yhä aikuisena "pelkään" sitä, että minut ystävyyssuhteissa hylätään. Yritän varmasti liikaa ja yritän ansaita ystävältä välittämistä. Stressaan, olenko toisen mielestä tarpeeksi kiinnostava vai hylätäänkö minut, koska olen toisen mielestä liian pitkästyttävä/raskas/tavallinen tai mitä ikinä. Kuvittelen pienenkin ystävällisen eleen paljon lämpimämpänä kuin toinen sitä on tarkoittanut. Saatan siis itse vuosien tuntemisen jälkeen pitää toista hyvänäk

 

Sama. Mutta en haluakaan sellaisia ystäviä joita minulla on ollut, enkä muunlaisia taida saada kun en tiedä mitä pitäisi tehdä toisin saadakseen parempia ystäviä. Mieluummin olen ilman. Semminkin kun minulla kuitenkin on nuoruuden paras ystävä edelleen paras ystävä, ja olen onnistunut saamaan uudenkin ystävän tuossa pari vuotta sitten. Nämä ovat tapahtuneet täysin itsestään niin, että vain viihdymme toistemme kanssa paremmin kuin monen muun kanssa. En koskaan enää aio yrittää olla kenenkään ystävä, se joko menee siihen tai sitten ei, mitään eforttia en tee asian eteen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oma kokemus on ollut, että monien on vaikea sietää toisissa epätäydellisyyttä, heikkoutta ja tarvitsevuutta. Epäilen, että tämä juontuu kasvatuskulttuuriin. Moni on saanut kasvatuksen, että vaikeissa tilanteissa on jätetty yksin ja lapset/nuoretkin ovat jääneet vaikeissa tilanteissa omilleen. Vaikeiden tunteiden kohtaamisessa ei ole autettu, ei ole lohdutettu ja tuettu. Sitten ei aikuisena osata kohdata muissa inhimillisyyttä, kun sitä ei ole kukaan kohdannut omalla kohdalla silloin, kun sitä olisi tarvinnut.

 

Tämä!

Nykyisin myös puhutaan, miten erilaisuutta hyväksytään aiempaa paremmin yhteiskunnassa. Todellisuus on kuitenkin se, että ihmiset ovat poteroituneet hyvin samanlaisten ihmisten kanssa ja erilaisuutta ei lähipiiriin hyväksytä. Ihmiset eivät ole oppineet kohtaamaan lapsuuskodeissaan erilaisia tunteita niin, että vaikeiden tunteiden kohtaamisee

Minä tulen toimeen hyvin erilaisten ihmisten kanssa. Tästä syystä minulla on ollutkin hyvin erilaisia ihmisiä kavereina. Jostain syystä kuitenkin itse olen ilmeisesti ollut heille liian erilainen😂

Minä en halua enää ystävystyä kenenkään kanssa. Pidän etäisyyttä ihmisiin, jotka tuntuvat kiintyvän minuun niin, että haluavat olla ystäviä. 

Minulle sopii paremmin, että on tuttavia ja kavereita. En halua solmia elinikäisiä suhteita kehenkään ystävää. Minulle riittää puoliso, lapset ja paljon tuttavia. 

Minusta nämä elinikäiset kiintymys ystävyydet on raskaita, koska en jaksa vastata niihin samalla tavalla. En jaksa, enkä halua sitoutua kehenkään elämään vuosikymmeniksi. Joten sen vuoksi vetäydyn etäämmäs, jos joku alkaa vannottamaan minulle, että olen paras ystävä ja ollaanko yhdessä ystäviä aina. 

Toiset kaipaa rakkaussuhteen tyylistä ystävyyttä, toisille riittää pinrapuolisemmat tuttavuudet ja kaveruudet, joissa ei olla tilivelvollisia toisille. Vaan helppoa yhdessäoloa silloin, kun kummallekin sopii