Lue keskustelun säännöt.
"Ystävyyssuhteet eivät ole elinikäisiä, ystävyyden voi lopettaa elämäntilanteen muuttuessa" - mitä ihmettä?!
08.12.2024 |
Olen seurannut aivan hämilläni erästä keskustelua, jossa on noussut useampikin otsikon kaltainen kommentti. Ihmiset toteavat, että ystävyyssuhteet eivät ole elinikäisiä, vaan lähinnä määräaikaisia. Ystävyys on ok niin kauan, kun ystävyydestä tulee hyvä mieli ja ystävyys ei millään tavalla kuormita. Jos ystävä jossain pikkuasiassa ärsyttää/hän on jonkin aikaa raskasta seuraa tms, on täysin ok lopettaa ystävyys sen takia. On myös täysin ok lopettaa ystävyys, jos ystävien elämäntilanne muuttuu.
Olen tästä aivan ihmeissäni. Minulle ystävyys on lähtökohtaisesti sitä, että toivoisin aikuisena solmitun ystävyyden kestävän eliniän. Aikuisena sitä kuitenkin jo tietää, millainen ihminen ja persoona on eikä ole samanlaista suurta muutosta kuin lapsena/teininä. Ajattelen, että ystävän kanssa ollaan iloissa ja suruissa, eikä toista hylätä silloin, jos ystävällä on vaikka vaikeaa ja hän kaipaisi tukea. Hyvässä ystävyydessä puolin ja toisin jaetaan ilot ja surut, molempien tunteille ja elämäntilanteille on tilaa.
En myöskään ymmärrä, miksi ystävästä pitäisi luopua elämäntilanteen muuttuessa. Mihin ne hyvät keskinäiset välit häviää, jos vauvavapaalta palataan työelämään/työelämästä siirrytään eläkkeelle tms? Eikä hyvät välit ole nyt synonyymi usein näkemiselle. Monilla on ystäviä, joita näkee harvoin, mutta juttu jatkuu aina siitä mihin se edellisellä kerralla jäi. Minulla on ystäviä, jotka ovat hyvin erilaisessa elämäntilanteessa kuin minä itse ja ei se millään lailla ole este ystävyydelle. Päinvastoin on hyvin virkistävää, kun toisella on ihan eri-ikäiset lapset tai muuten erilainen elämäntilanne.
Missä vaiheessa ystävyydestä on tullut tällaista itsekeskeistä kauppatavaraa, jossa ystävyys kuopataan milloin minkäkin syyn takia?
Kommentit (478)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Riitely ja riidanhaluisuus on myös hyvä syy päättää ystävyys.
Miksiköhän joku ystävä alkaa vaikuttaa riidanhaluiselta? Johtuisiko siitä, että itse olet muuttunut typeräksi ylvästelijäksi, alkoholistiksi, pätijäksi, vähättelijäksi tms.? Yleensä toisen ihmisen riidanhalu on juuri sitä, että ei kehtaa suoraan sanoa, että olet muuten aivan törppö, joten piikittelen sitten vähän peitellymmin, kun olet kuitenkin ollut hyvä ystävä vuosikaudet.
Siis miksi tällaista ystävyyttä pitäisi jatkaa? Sama pointti pätee edelleen.
Ei tietenkään tarvitse jatkaa, mutta samahan se on avioliittojenkin kanssa, eli joko olet sitoutunut ihmissuhteisiisi tai sitten et ole. Jos kyseessä on kaveri light, se on helppo heivata, mutta jos kyseessä on ystävä, jonka olet tuntenut vaikka vuosikymmeniä, niin eroaminen toisen ihmisen persoonallisuuden rasittavuuden takia on vaikeampaa. Ehkä olisi vaan rakentavampaa pitää pieni breikki ja katsoa tilannetta uudestaan vaikka vuoden päästä.
Ei sellaista avioliittoakaan varmasti irl ole, jossa ei toinen ikinä käy hermoille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jos ei halua olla kanssani, miksei sano suoraan?
Paljon on myös ihmisiä jotka ei usko kun niille sanotaan suoraan. Aikoinaan jossain luontoharrastuksessa tapasin ihan kivan tyypin. Mietittiin että voitais hengailla vähän enemmänkin yhdessä. Jo ensi tapaamisella se mainitsi että se on uskovainen/kristitty, jossain kirkossa, jokin pappi tms. En muista mikä virka sillä siellä kirkossa oli. Itse olen ateisti eikä mua kiinnosta uskontojutut ollenkaan joten sanoin sille suoraan: "mä en sitten halua kuulla uskonnosta yhtään mitään, että jos sä mua sun kirkkoon vierailulle kutsut niin mä en lähde mukaan". Sanoin suoraan, asiallisesti, rehellisesti.
Niin me sitten hengailtiin yhdessä parit kerrat siellä täällä. Oli ihan mukavaa. Normaaleita joitain ulkoaktiviteetteja, veneilyä, kalastusta,... molemmat viihdyttiin luonnossa samalla lailla. Kunnes sitten eräänä päivänä se tietysti kysyi: "mites on, tuletko vierailulle mun kirkkoon?"
Haloo! Jo ensimmäisellä tapaamisella mä sanoin sille, tein selväksi, että en sitten tule sen kirkkoon. Neljännellä tapaamisella se kuitenkin kutsui mut sen kirkkoon. Vttu! En mennyt! En edes vastannut yhtään mitään. Siihen loppui se meidän hengailu, siihen loppui meidän kalareissut.
Ei voida vaan viihtyä mukavan luontoharrastuksen parissa, ei voida vaan viihtyä, vaan koko touhu on pakko pilata sillä että aletaan väkisin vängätä jotain uskontoa tai ihan mitä lie! MIKSI KAIKKI IHMISSUHTEET PITÄÄ PILATA TOLLALAILLA??? Pilataan ihmissuhteet jollain "OMALLA AGENDALLA"!!! Ei voida olla yhdessä ihan vaan ihan normaaliin tapaan. Pakko alkaa tuputtaa ja puskea omaa agendaa. Pitää väkisin tunkea jotain omia ideaaleja muille ihmisille. Mä vaan halusin käydä kalastamassa ja kaksisteen se oli kivempaa kuin yksin!
Vierailija kirjoitti:
Monien kuvaukset ystävyydestä luovat aika kevyen kuvan heidän ystävyyksistään. Sellaisessakin on varmasti puolensa, mutta olen hyväksynyt ettei minusta ole oikein ylläpitämään sellaisia suhteita. Ehkä sen takia perusteeni ystävyyden lopettamiselle ovat erilaiset, kun ystävyyskin on.
Mun mielestä ystävyydessä tärkeintä on se, että molempien odotukset ystävyydestä ovat samanlaiset. Jos toinen tarvitsee paljon omaa tilaa ja toinen taas paljon yhdessäoloa, niin eihän se voi toimiakaan. Tai jos toinen tarvitsee suunnilleen kaikkiin ongelmiinsa ilmaista terapeuttia ja toinen taas ei, niin sellaisessa ystävyyssuhteessa on väkisinkin epäsuhta. Paitsi jos se toinen on ihan mielellään ilmainen terapeutti. Tai jos toinen haluaa, että on toiselle tämän elämän kaikista tärkein ja rakkain ystävä (pahimmassa tapauksessa kaikista tärkein ihminen), ja toinen taas ei aseta ystäviään tärkeysjärjestykseen vaan kohtelee kaikkia ystäviään kutakuinkin tasapuolisesti, niin tässäkään toiveet ystävyyssuhteesta ei ole molemminpuolisia. Mä olen tutustunut elämäni aikana lukuisiin tosi kivoihin ja mukaviin ihmisiin, mutta jos toinen odottaa multa enemmän kuin mitä olen valmis antamaan, niin ei meidän välillä synny ystävyyttä. Ja sama tottakai toisinpäin. Ja mitä varhaisemmassa vaiheessa tämän huomaa, sen parempi. Se, ettei ystävyyttä synny, on silloin molempien kannalta pelkästään hyvä asia. Kun mietin omia ystäviäni, niin heillä kaikilla on muitakin ystäviä, kukaan meistä ei ole kateellinen toistemme ystäville, kaikilla on muitakin läheisiä ihmisiä (puolisoita, sisaruksia, aikuisia lapsia) elämässään ja me kaikki kaipaamme kohtuullisen paljon omaa aikaa.
Vierailija kirjoitti:
Aika monella voi olla myös kokemusta siitä, että ystävyys ei ole vuosiin tuntunut vastavuoroiselta vaan jatkuvasti joutuu venymään eikä saa vastineeksi juuri mitään muuta kuin lisää vaatimuksia tai lisää joustamista.
Tämä on vähän samaa ällistelyä kuin se kun hoetaan että parisuhteista erotaan liian helposti. Kukaan ei voi tietää millaista muiden ihmissuhteissa on ollut eikä voi tietää miten työlääksi tai raskaaksi ihmissuhde voi muuttua.
Jos ystävyys on ollut hyvä, joku yksittäinen takapakki ei sitä kaada. On suuri helpotus että työlään ihmissuhteen voi myös lopettaa.
Tämäpä juuri. Itse "ghostasin" kaverini niin, että kun kaveri kysyi, että voidaanko nähdä, niin vastasin joka kerta ettei nyt sovi. Eipä se kaverikaan tosin kysynyt kuin yhden kerran, että voidaanko nähdä, sen jälkeen kun olin päättänyt etten enää halua nähdä kaveriani. Syy kaverini jättämiseen on se, että meidän vuorovaikutus toistemme välillä oli melko yksi puolista, jälkikäteen ajatellen tätä oli kestänyt varmaankin koko kaveruus suhteemme ajan. Minä kuuntelin aina ja kyselin kuulumiset, sitten kun kerroin omat kuulumiseni, niin kaverini sivuutti sen täysin. Lopussa ikään kuin viimeisenä naulana arkkuun oli, kun kuuntelin ensin kaveria selostamassa päivästään varastotyön parista vartti tunnin ajan, jonka jälkeen kerroin päässeeni opiskelemaan korkeakouluun, niin kaverin reaktio siihen oli "aha". Sen jälkeen hän jatkoi selostamista eilisestä ostoslistastaan prismasta.
Niin kyllä, mielestäni on sopivaa joskus katkaista ihmissuhteet, jotka ovat alkaneet syystä tai toisesta tuntumaan raskailta. Etenkin jos uskot/tiedät ettei puhuminen auta. Kaverini tapauksessa lapsuudessa sairastettu vakava tauti oli varmaan osasyynä hänen puutteellisiin sosiaalisiin taitoihin, josta syystä katsoinkin paljon hänen käytöstään läpi sormien. Mutta tätä en itse ainakaan jaksanut katsoa enää pidempään.
Täällä tosi moni kommentoi, että "ei mulla enää ole mitään yhteistä 10 v takaisen naapurin/nuoruuden opiskelukaverin tms kanssa". Nämä onkin eri juttuja kuin aikuisena solmitut ystävyyssuhteet. Aika monella se ystävyys katkeaa, vaikka EI tapahtuisi muuttoa tai muuta muutosta, joka hankaloittaisi yhteydenpitoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Riitely ja riidanhaluisuus on myös hyvä syy päättää ystävyys.
Miksiköhän joku ystävä alkaa vaikuttaa riidanhaluiselta? Johtuisiko siitä, että itse olet muuttunut typeräksi ylvästelijäksi, alkoholistiksi, pätijäksi, vähättelijäksi tms.? Yleensä toisen ihmisen riidanhalu on juuri sitä, että ei kehtaa suoraan sanoa, että olet muuten aivan törppö, joten piikittelen sitten vähän peitellymmin, kun olet kuitenkin ollut hyvä ystävä vuosikaudet.
Siis miksi tällaista ystävyyttä pitäisi jatkaa? Sama pointti pätee edelleen.
Ei tietenkään tarvitse jatkaa, mutta samahan se on avioliittojenkin kanssa, eli joko olet sitoutunut ihmissuhteisiisi tai sitten et ole. Jos kyseessä on kaveri light, se on helppo heivata, mutta jos kyseessä
Oletko kateellinen, kun et itse uskalla rajata ikäviä ihmisiä elämäsi ulkopuolelle vai oletko itse ns ikävä ihminen?
Vierailija kirjoitti:
Täällä tosi moni kommentoi, että "ei mulla enää ole mitään yhteistä 10 v takaisen naapurin/nuoruuden opiskelukaverin tms kanssa". Nämä onkin eri juttuja kuin aikuisena solmitut ystävyyssuhteet. Aika monella se ystävyys katkeaa, vaikka EI tapahtuisi muuttoa tai muuta muutosta, joka hankaloittaisi yhteydenpitoa.
No mä olin 10 vuotta sitten 53-vuotias, joten ihan aikuisena solmittuja ystävyyssuhteita mulla on ollut useitakin. Mutta mä en varmaan ole ainoa, joka iän myötä alkaa kaivata ystävyyssuhteistaan enemmän hyvää oloa kuin sitä, että ystäviä olisi mahdollisimman paljon ja kalenteri täynnä ystävien kanssa sovittuja asioita. Sekin on muutos, että ihminen alkaa miettiä, mikä hänelle elämässä on oikeasti tärkeää ja mikä ei. Se muutos tapahtuu oman pään sisällä eikä näy ulkopuolisille kuin korkeintaan siten, että yhteydenpidot saattavat vähentyä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No se on sinun näkökulmasi, enkä voi sille mitään, että ajattelet noin, vaikket tiedä muuta kuin pari lausetta.
Olen pahoillani jos sinulla herää tuollainen olo.
No ehkä joo, minua hyväkskäytettiin ja yli käveltiin, taisin olla sellainen "antaa sen roikkua mukana" kaveri, tosi harvoin pääsin mukaan rientoihin ja jos pääsin niin olin kuin kolmaspyörä ja näki ettei minun seura oikeasti kiinnosta.
Halusn sellaisen kaveriporukan jotka oikeasti haluaa olla minun seurassani ja nyt tarpeeksi aikuisena tajusin, etten jaksa tuollaista käytöstä minua kohtaan ja en ole enää riippuvainen siitä että kunhan on joku kaveri siinä, ihan sama mitä se tekee mulle.
Nyt kun löysin kaltaiseni ja hän on aivan ihana ihminen. Ei vie energioitani, tämä kaverisuhde lisää energiaa.
Ja niin kaverisuhteiden kuuluu toimia? Vai?
Vierailija kirjoitti:
No se on sinun näkökulmasi, enkä voi sille mitään, että ajattelet noin, vaikket tiedä muuta kuin pari lausetta.
Olen pahoillani jos sinulla herää tuollainen olo.
No ehkä joo, minua hyväkskäytettiin ja yli käveltiin, taisin olla sellainen "antaa sen roikkua mukana" kaveri, tosi harvoin pääsin mukaan rientoihin ja jos pääsin niin olin kuin kolmaspyörä ja näki ettei minun seura oikeasti kiinnosta.
Halusn sellaisen kaveriporukan jotka oikeasti haluaa olla minun seurassani ja nyt tarpeeksi aikuisena tajusin, etten jaksa tuollaista käytöstä minua kohtaan ja en ole enää riippuvainen siitä että kunhan on joku kaveri siinä, ihan sama mitä se tekee mulle.
Nyt kun löysin kaltaiseni ja hän on aivan ihana ihminen. Ei vie energioitani, tämä kaverisuhde lisää energiaa.
Ja niin kaverisuhteiden kuuluu toimia? Vai?
Tämä vastaus on 238, ei näkäjään lainaus onnistu
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Usein sanotaan, että lapsuusperheessä etäisen ja kylmän kiintymyssuhdemallin oppineet etsivät parisuhteeseen kumppaniksi vastaavaa kylmän kiintymyssuhteen ihmistä, koska ovat siihen tottuneet. Sitten ihmettelevät, että miksi parisuhteet eivät toimi ja toinen kohtelee kylmästi.
Minulla on tätä samaa, mutta ystävyyssuhteissa. Olen tullut lapsena/nuorena läheisten ystävien hylkäämäksi kahdesti ja tämä on jättänyt arvet. Yhä aikuisena "pelkään" sitä, että minut ystävyyssuhteissa hylätään. Yritän varmasti liikaa ja yritän ansaita ystävältä välittämistä. Stressaan, olenko toisen mielestä tarpeeksi kiinnostava vai hylätäänkö minut, koska olen toisen mielestä liian pitkästyttävä/raskas/tavallinen tai mitä ikinä. Kuvittelen pienenkin ystävällisen eleen paljon lämpimämpänä kuin toinen sitä on tarkoittanut. Saatan siis itse vuosien tuntemisen jälkeen pitää toista hyvänäkin ystävänä, vaikka olisin toiselle kaveriasteella. Pahimmillaan toinen on saattanut lopettaa yhteydenpidon ihan tyystin. Näitä hylkäämiskokemuksia on ollut aikuisenakin. Jälkikäteen olen tosin ajatellut, että ko. ihmiset eivät ole kohdelleet minua mitenkään kauniisti, mutta en vain ole itse osannut päästää ensin irti.
Uskon, että taustani takia löydän myös "ystävikseni" tuollaisia etäisempiä ja kylmiä ihmisiä, koska siinä on jotakin tuttua. Nämä "ystävät" antavat itsestään ja minulle vain vähän. Tällaisilta ihmisiltä pienikin ystävällisyyden osoitus on tuntunut isolta. Ja kun vuosien saatossa vastaan on tullut tilanteita, joissa olisin kaivannut ystäviltä lämpöä, tukea tai läsnäoloa, niin olen pettynyt, kun sitä ei ole tullutkaan. Vaikka todellisuudessa on aivan selvää, että tuollaiset etäiset ja kylmemmät ihmiset eivät sitä haluaisi/kykenisi minulle antamaan ja on ollut minulta typerää edes odottaa heiltä sellaista.
Sitä odotellessa, että joskus oppisin löytämään ne ihmiset, jotka olisivat lämpimiä ja läheisiä tuon etäisen ja kylmän kiintymystyylin sijaan.
Mun mielestä ystävyydessä tärkeintä on se, että molempien odotukset ystävyydestä ovat samanlaiset. Jos toinen tarvitsee paljon omaa tilaa ja toinen taas paljon yhdessäoloa, niin eihän se voi toimiakaan. Tai jos toinen tarvitsee suunnilleen kaikkiin ongelmiinsa ilmaista terapeuttia ja toinen taas ei, niin sellaisessa ystävyyssuhteessa on väkisinkin epäsuhta. Paitsi jos se toinen on ihan mielellään ilmainen terapeutti. Tai jos toinen haluaa, että on toiselle tämän elämän kaikista tärkein ja rakkain ystävä (pahimmassa tapauksessa kaikista tärkein ihminen), ja toinen taas ei aseta ystäviään tärkeysjärjestykseen vaan kohtelee kaikkia ystäviään kutakuinkin tasapuolisesti, niin tässäkään toiveet ystävyyssuhteesta ei ole molemminpuolisia. Mä olen tutustunut elämäni aikana lukuisiin tosi kivoihin ja mukaviin ihmisiin, mutta jos toinen odottaa multa enemmän kuin mitä olen valmis antamaan, niin ei meidän välillä synny ystävyyttä. Ja sama tottakai toisinpäin. Ja mitä varhaisemmassa vaiheessa tämän huomaa, sen parempi. Se, ettei ystävyyttä synny, on silloin molempien kannalta pelkästään hyvä asia. Kun mietin omia ystäviäni, niin heillä kaikilla on muitakin ystäviä, kukaan meistä ei ole kateellinen toistemme ystäville, kaikilla on muitakin läheisiä ihmisiä (puolisoita, sisaruksia, aikuisia lapsia) elämässään ja me kaikki kaipaamme kohtuullisen paljon omaa aikaa.
Mulla ei ole koskaan ollut kerralla kuin 2-4 ystävää, ja oikeastaan ne ovat olleet jo 30-16 vuotta ne samat. Kalenteri ei tule täyteen, eikä tarvitsekaan. Elämässäni on ollut ihmisiä, jotka ovat halunneet erityyppistä ystävyyttä kuin minä. Monesti yritin sitä tarjotakin, mutta aikaa myöten siinä vain uupuu. Jäljellä olevat ystävät ovat nimenomaan sellaisia, joiden kanssa syvempi yhteys säilyy, vaikka elämässä olosuhteet muuttuvat. Ei ole käynyt niin, että ystävä olisi jotenkin yhtäkkiä muuttunut, koska keskustelemme maailmankatsomuksista tai ajattelumalleista todella paljon. Muutokset tuntuvat siten odotetuilta ja niihin on aikaa sopeutua, ei tarvitse sen vuoksi rikkoa ystävyyttä. N30
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Usein sanotaan, että lapsuusperheessä etäisen ja kylmän kiintymyssuhdemallin oppineet etsivät parisuhteeseen kumppaniksi vastaavaa kylmän kiintymyssuhteen ihmistä, koska ovat siihen tottuneet. Sitten ihmettelevät, että miksi parisuhteet eivät toimi ja toinen kohtelee kylmästi.
Minulla on tätä samaa, mutta ystävyyssuhteissa. Olen tullut lapsena/nuorena läheisten ystävien hylkäämäksi kahdesti ja tämä on jättänyt arvet. Yhä aikuisena "pelkään" sitä, että minut ystävyyssuhteissa hylätään. Yritän varmasti liikaa ja yritän ansaita ystävältä välittämistä. Stressaan, olenko toisen mielestä tarpeeksi kiinnostava vai hylätäänkö minut, koska olen toisen mielestä liian pitkästyttävä/raskas/tavallinen tai mitä ikinä. Kuvittelen pienenkin ystävällisen eleen paljon lämpimämpänä kuin toinen sitä on tarkoittanut. Saatan siis itse vuosien tuntemisen jälkeen pitää toista hyvänäkin ystävänä, vaikka olisin toiselle kaveriasteell
Mulla oli sama tilanne nuorempana. Nyt tuntuu että pidän liiankin tiukkoja rajoja enkä osaa ystävystyä kenenkään kanssa. Toisaalta ei kauheasti haittaakaan, viihdyn hyvin yksinkin.
Tässäkin ketjussa huomaa erään piirteen:
Ihmiset olettavat, että toiset ajattelevat ystävyydestä samoin ja olettavat, että ystävä sanomattakin tietää, mitä he ystävyydeltä toivovat/eivät ainakaan toivo. Sitten ollaan vihaisia, kun se toinen kehtaa kysellä vointia raskaassa elämäntilanteessa, kun itse haluaisi puhua kepeämmistä aiheista. Tai turhaudutaan, kun toinen tuntuu tungettelevalta, kun laittaa kerran kuussa viestiä ja kyselee tapaamisen perään. Ei tajuta sitä, että ihmiset näkevät tilanteet eri tavoin, eivätkä yleensä tarkoita mitään pahaa käytöksellään. Monella ei käy mielessäkään, että se toinen saattaa loukkaantua siitä, kun haluaisin nähdä useammin/puhua syvällisemmistä asioista tai mitä ikinä.
Puhukaa rohkeasti niistä omista toiveista ja ajatuksista. Älkää syyllistäkö toista siitä, että hän ei osaa lukea ajatuksiasi ja tietää juuri sinun toiveitasi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tässäkin ketjussa huomaa erään piirteen:
Ihmiset olettavat, että toiset ajattelevat ystävyydestä samoin ja olettavat, että ystävä sanomattakin tietää, mitä he ystävyydeltä toivovat/eivät ainakaan toivo. Sitten ollaan vihaisia, kun se toinen kehtaa kysellä vointia raskaassa elämäntilanteessa, kun itse haluaisi puhua kepeämmistä aiheista. Tai turhaudutaan, kun toinen tuntuu tungettelevalta, kun laittaa kerran kuussa viestiä ja kyselee tapaamisen perään. Ei tajuta sitä, että ihmiset näkevät tilanteet eri tavoin, eivätkä yleensä tarkoita mitään pahaa käytöksellään. Monella ei käy mielessäkään, että se toinen saattaa loukkaantua siitä, kun haluaisin nähdä useammin/puhua syvällisemmistä asioista tai mitä ikinä.
Puhukaa rohkeasti niistä omista toiveista ja ajatuksista. Älkää syyllistäkö toista siitä, että hän ei osaa lukea ajatuksiasi ja tietää juuri sinun toiveitasi.
Tämä kumpaankin suuntaan. Molemmat osapuolet ilmaisevat suoraan, mitä haluavat ja mitä eivät. Ei sitten tule aikaansa hukattua ihmissuhteeseen, jossa ei saa tarvitsemaansa.
Vierailija kirjoitti:
Tässäkin ketjussa huomaa erään piirteen:
Ihmiset olettavat, että toiset ajattelevat ystävyydestä samoin ja olettavat, että ystävä sanomattakin tietää, mitä he ystävyydeltä toivovat/eivät ainakaan toivo. Sitten ollaan vihaisia, kun se toinen kehtaa kysellä vointia raskaassa elämäntilanteessa, kun itse haluaisi puhua kepeämmistä aiheista. Tai turhaudutaan, kun toinen tuntuu tungettelevalta, kun laittaa kerran kuussa viestiä ja kyselee tapaamisen perään. Ei tajuta sitä, että ihmiset näkevät tilanteet eri tavoin, eivätkä yleensä tarkoita mitään pahaa käytöksellään. Monella ei käy mielessäkään, että se toinen saattaa loukkaantua siitä, kun haluaisin nähdä useammin/puhua syvällisemmistä asioista tai mitä ikinä.
Puhukaa rohkeasti niistä omista toiveista ja ajatuksista. Älkää syyllistäkö toista siitä, että hän ei osaa lukea ajatuksiasi ja tietää juuri sinun toiveitasi.
Minä sanoisin, että ihmiset eivät puhu riittävän suoraan toisilleen. Kannattaisi jo heti alkuun todeta toiselle, että "Kiva, kun olet kiinnostunut kuulumisistani ja siitä, miten avioeron jälkeen jaksan. En kuitenkaan haluaisi nyt jutella aiheesta, vaan minulle tekisi hyvää puhua vähän iloisemmista aiheista. Se piristäisi mieltäni." tai "Kiva, kun haluaisit nähdä useammin. Minustakin on mukava nähdä, mutta en jaksa nähdä nykyistä useammin. Minulle on kuitenkin tärkeää nähdä sinua silloin kun näemme. Harva tällaiseen jankkaisi, että eikun jutellaan nyt siitä erostasi tai kyllä pitää useammin tavata. Suurin osa sanoisi totta kai ja vaihtaisi mukavampaan aiheeseen. Jos taas toiselle ei sano suoraan ajatuksistaan, niin hän ei välttämättä ymmärrä, että et aiheesta haluaisi puhua tai tapaamisaikataulua rukata.
Minulla on kokemusta sekä ystävän jättämisestä että jätetyksi tulemisesta. Oman kokemuksen pohjalta vinkkaisin:
1. Ole toiselle rehellinen alusta asti. Jos sinusta tuntuu, että aiemmasta poiketen näkeminen ei tunnu nyt mieluisalta, niin sano se suoraan. Älä kiertele ja vetoa kiireeseen tai muuhun tekosyyhyn, kun toinen kyselee tapaamisen perään. Pienempi paha on se, että olet alusta asti rehellinen kuin valehtelet ja pitkität totuuden kertomista. Säästät molempia olemalla rehellinen.
2. Ota tarvittaessa aikalisä riittävän aikaisin. Jos huomaat, että toisen seura alkaa vaikka ärsyttää, niin ota ajoissa aikalisä. Älä kerrytä pahaa mieltä sisällesi. Usein tuo aikalisä tekee paljon, kun voi olla vaikka jonkin aikaa näkemättä sen sijaan, että katkaisisi välit. Aika usein auttaa ja ikävä vaihe voi mennä ihan ajan kanssa ohi, kun kummankin elämäntilanne muuttuu nykyisestä.
3. Jos et halua enää olla tekemisissä toisen kanssa, sano se suoraan. Älä oleta, että toinen ymmärtää asian rivien välistä, kun välttelet viesteihin vastaamista yms. Toiselle kannattaa myös sanoa syy siihen, miksi et halua enää olla tekemisissä. Syyn voi sanoa kauniisti. Ei tarvitse sanoa toiselle, että olet mielestäni nykyään pinnallinen k-pää, vaan voi sanoa, että "arvomaailmamme tuntuvat minusta nykyisin erilaisilta ja en koe, että ystävyys olisi enää rakentavaa".
4. Ole toiselle ystävällinen. Olitpa sitten ns. jättäjä tai jätetty. Olette olleet ystäviä aiemmin ja viihtyneet silloin yhdessä. Miksi haluaisit kohdella tuollaista ihmistä tylysti, olla ilkeä tms? Arvosta yhteistä historiaanne ja toista ihmistä sen verran, että puhut toiselle ystävällisesti ja ymmärrät sen, jos ystävyyden loppuminen herättää hänessä erilaisia tunteita kuin sinussa.
Tämä aihe on minulle kipeä. Se on kipeä myös siksi, että minulla ei ole loputtomiin niitä uusia ystäviä. Eli kun joku on elämästäni lähtenyt, ei aina ole tullut uutta ihmistä tilalle. En usko olevani ainoa, jolle ystävien lähtö on merkinnyt jopa yksin jäämistä.
Vierailija kirjoitti:
Oma kokemus on ollut, että monien on vaikea sietää toisissa epätäydellisyyttä, heikkoutta ja tarvitsevuutta. Epäilen, että tämä juontuu kasvatuskulttuuriin. Moni on saanut kasvatuksen, että vaikeissa tilanteissa on jätetty yksin ja lapset/nuoretkin ovat jääneet vaikeissa tilanteissa omilleen. Vaikeiden tunteiden kohtaamisessa ei ole autettu, ei ole lohdutettu ja tuettu. Sitten ei aikuisena osata kohdata muissa inhimillisyyttä, kun sitä ei ole kukaan kohdannut omalla kohdalla silloin, kun sitä olisi tarvinnut.
Tämä!
Nykyisin myös puhutaan, miten erilaisuutta hyväksytään aiempaa paremmin yhteiskunnassa. Todellisuus on kuitenkin se, että ihmiset ovat poteroituneet hyvin samanlaisten ihmisten kanssa ja erilaisuutta ei lähipiiriin hyväksytä. Ihmiset eivät ole oppineet kohtaamaan lapsuuskodeissaan erilaisia tunteita niin, että vaikeiden tunteiden kohtaamiseen olisi saanut tukea. Tunteiden kanssa on jääty yksin tai ne on vaiettu hiljaiseksi. Sama koskee erilaisuutta. On helpompaa poteroitua samanlaisten ihmisten kanssa kuin opetella ymmärtämään erilaisuutta.
Nro 255: "Tämä kumpaankin suuntaan. Molemmat osapuolet ilmaisevat suoraan, mitä haluavat ja mitä eivät. Ei sitten tule aikaansa hukattua ihmissuhteeseen, jossa ei saa tarvitsemaansa."
Juuri näin. Sen vuoksi mulle on ainakin hyvin tärkeää ensin tutustua toiseen ihmiseen, jotta selviää, mitä hän minulta odottaa ja mitä ei. Jos odottaa multa enemmän kuin haluan antaa, sitten suhde säilyy korkeintaan kaveruutena, jos se on molemmille osapuolille ok. Jos taas toinen haluaa ehdottomasti ystävyyssuhteen, ei mun ole vaikea sanoa, että valitettavasti en ole sellainen ihminen, jonka haluaisit ystäväksesi. Voisin verrata tätä tilanteeseen, jossa mies muutaman tapaamiskerran jälkeen ilmoittaa olevansa rakastunut muhun. Miten voi olla rakastunut muhun, kun ei vielä edes tunne mua? Mä taas siinä vaiheessa vasta ajattelen, että onpas ollut mukava juttukaveri. Maailmassa on kuitenkin satojatuhansia mukavia juttukavereita. Rakastumisia kuten ystävystymisiäkin tapahtuu kuitenkin harvoin suhteessa siihen, miten paljon elämänsä aikana tapaa kivoja ihmisiä.
Siis miksi tällaista ystävyyttä pitäisi jatkaa? Sama pointti pätee edelleen.