"Ystävyyssuhteet eivät ole elinikäisiä, ystävyyden voi lopettaa elämäntilanteen muuttuessa" - mitä ihmettä?!

Eiköhän se syy, jos se rehellisesti kerrotaan, ole aina sille hylätylle osapuolelle aika satuttava ja loukkaava. Haluaako joku oikeasti kuulla muuttuneensa tylsäksi jankkaajaksi, energiasyöpöksi, negatiiviseksi valittajaksi, elämänhallinnaltaan kaoottiseksi friikiksi ym? Jos taas syyt ovat tyyliin "elämänarvomme eivät enää kohtaa" se on niin ympäripyöreää, että se hylätty jää miettimään ja ihmettelemään sitä ihan samalla tavalla kuin ei kertoisi mitään. 

Olen keski-ikäinen nainen. Muutaman vuoden sisällä pari 30+ naista on kertonut minulle, että olen energiasyöppö tms. Muissa ikäluokissa en ole saanut tällaista suoraa palautetta, joka todellakin loukkaa. Siksi mietinkin, että nuoremmissa ikäluokissa "ystävyys" on jotain hyötymistä toisesta. Ja, jos jollain tavoin kyllästyy häneen, siirretään omat tunteet syyllistämään nk.ystävää, kun ei ole opetettu menemään itseensä koskaan ja miettimään, että myös muilla on tunteet 

Vierailija kirjoitti:

Eiköhän se syy, jos se rehellisesti kerrotaan, ole aina sille hylätylle osapuolelle aika satuttava ja loukkaava. Haluaako joku oikeasti kuulla muuttuneensa tylsäksi jankkaajaksi, energiasyöpöksi, negatiiviseksi valittajaksi, elämänhallinnaltaan kaoottiseksi friikiksi ym? Jos taas syyt ovat tyyliin "elämänarvomme eivät enää kohtaa" se on niin ympäripyöreää, että se hylätty jää miettimään ja ihmettelemään sitä ihan samalla tavalla kuin ei kertoisi mitään. 

Tuo "elämänarvomme eivät enää kohtaa" syynä antaa jättäjästä tosi ylimielisen kuvan, että hän on jotain parempaa, on ylempiarvoinen, joka ei tuollaisten luusereiden kanssa enää kaveeraa, koska hänen arvonsa ovat puhtaampia, ylevämpiä ja korkeatasoisempia. 

En minä lopettaisi ystävyyssuhdetta silloin, kun toinen on heikoimmillaan ja tarvitsee apua

Mutta on ihan totta, että jotkut kaverisuhteet perustuu elämän tilanteeseen tai ympäristöön, ja puhuttavaa tai edes mielenkiintoa viettää toisen kanssa sen jälkeen aikaa ei ole. Voi myös esimerkiksi olla, että ystävä muuttaa 500km päähän, jolloin suhde ei enää ole niin läheinen kuin naapurissa asuessa. Absolutisti ei halua enää viettää aikaa alkoholisti kaverin kanssa, lapsivihaaja ei halua viettää aikaa tuoreen äidin kanssa. Välillä ystävyyssuhde voi päätyä ihan siksikin, että yhtäkkiä tajuaa, kuinka kusipäisesti se niin kutsuttu ystävä on käyttäytynyt. Tai muut kiireet vaan ovat siinä hetkessä tärkeämpiä, kuin kaveri

Ihmeellinen ajattelutapa, että kaverisuhteissa pitää väkisin roikkua, vaikkei niistä mitään hyvää saakkaan. Olette varmaan samoja ihmisiä, joiden mielestä rakkaudettomassa avioliitossa on pakko pysyä, ja vanhaa äitiä on pakko auttaa, vaikka hän olisikin pahanhuopa narsisti, joka lapsena löi 

Tässähän puhuttiin kertakäyttöisistä kaverisuhteista

Surullisia ja kovin suomalaisia vastauksia monella tyyliin: perheenjäset riittävät minulle. Entä, jos se puoliso kuolee?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eiköhän se syy, jos se rehellisesti kerrotaan, ole aina sille hylätylle osapuolelle aika satuttava ja loukkaava. Haluaako joku oikeasti kuulla muuttuneensa tylsäksi jankkaajaksi, energiasyöpöksi, negatiiviseksi valittajaksi, elämänhallinnaltaan kaoottiseksi friikiksi ym? Jos taas syyt ovat tyyliin "elämänarvomme eivät enää kohtaa" se on niin ympäripyöreää, että se hylätty jää miettimään ja ihmettelemään sitä ihan samalla tavalla kuin ei kertoisi mitään. 

Tuo "elämänarvomme eivät enää kohtaa" syynä antaa jättäjästä tosi ylimielisen kuvan, että hän on jotain parempaa, on ylempiarvoinen, joka ei tuollaisten luusereiden kanssa enää kaveeraa, koska hänen arvonsa ovat puhtaampia, ylevämpiä ja korkeatasoisempia. 

Tällaisessa syyssä on sentään se kiva puoli, että jätetty voi ajatella sen jättäjän olevan ylimielinen. Eipähän tarvitse kuunnella kommenttia siitä, miten itse jätettynä on se tylsimys.

Vierailija kirjoitti:

Surullisia ja kovin suomalaisia vastauksia monella tyyliin: perheenjäset riittävät minulle. Entä, jos se puoliso kuolee?

Tähän on korjattava, että tyyli on lisääntynyt kahden viime vuosikymmenen aikana. Vaan sitä jatkossa niitetään mitä kylvetään; jo nyt meillä on yksinäisyys kansansairautena masennuksen ja lihavuuden lisänä. Individualismi, sekularismi, loputon minäminä-keskeisyys. Nämä ovat maailman varjoja jotka me olemme purematta nielleet:

Ei kai ne ystävät sen kummempia ihmissuhteita ole kuin puolisokaan, ero on ihan sallittua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eiköhän se syy, jos se rehellisesti kerrotaan, ole aina sille hylätylle osapuolelle aika satuttava ja loukkaava. Haluaako joku oikeasti kuulla muuttuneensa tylsäksi jankkaajaksi, energiasyöpöksi, negatiiviseksi valittajaksi, elämänhallinnaltaan kaoottiseksi friikiksi ym? Jos taas syyt ovat tyyliin "elämänarvomme eivät enää kohtaa" se on niin ympäripyöreää, että se hylätty jää miettimään ja ihmettelemään sitä ihan samalla tavalla kuin ei kertoisi mitään. 

Tuo "elämänarvomme eivät enää kohtaa" syynä antaa jättäjästä tosi ylimielisen kuvan, että hän on jotain parempaa, on ylempiarvoinen, joka ei tuollaisten luusereiden kanssa enää kaveeraa, koska hänen arvonsa ovat puhtaampia, ylevämpiä ja korkeatasoisempia. 

Ei minulle tule tuollaista kuvaa. Se etteivät arvot kohtaa tarkoittaa vain, että ne ovat liian erilaiset, jotta ihmissuhteesta kannattaisi pitää kiinni. Täysin ymmärrettävä peruste. Miksi kaikki halutaan väkisin vääntää mahdollisimman negatiiviseksi? Jos heti tulee mieleen että toinen pitää itseään ylempiarvoisena, se kertonee vain siitä, että itse pitää itseään alempiarvoisena ja kuvittelee että toinenkin pitää. On hyvä erottaa omat ajatukset muiden ajatuksista.

Vierailija kirjoitti:

Eiköhän se syy, jos se rehellisesti kerrotaan, ole aina sille hylätylle osapuolelle aika satuttava ja loukkaava. Haluaako joku oikeasti kuulla muuttuneensa tylsäksi jankkaajaksi, energiasyöpöksi, negatiiviseksi valittajaksi, elämänhallinnaltaan kaoottiseksi friikiksi ym? Jos taas syyt ovat tyyliin "elämänarvomme eivät enää kohtaa" se on niin ympäripyöreää, että se hylätty jää miettimään ja ihmettelemään sitä ihan samalla tavalla kuin ei kertoisi mitään. 

Minä olisin todella halunnut kuulla syyn, kun pitkäaikainen ystävä yhtäkkiä totesi, ettei halua olla tekemisissä. Ihmettelin asiaa, mutta hän ei kertonut syytä sitä kysyessäni. Kerroin olevani hänen ratkaisustaan ihmeissään ja surullinen. Hän ei reagoinut tuohon mitenkään. Minulle jäi arvoitukseksi, miksi hän päätyi tuohon ratkaisuun. Toki olimme nähneet ystävyyden loppuvaiheessa harvoin hänen toiveestaan, mutta hän oli vedonnut työkiireisiinsä. Ei siis ollut kertonut, että jokin minussa ärsyttäisi. Ja jos sanoo, että se ikävän asian kertominen loukkaa. Enemmän minusta loukkaa se, että toinen ei kerro.

Minulle olisi ollut tarpeen tieto, miksi hän ei halunnut olla tekemisissä enää. Olisin tiennyt, mitä suren. Ja olisin voinut ottaa asiasta opiksi, vaikka hän ei enää kanssani olisi halunnut ollakaan. Tilanne aiheutti minussa sen, että jäin lukuisista eri syistä arvailemaan, mikä minussa ärsytti. Olinko hänestä liian hyväosainen/huono-osainen? Puhuinko liian iloisia tai surullisia asioita? Enkö osannut käyttäytyä kyllin fiinisti vai olinko hänestä liian fiilis?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eiköhän se syy, jos se rehellisesti kerrotaan, ole aina sille hylätylle osapuolelle aika satuttava ja loukkaava. Haluaako joku oikeasti kuulla muuttuneensa tylsäksi jankkaajaksi, energiasyöpöksi, negatiiviseksi valittajaksi, elämänhallinnaltaan kaoottiseksi friikiksi ym? Jos taas syyt ovat tyyliin "elämänarvomme eivät enää kohtaa" se on niin ympäripyöreää, että se hylätty jää miettimään ja ihmettelemään sitä ihan samalla tavalla kuin ei kertoisi mitään. 

Minä olisin todella halunnut kuulla syyn, kun pitkäaikainen ystävä yhtäkkiä totesi, ettei halua olla tekemisissä. Ihmettelin asiaa, mutta hän ei kertonut syytä sitä kysyessäni. Kerroin olevani hänen ratkaisustaan ihmeissään ja surullinen. Hän ei reagoinut tuohon mitenkään. Minulle jäi arvoitukseksi, miksi hän päätyi tuohon ratkaisuun. Toki olimme nähneet ystävyyden loppuvaiheessa harvoin hänen toivees

Minä olen myös joskus kysynyt - en tosin ystävyyden loppuessa - että anna tulla nyt vaan suoraan mikä vtuttaa, en suutu. Harvemmin sen vastauksen saa. Usein on ihan alitajuista; projisoidaan toiseen omat sisäiset dilemmat. 

Minulla on kaksi ystävää: toisen tapasin ala-asteella ja toisen yläasteella. Ollaan oltu tiivis yksikkö nyt jo nelikymppisiksi asti. Tuettu toisiamme pikkulapsiaikana, avioerossa, läheisen kuolemassa, päihderiippuvuuden kanssa taistelussa, mielenterveyden ongelmissa, vakavassa sairaudessa....

se tunne, kun olet siellä syvällä jossain, kotona on sotku ja kaaos, suihkusta on kolme päivää ja ovikello soi. Oven takana on ystävä, jolle ei tarvitse esittää mitään. Sillä on mukana ruokaa ja se tulee sun sotkuiseen kotiin sanomatta mitään ja seuraavat tunnit syödään, jutellaan, itketään ja nauretaan. Ystävän lähdettyä olo on niin paljon parempi. Hän on ehkä ollut vauvan kanssa, että oot päässyt suihkuun. Tai siivonnut rupattelun lomassa keittiöstä tiskit. Auttanut kasaamaan joulukuusen. Jotain. Mutta se tunne on niin ihana, kun tiedät, että on joku joka tuntee sut yhtä hyvin kuin sun äiti ja siskot, mutta on valinnut silti olla sun kanssa, vaikka ei ole koskaan ollut pakko. Se päihittää hyvänpäiväntutut, työkaverit ja muut mennen tullen.

Ap on joko hyvin nuori tai provo. 

Mikään ihmissuhde ei ole satavarma ja se on hyvä tiedostaa. Kannattaa iloita jokaisesta hyvästä hetkestä 😊

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eiköhän se syy, jos se rehellisesti kerrotaan, ole aina sille hylätylle osapuolelle aika satuttava ja loukkaava. Haluaako joku oikeasti kuulla muuttuneensa tylsäksi jankkaajaksi, energiasyöpöksi, negatiiviseksi valittajaksi, elämänhallinnaltaan kaoottiseksi friikiksi ym? Jos taas syyt ovat tyyliin "elämänarvomme eivät enää kohtaa" se on niin ympäripyöreää, että se hylätty jää miettimään ja ihmettelemään sitä ihan samalla tavalla kuin ei kertoisi mitään. 

Tuo "elämänarvomme eivät enää kohtaa" syynä antaa jättäjästä tosi ylimielisen kuvan, että hän on jotain parempaa, on ylempiarvoinen, joka ei tuollaisten luusereiden kanssa enää kaveeraa, koska hänen arvonsa ovat puhtaampia, ylevämpiä ja korkeatasoisempia. 

Useimmiten tämä on aivan totta ja erittäin hyvä syy lopettaa turha ystävyys.

Vierailija kirjoitti:

Ei kai ne ystävät sen kummempia ihmissuhteita ole kuin puolisokaan, ero on ihan sallittua.

Eivät tietenkään ole, tätä eivät kaikki vain ymmärrä.

Vierailija kirjoitti:

Surullisia ja kovin suomalaisia vastauksia monella tyyliin: perheenjäset riittävät minulle. Entä, jos se puoliso kuolee?

Ei ystäviin voi luottaa. Ystävät haluavat vain käyttää hyväksi toista ihmistä omien tarpeiden tyydyttämiseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eiköhän se syy, jos se rehellisesti kerrotaan, ole aina sille hylätylle osapuolelle aika satuttava ja loukkaava. Haluaako joku oikeasti kuulla muuttuneensa tylsäksi jankkaajaksi, energiasyöpöksi, negatiiviseksi valittajaksi, elämänhallinnaltaan kaoottiseksi friikiksi ym? Jos taas syyt ovat tyyliin "elämänarvomme eivät enää kohtaa" se on niin ympäripyöreää, että se hylätty jää miettimään ja ihmettelemään sitä ihan samalla tavalla kuin ei kertoisi mitään. 

Tuo "elämänarvomme eivät enää kohtaa" syynä antaa jättäjästä tosi ylimielisen kuvan, että hän on jotain parempaa, on ylempiarvoinen, joka ei tuollaisten luusereiden kanssa enää kaveeraa, koska hänen arvonsa ovat puhtaampia, ylevämpiä ja korkeatasoisempia. 

Useimmiten tämä on aivan totta ja erittäin

No eihän se nyt totta ole, vaan ajattelijan/sanojan subjektiivinen ja illusorinen, jopa narsistinen fantasia omasta paremmuudestaan. Sen sijaan _syy_ tuollainen psykoottinen grandioosiharha kyllä on.

Meillä on tullut vahva käsitys siitä, että ihmisistä pitää olla jotain hyötyä tai etua meille. Sitten kun ei ole mitään hyötyä (mitä se sitten onkaan) niin ihmisen voi heittää ojaan. Seurausta tästä minäkeskeisestä kulttuurista, jossa oman hyvänolon parantaminen on ainoa tavoite, ja siihen ei muita ihmisiä tarvita. Sari Valto keskusteli Ylellä tästä hyvin ohjelmassaan jokin aika sitten

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eiköhän se syy, jos se rehellisesti kerrotaan, ole aina sille hylätylle osapuolelle aika satuttava ja loukkaava. Haluaako joku oikeasti kuulla muuttuneensa tylsäksi jankkaajaksi, energiasyöpöksi, negatiiviseksi valittajaksi, elämänhallinnaltaan kaoottiseksi friikiksi ym? Jos taas syyt ovat tyyliin "elämänarvomme eivät enää kohtaa" se on niin ympäripyöreää, että se hylätty jää miettimään ja ihmettelemään sitä ihan samalla tavalla kuin ei kertoisi mitään. 

Minä olisin todella halunnut kuulla syyn, kun pitkäaikainen ystävä yhtäkkiä totesi, ettei halua olla tekemisissä. Ihmettelin asiaa, mutta hän ei kertonut syytä sitä kysyessäni. Kerroin olevani hänen ratkaisustaan ihmeissään ja surullinen. Hän ei reagoinut tuohon mitenkään. Minulle jäi arvoitukseksi, miksi hän päätyi tuohon ratkaisuun. Toki olimme nähneet ystävyyden loppuvaiheessa harvoin hänen toivees

Ei ihmiset kerro syytä suoraan. Kaikkia syitä ei pystytä sanomaan ääneen. Omalla kohdallani ystävä muuttui kateelliseksi, kun hän erosi ja minulla taas on hyvä ydinperhe ja hyvä mies. Kateuden näki, käytös muuttui ikäväksi ja minulla ei kuulemma ollut mikään ikävästi, kun on hyvä mies. Ystävä katkaisi siis välit, kun ei halunnut enää nähdä.