Lue keskustelun säännöt.
Miksi ihmiset väittää resilienssinsä olevan hyvä vaikka heille ei ole koskaan edes tapahtunut mitään?
Nämä ihmiset ei ole joutuneet kokemaan elämässä oikeasti mitään merkittäviä vastoinkäymisiä. Eihän sitä sitten voi tietää.
Kommentit (443)
Vierailija kirjoitti:
Sitten kun on käynyt läpi tosi rankkoja juttuja elämässään, ei edes käy mitään resilienssi jargonia läpi kenenkään kanssa.
Mikä sinut sai tähän ketjuun?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jokaisella meistä on varmaan se oma versio pahimmasta mahdollisesta. Sen takia en aio eritellä näitä vastoinkäymisiä täällä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä se vaikeuksista selviäminen edes on. Itselleni on tapahtunut pahin mahdollinen (siis omasta mielestäni) ja olen pystynyt jatkamaan elämää. Mutta ei tämä nykyinen elämä ole enää samaa. En ole ihan samanlainen kuin ennen enkä reagoi asioihin samalla tavalla. Täytyy ikään kuin tutustua itseensä uudestaan.
Muut ihmiset eivät tätä ymmärrä ja he odottavat, että palautuisin pian samanlaiseksi kuin ennen. Mitä ei tietenkään tule ikinä tapahtumaan. Jotkut voivat loukkaantuakin, jos ottavat henkilökohtaisesti tapahtuneet muutokset, joilla ei ole heidän kanssaan mitään tekemistä.
Mikä pahin mahdollinen?
Se ei ole tässä olennaista.
Vierailija kirjoitti:
Mitä se vaikeuksista selviäminen edes on. Itselleni on tapahtunut pahin mahdollinen (siis omasta mielestäni) ja olen pystynyt jatkamaan elämää. Mutta ei tämä nykyinen elämä ole enää samaa. En ole ihan samanlainen kuin ennen enkä reagoi asioihin samalla tavalla. Täytyy ikään kuin tutustua itseensä uudestaan.
Muut ihmiset eivät tätä ymmärrä ja he odottavat, että palautuisin pian samanlaiseksi kuin ennen. Mitä ei tietenkään tule ikinä tapahtumaan. Jotkut voivat loukkaantuakin, jos ottavat henkilökohtaisesti tapahtuneet muutokset, joilla ei ole heidän kanssaan mitään tekemistä.
Tuossakin jos syy näkyisi päällepäin, se olisi helpompi ymmärtää. Jos joltakin on amputoitu jalka, ihmiset tajuavat että se muuttaa liikkumista. Kun muutos on aivoissa, sitä ei näe, vaikka se on olemassa.
Ei hyvä resilienssi, matala neuroottisuus tai älykkyys tosiaan ole suoraan tahdonalainen asia. Se on merkittävältä osin geneettistä, mutta myös aikaisemmat elämänkokemukset vaikuttavat siihen. Toki myös sosiaalinen turvaverkko vaikuttaa resilienssiin.
Kun neuroottisuus ja älykkyys ovat molemmat aika voimakkaasti perinnöllisiä ollaan helposti tilanteessa, jossa geneettisesti helpoimmin haavoittuvilla lapsilla ja nuorilla on vanhemmat, joilla on hankala geeniperimä ja ongelmia elämässä.
Toisaalta toisessa päässä henkisellä puolella geneettisesti vahvoilla lapsilla ja nuorilla on useammin myös henkisesti vahvat vanhemmat, jotka vahvistavat positiivista kierrettä.
Tässä tulee epigenetiikkakin mukaan, lapset ovat aika mukautuvia ja osa heidän geeneistään käyttäytyy epigeenisesti. Se tarkoittaa, että vanhemmat vaikuttavat merkittävästi myös hedelmöittymisen jälkeen siihen miten henkisesti tasapainoinen tai epätasapainoinen ihminen geneettiseltä perimältä aikuisena on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä se vaikeuksista selviäminen edes on. Itselleni on tapahtunut pahin mahdollinen (siis omasta mielestäni) ja olen pystynyt jatkamaan elämää. Mutta ei tämä nykyinen elämä ole enää samaa. En ole ihan samanlainen kuin ennen enkä reagoi asioihin samalla tavalla. Täytyy ikään kuin tutustua itseensä uudestaan.
Muut ihmiset eivät tätä ymmärrä ja he odottavat, että palautuisin pian samanlaiseksi kuin ennen. Mitä ei tietenkään tule ikinä tapahtumaan. Jotkut voivat loukkaantuakin, jos ottavat henkilökohtaisesti tapahtuneet muutokset, joilla ei ole heidän kanssaan mitään tekemistä.
Tuossakin jos syy näkyisi päällepäin, se olisi helpompi ymmärtää. Jos joltakin on amputoitu jalka, ihmiset tajuavat että se muuttaa liikkumista. Kun muutos on aivoissa, sitä ei näe, vaikka se on olemassa.
Aivoinfarkti? Voi siihenkin sopeutua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joten kyllä oli aiempi kirjoittaja oikeassa. Luonteenpiirteet (sisu, keskittymiskyvykkyys, rationaalisuus vs tunne jne.) on suurempi vaikuttaja kuin resilienssi, ja niiden lisäksi fyysinen tila.
Ihmisen perusluonteenpiirteet määrittävät resilienssin tasoa aika suurelta osin. Neuroottisuus taitaa olla luonteenpiirteistä tärkein vaikuttaja. Ihmiset joilla on geneettisesti matala neuroottisuus selviävät paremmin ja geneettisesti korkean neuroottisuuden ihmiset heikommin osoista vastoinkäymisistä. Sosiaaliset turvaverkot ja aiemmat positiiviset kokemukset sopivista elämän haasteista selviytymisestä vahvistavat resilienssiä.
Nämä keskustelut täällä ovat aivan käsittämättömiä. Ei ole minkäänlaista ymmärrystä traumatisoitumisesta, esimerkiksi siitä, että jollain persoonalli
Kyllä meillä on, mutta vaihtoehdot ovat taantua, pysyä samassa paikassa tai mennä eteenpäin. Meistä kaikki haluvat pahasti traumatisoiduille vain hyvää. Eikä taantuminen tai samassa huonossa tilanteessa pysyminen ole sitä. Meille jää vain yksi vaihtoehto. Moni pahasti traumatisoitunut vaikuttaa täysin luovuttaneen, mutta se ei taas auttajille tunnu oikealta vaihtoehdolta, koska se ei ole auttamista. Se on luovuttamista.
Ehkä sinä et tosiaan halua ratkaista yhtään mitään, vaan jatkaa samaa rataa ja se on oikeutesi. Mutta miksi kirjoitat siitä edes ylipäätään lukijoille? Kunhan tuuletat mieltäsi? Miksi tuhlaat lopulta muiden aikaa, jos tarkoituksesi on vain valittaa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei hyvä resilienssi, matala neuroottisuus tai älykkyys tosiaan ole suoraan tahdonalainen asia. Se on merkittävältä osin geneettistä, mutta myös aikaisemmat elämänkokemukset vaikuttavat siihen. Toki myös sosiaalinen turvaverkko vaikuttaa resilienssiin.
Kun neuroottisuus ja älykkyys ovat molemmat aika voimakkaasti perinnöllisiä ollaan helposti tilanteessa, jossa geneettisesti helpoimmin haavoittuvilla lapsilla ja nuorilla on vanhemmat, joilla on hankala geeniperimä ja ongelmia elämässä.
Toisaalta toisessa päässä henkisellä puolella geneettisesti vahvoilla lapsilla ja nuorilla on useammin myös henkisesti vahvat vanhemmat, jotka vahvistavat positiivista kierrettä.
Tässä tulee epigenetiikkakin mukaan, lapset ovat aika mukautuvia ja osa heidän geeneistään käyttäytyy epigeenisesti. Se tarkoittaa, että vanhemmat vaikuttavat merkittävästi myös hedelmöittymisen jälkeen siihen miten henkisesti tasapainoinen tai epätasapai
Sekoitat nyt asioita.
Typerää olettaa että ihmiset eivät ole kokeneet vastoinkäymisiä jos eivät aina ole ensimmäisenä selittämässä kokemiaan vastoinkäymisiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joten kyllä oli aiempi kirjoittaja oikeassa. Luonteenpiirteet (sisu, keskittymiskyvykkyys, rationaalisuus vs tunne jne.) on suurempi vaikuttaja kuin resilienssi, ja niiden lisäksi fyysinen tila.
Ihmisen perusluonteenpiirteet määrittävät resilienssin tasoa aika suurelta osin. Neuroottisuus taitaa olla luonteenpiirteistä tärkein vaikuttaja. Ihmiset joilla on geneettisesti matala neuroottisuus selviävät paremmin ja geneettisesti korkean neuroottisuuden ihmiset heikommin osoista vastoinkäymisistä. Sosiaaliset turvaverkot ja aiemmat positiiviset kokemukset sopivista elämän haasteista selviytymisestä vahvistavat resilienssiä.
Nämä keskustelut täällä ovat aivan käsittämättömiä. Ei ole minkäänlaista ymmärrystä traumatisoitumi
Koet ilmeisesti auttavasi traumatisoituneita, mutta ensisijaisesti taidat yrittää auttaa vain itseäsi, koska sinun ilmeisesti on vaikea kestää muiden kipua. Se ei ole sinun ongelmasi. Ihmiset elävät elämäänsä miten osaavat. Jotain päivänä se on ohi, oli suoritus sitten hyvä tai heikko.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Perspektiiviharha. Moni uskoo omien pahimpien vastoinkäymistensä olevan rankinta, mitä ihmiselle voi tapahtua.
Voivathan ne olla juuri sille ihmiselle rankinta mitä voi tapahtua.
Totta, ja jokainen kun elää omaa subjektiivista elämäänsä, niin totta kai oman elämänsä kokemukset ovat niitä pahimpia, koska on itse juuri ne kokenut
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä se vaikeuksista selviäminen edes on. Itselleni on tapahtunut pahin mahdollinen (siis omasta mielestäni) ja olen pystynyt jatkamaan elämää. Mutta ei tämä nykyinen elämä ole enää samaa. En ole ihan samanlainen kuin ennen enkä reagoi asioihin samalla tavalla. Täytyy ikään kuin tutustua itseensä uudestaan.
Muut ihmiset eivät tätä ymmärrä ja he odottavat, että palautuisin pian samanlaiseksi kuin ennen. Mitä ei tietenkään tule ikinä tapahtumaan. Jotkut voivat loukkaantuakin, jos ottavat henkilökohtaisesti tapahtuneet muutokset, joilla ei ole heidän kanssaan mitään tekemistä.
Tuossakin jos syy näkyisi päällepäin, se olisi helpompi ymmärtää. Jos joltakin on amputoitu jalka, ihmiset tajuavat että se muuttaa liikkumista. Kun muutos on aivoissa, sitä ei näe, vaikka se on olemassa.
Aivan! Jos on kokenut tarpeeksi pahan jutun, sen kärsimyksen kanssa on vain opittava elämään eikä yrittää olla kuin ei tuntuisi missään. Vähän niin kuin sokeutuneen pitää opetella elämään sokeana eikä teeskennellä, että näkö on yhtä hyvä kuin ennen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä se vaikeuksista selviäminen edes on. Itselleni on tapahtunut pahin mahdollinen (siis omasta mielestäni) ja olen pystynyt jatkamaan elämää. Mutta ei tämä nykyinen elämä ole enää samaa. En ole ihan samanlainen kuin ennen enkä reagoi asioihin samalla tavalla. Täytyy ikään kuin tutustua itseensä uudestaan.
Muut ihmiset eivät tätä ymmärrä ja he odottavat, että palautuisin pian samanlaiseksi kuin ennen. Mitä ei tietenkään tule ikinä tapahtumaan. Jotkut voivat loukkaantuakin, jos ottavat henkilökohtaisesti tapahtuneet muutokset, joilla ei ole heidän kanssaan mitään tekemistä.
Tuossakin jos syy näkyisi päällepäin, se olisi helpompi ymmärtää. Jos joltakin on amputoitu jalka, ihmiset tajuavat että se muuttaa liikkumista. Kun muutos on aivoissa, sitä ei näe, vaikka se on olemassa.
Niin se on sitä resilienssiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaikki on suhteellista, mutta uhri-identiteetti on ihan mahdollista jättää taa. Usein esim.seksuaalirikoksen kokeneiden terapiassa vältetään uhri-sanaa, ja puhutaan selvityjästä. Selvisit hengissä, olet selvinnyt tähän asti, selviät vastakin jne. Ei anneta pahantekijälle henkistä valtaa, ikäänkuin.
Aika kuormittavaa, että ihmiselle ei anneta mitään muuta vaihtoehtoa kuin olla "selviytyjä". Käytännössä tuolla tavalla vaikeita asioita kokenut ihminen vain jätetään ikään kuin luvan kanssa yksin: "no mutta hei, sinä olet tuollainen selviytyjä, älä enää menneitä murehdi!" Sitten ihminen jatkaa sieltä yksinään jonnekin eikä pääse traumojaan pakoon.
Ei ole mitään taikasauvaa. Ei mitään lääkettä millä tehdyt saa tekemättömäksi. Ei ole jotain toista ihmistä, joka voi taikoa sinulle hieno
Uteliaisuudesta: millaiselle polulle johdatat monipersoonallisuushäiriöstä kärsivän, joka vasta aikuisena on tullut tietoiseksi tilastaan? Ei koske minua, mutta tunnen myötätuntoa. Miten pystyt tarjoamaan vieraan ihmisen elämään tarpeeksi vakautta, jotta toipuminen lähtee aidosti käyntiin eikä ihminen vain joudu esittämään muille selviytyjää tullakseen edes jossain määrin hyväksytyksi?
Vierailija kirjoitti:
Jokaisella meistä on varmaan se oma versio pahimmasta mahdollisesta. Sen takia en aio eritellä näitä vastoinkäymisiä täällä.
Ja sekin on vain pahinta tähän asti. Ei ole kuitenkaan tervettä pyöritellä koko ajan mielessään skenaarioita siitä mitä muuta hirveää mahdollisesti vielä voisi tapahtua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joten kyllä oli aiempi kirjoittaja oikeassa. Luonteenpiirteet (sisu, keskittymiskyvykkyys, rationaalisuus vs tunne jne.) on suurempi vaikuttaja kuin resilienssi, ja niiden lisäksi fyysinen tila.
Ihmisen perusluonteenpiirteet määrittävät resilienssin tasoa aika suurelta osin. Neuroottisuus taitaa olla luonteenpiirteistä tärkein vaikuttaja. Ihmiset joilla on geneettisesti matala neuroottisuus selviävät paremmin ja geneettisesti korkean neuroottisuuden ihmiset heikommin osoista vastoinkäymisistä. Sosiaaliset turvaverkot ja aiemmat positiiviset kokemukset sopivista elämän haasteista selviytymisestä vahvistavat resilienssiä.
Nämä keskustelut täällä ovat aivan käsittämättömiä.
Minä en koe auttavani yhtään ketään, koska ihmistä, joka ei halua muuttaa mitään on mahdotonta auttaa. Minulle olisi jo iloa pelkästään siitä, että se joka lukee tekstini edes pohtii onko siinä mitään mikä voisi pitää paikkansa heidän ajatuksissa ja toimintatavoissa.
Minä kirjoitan yleiselle anonyymille palstalle ja väittelen ihmisten kanssa siitä, mitä he ajattelevat ja mitä minä ajattelen. Minä luen ja tulkitsen suurimmaksi osaksi vain ajatusmallia, jossa asiat olivat jo ovat huonosti ja useita syitä miksei mitään muutu ja miksi asiat on vain ja tulevaisuudessakin huonosti. Minä toivon vain onnellista tulevaisuutta heille ja tarjoan jotain ajatusmalleja joiden minä uskon ehkä vievän eteenpäin. Mutta jos ja kun joku haluaa elää onnettomana, niin minä en voi tehdä sille mitään. Sitten vaan jatkavat samaa rataa ja voin vain todeta, että tulevaisuus on heille yhtä onneton kuin tämäkin päivä. Koska jos mitään ei muutu, niin mitään ei muutu,
Minun ei tarvitse kestää kenenkään muun kipua. En edes ymmärrä miten se olisi mahdollista. Tai ehkä se on jollekin super empaatille. Totta, jokainen elää juuri niin surkeasti sen loppuelämänsä kuin haluaa, mutta se aina aina ole pakollinen paha ja siitä on useita esimerkkejä tosielämästä. Sinä nyt tietysti ajattelet ettei joku random aavee mamma voi mitään elämälleen, että vain jossain Kiinassa, Usassa tai Intiassa voi ns, ryysyistä nousta rikkauksiin. Enkä tarkoita tuolla sanonnalla edes rahaa.
Maailma on täynnä kirjoja, videoita, seminaareja jne, joissa ihmisten elämän suunta muutetan parempaan suuntaan, mutta niihin on tartuttava. Ne on luettava, ne on ymmärrettävä.
Minäkin voisin kääntää katseeni, lopettaa vastaamisen, nauraa räkäisesti, todeta ettei ole toivoa. Sitäkö sinä haluat? Minä välitän sen verran, että käytän aikaani nyt lauantai iltana kirjoittamalla asioita, jotka minusta voisivat auttaa, mutta sekin on näköjään väärin jolloin herää kysymys, että kun sitä kättä tarjotaan ja sekin torjutaan, niin halutaanko sitä lopulta edes? Vai onko kyseessä vain joku toive jostain hyvänhaltijan saapumisesta, joka taikasauvalla muuttaa nykyisen ja menneen todellisuuden?
ja ehkä olen tosiaan väärässä, ehkä toisille se onnellinen elämä jonka he oikeasti halvat elää, on juuri se onneton elämä. Koska tuohan se uhriroolikin jonkin sortin tyydytystä ihmiselle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaikki on suhteellista, mutta uhri-identiteetti on ihan mahdollista jättää taa. Usein esim.seksuaalirikoksen kokeneiden terapiassa vältetään uhri-sanaa, ja puhutaan selvityjästä. Selvisit hengissä, olet selvinnyt tähän asti, selviät vastakin jne. Ei anneta pahantekijälle henkistä valtaa, ikäänkuin.
Aika kuormittavaa, että ihmiselle ei anneta mitään muuta vaihtoehtoa kuin olla "selviytyjä". Käytännössä tuolla tavalla vaikeita asioita kokenut ihminen vain jätetään ikään kuin luvan kanssa yksin: "no mutta hei, sinä olet tuollainen selviytyjä, älä enää menneitä murehdi!" Sitten ihminen jatkaa sieltä yksinään jonnekin eikä pääse traumojaan pakoon.
Ei ole mitään taikasauvaa. Ei mitään lääkettä millä tehdyt saa tekemättömäksi. Ei ole j
No ensiksi tietysti pyrkisin saamaan sitä ammattiapua. Joka hän löytää se itse tai joku jolla on voimavaroja löytää se hänelle. Mikä on vakautta? Henkistä, taloudellista tai ihmissuhteita? Mitään toipumista tai muutosta ei kykene tekemään yhdellä kertaa. Jokainen pienikin askel on tietysti yksi askel eteenpäin. Ehkä muille pitää myös olla rehellinen, koska eivät muut osaa lukea ajatuksia. Ihmisillä on kyllä ymmärrystä, mutta jos kaikki on vain valetta mitä heille esitetään, niin miten oikeaa hyväksymistä voisi koskaan edes tapahtua? Totuus on ettei meitä ketään tulla koskaan hyväksymään täysin omana itsenä. Ihminen on monimutkainen ja vaikeakin olento aika usein. Siksi meillä on käytössäännöt.
On tapauksia, joissa oikeasti tarvitaan paljon lääkitystä ja hoitoa, eikä mikääm asennemuutos tule koskaan riittämään tai jonkun ystävän teot. Sekin on hyväksyttävä, mutta kaikkien tilaa uskon, että voi silti kohentaa edes jotenkin,
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joten kyllä oli aiempi kirjoittaja oikeassa. Luonteenpiirteet (sisu, keskittymiskyvykkyys, rationaalisuus vs tunne jne.) on suurempi vaikuttaja kuin resilienssi, ja niiden lisäksi fyysinen tila.
Ihmisen perusluonteenpiirteet määrittävät resilienssin tasoa aika suurelta osin. Neuroottisuus taitaa olla luonteenpiirteistä tärkein vaikuttaja. Ihmiset joilla on geneettisesti matala neuroottisuus selviävät paremmin ja geneettisesti korkean neuroottisuuden ihmiset heikommin osoista vastoinkäymisistä. Sosiaaliset turvaverkot ja aiemmat positiiviset kokemukset sopivista elämän haasteista selviytymisestä vahvistavat resilienssiä.
Nämä ke
Kuulostaa matkasaarnaajan puheenvuorolta.
Vierailija kirjoitti:
Hyvänkään resilienssin omaava ei selviä elämästä vaurioitta, kyse on adaptaatiosta, sopeutumisesta, hyväksynnästä, oppimisesta. Miksi vahvistua? Heikot sortuu elontiellä, ts. vahvistuminen antaa kyvyn nauttia elämästä, joskus kaikesta huolimatta.
Ei vaan huonon tuurin omaavat.
Ei ole mitään taikasauvaa. Ei mitään lääkettä millä tehdyt saa tekemättömäksi. Ei ole jotain toista ihmistä, joka voi taikoa sinulle hienon tulevaisuuden, jos haluat elää menneisyyden muistoissa ja taakoissa. Me kaikki olemme ihan oikeasti yksin.
Jos hyvin käy saatat saada muiden veronmaksajien rahoittamaa terapiaa. Sinulla on ihan liian ruusuinen kuvitelma muiden taidoista ratkaista sinun ongelmasi. Vaikka he tunkeutuisivat elämääsi, niin mitä se olisi mitä he käytännössä sitten oikein voisivat tehdä sinulle? Sinä valitat, että joudut jatkamaan yksin, mutta miltä se yhdessä jatkaminen näyttäisi? Kuuntelisi kuinka sinä valitat tai puhuisit kauheista asioista, kunnes toinenkin masentuu? Että hän kuskaa sinua jonnekin? Hoitaisi kotisi? Vai antaisi rahaa?
Minusta vaikuttaa siltä, että oikeasti haluat pitää viimeiseen asti kiinni siitä pahasta menneisyydestä ja toisaalta ymmärrän. Se on ainoa minkä ehkä tunnet. Kaikki uusi ja tuntematon on pelottavaa ja olisihan se kivaa kun olisi joku joka veisi sinut sinne kädestä pitäen. Mutta onnellisuus on sinussa. Ei muissa. Etkä sinä olisi välttämättä onnellinen, vaikka joku veisi sinut oikeasti sinne heidän onnelliseen elämään, koska sinä olet sinä, etkä he.
Tiedätkö edes miltä se onnellinen elämä oikein edes sinulle näyttäisi? Mitä se niinkuin käytännössä olisi? Minne sinut pitäisi johdattaa? Realistisesti siis. Koska mennyttä ei saa tekemättömäksi, vai oletko luopunut toivosta vai koskaan edes määritellyt sitä tulevaisuutta, jonka olisit halunnut, jos lapsuutesi olisi ollut hyvä?
Kirjoita se ja minä voin johdattaa sinut sinne tekemällä oikein polun sinulle kirjallisena ja sinunkin tarvitse kuin noudattaa sitä, jos kerran haluat jonkun sinun vievän sinua eteenpäin.