Miten hyväksyä oma vanheneminen ja ulkonäön muuttuminen?

Vierailija kirjoitti:

Kosteuttavia, rentouttavia kasvohoitoja, sekä hyvät ja suojaavat hoitotuotteet.

Naamatäytteitä ja botoxia ei suositella ulkomaillakaan kuin vasta noin viiskymppisille, koska eivät todellakaan ole ennaltaehkäiseviä vaan ennakkoon vanhentavia (ei tarvitse kuin katsoa muutamia suomalaisia julkkiksia jotka vanhenneet etuajassa 10-15 vuotta täytteiden ja botoxin takia)

Höpön höpö. Botox ehdottomasti on ennaltaehkäisevä, ja sitä voi hyödyntää jo nuorena. Toki senkin käytössä voi mennä liiallisuuksiin! Täyteaineet ovat huono idea melkein aina, etenkin viisikymppisillä näkyy niitä outoja tyynynaamoja. Jos jotain haluaa tehdä naamalleen, kasvojenkohotus on paras vaihtoehto, ja se olisi hyvä tehdä jo noin 40-vuotiaana.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Naisilla sentään pysyy tukka päässä.

Vaikka timmissä kunnossa olen 40-vuotiaana miehenä niin alkaa olla surullinen näky kun hiukset harvenevat.

Luullakseni tämän asian hyväksymättömyys johtuu lähinnä yhteiskunnasta, jossa pitäisi olla nuori ja kaunis hautaan saakka. "Ennenaikainen" vanheneminen on noloa ja masentaa.

No tämä! Ei auta vaikka kuinka olisi fyysisesti hyvässä kunnossa, kun tuo orastava kalju pilaa kaiken. Harva asia on masentanut yhtä paljon kuin hiusten lähtö.

Minusta kalju on tosi seksikäs tukkatyyli.

Ap kuvaat tunteita, mitkä jokainen käydään varmasti läpi. Taustalle kätkeytyy kovasti pelkoa kelpaamattomuudesta. Jokaisella kun on tarve tulla hyväksytyksi juuri sellaisena kuin on, ja kun itsessä tapahtuu muutoksia, jotka eivät enää olekaan yhteiskunnan kauneusihanteiden mukaisia, horjauttaahan se väliaikaisesti myös omaa turvallisuuden tunnetta. Herää kysymykset, jäänkö ulkopuolelle ja olenko rakastettu? Mutta näen, että tällaiset kokemukset on myös tärkeitä murrosvaiheita. Siinä alkaa löytämään syvempää tarkoitusta elämälle kaiken pinnallisuuden sijaan. Se on lopulta hyvin vapauttavaa. Ihmissuhteet eivät myöskään enää perustu ulkoisiin tekijöihin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Neli- tai viisikymppinenkin voi olla hyvännäköinen ja hyvässä kunnossa. Ei kannata hyväksyä, että pitää olla 20 - 60 kiloa ylipainoinen jo siinä iässä. Kuulostaa masennukselta, jos ei välitä enää ollenkaan siitä, miltä näyttää.

Vaikka näyttäisi miltä, ihmisarvo on silti sama.

Liberaalia paskapuhetta, johon edes liberaalit itse eivät usko sisimmässään. Mutta tärkeintä onkin "hyvältä ihmiseltä" vaikuttaminen.

Vierailija kirjoitti:

Neli- tai viisikymppinenkin voi olla hyvännäköinen ja hyvässä kunnossa. Ei kannata hyväksyä, että pitää olla 20 - 60 kiloa ylipainoinen jo siinä iässä. Kuulostaa masennukselta, jos ei välitä enää ollenkaan siitä, miltä näyttää.

Mutta kun olen kaikkea muuta kuin masentunut. Olen onnellisempi kuin koskaan. Miksi juuri ulkonäöstä välittäminen olisi joku tärkeä asia, jonka puuttuminen on masennuksen merkki? Se on sitä lähinnä jos ei välitä senkään vertaa, että pysyy puhtaana ja siistinä, tai noudata esim. työpaikalla odotettua linjaa, tulee vaikka pieruverkkareissa ja tukka sekaisin konttorille joissa muilla on siisti toimistotyyli. Mutta se, ettei murehdi painoaan ulkonäkösyistä, tai ryppyjään, tai harmaitaan, se ei ole ollenkaan masennuksen merkki, se on usein pikemminkin sellaisen elämänilon merkki, joka kumpuaa sisältä, eikä ole riippuvainen tuollaisista asioista. Eikä myöskään siitä mitä muut ihmiset itsestä mahdollisesti ajattelee. 

Itse olin nuorena jopa melko nätti, ja sain miehiltä paljon huomiota. Silloin murehdin silti ulkonäköäni paljon ja olin siitä epävarma. Minusta minulla oli monia erittäin rumia kohtia, joihin pelkäsin kaikkien kiinnittävän huomiota. Isot korvat, yksi hieman muita taempana oleva etuhammas, raskaat silmäluomet, joten huonon muotoiset rinnat, ohuet hiukset... Aina kun joku kehui minua ulkonäöstäni tai flirttaili sen perusteella, tuli hetken helpotus huonolle itsetunnolla, mutta samalla myös pelko, entä jos se ei ole vaan vielä huomannut noita mun rumia kohtia, ja kun huomaa pettyy? Tuohon kuului kauheasti energiaa, samoin kuin pakkomielteiseen ihon ja hiusten hoitoon, karvojen poistoon. Mutta pääosin vaan pään sisällä murehtimisseen. Mikä helpotus kun enää ei kiinnosta ollenkaan, ajatteleeko muut minun olevan ruma vai kaunis vai jotain siltä väliltä. 

Jos joku murehtii ylipainoaan, niin kannattaa tehdä se terveyssyistä, ei ulkonäön takia. Itse painan 20 kg enemmän kuin kaksikymppisenä, mutta sekin on vain lievää ylipainoa painoindeksin mukaan, joten en viitsi moisesta isoa numeroa tehdä. Ei ole iso terveysriski.

Olen aina ollut ruma ja lihava nainen, eikä kauneudenhoitoon, ehostautumiseen tai mihinkään toimenpiteisiin ole ollut koskaan mahdollisuutta. En siis voi surra sellaisen menetystä, jota ei ole koskaan ollutkaan. Toki olisin toivonut aikoinaan itselleni kauneutta ja laihuutta. Olen mielelläni ruma ja lihava keski-ikäinen nainen ja haluaisin myös olla näkymätön, koska jostain syystä se ei onnistu, vaan joudun silmätikuksi. Näin työttömänä rahani kuluvat ruokaan ja muuhun peruselämiseen, enkä ulkonäköä hoida mitenkään perushygieenian lisäksi. En omista yhtään meikkiä tai muuta ehostusainetta. Joskus on joku luullut itseäni mieheksikin, eikä se ole haitannut.

Olen 50v enkä entiselläni.

Ei ryppyjä vielä ja Alkossa kysyy edelleen henkkarit.

Nykyään täytyy laittaa ripsaria ja joku meikkivoide että naama ei ole niin kirjava jos jotkut kekkerit.

Tiedän että pitäisi alkaa rasvaamaan mutta en saa aikaiseksi.

En katso peiliin edes joka päivä.

En ole elänyt sellasta elämää että edes osaisin meikata tai stailata hiukset.

Ei ole ollut aikaa eikä tärkeää.

Katselen ikäisiäni huoliteltuja leidejä ihaillen.

Mutta en usko että minusta on siihen.

Pesisin varmasti naaman alta aikayksikön ja vetäisin vaan pipon päähän niin että kampaus pilalla.

Vierailija kirjoitti:

Sulla on tosi huono itsetunto. Puuttuuko läheiset ihmissuhteet? Mistä muusta olet elämässä saanut onnistumisen kokemuksia kuin ulkonäöstä?

No ei tuo nyt mistään huonosta itsetunnosta kerro.

Ihmisellä on useita osa-alueita, joiden haluaisi olevan hyvällä tasolla. Moni potee esim. hyvinkin vahvaa ikäkriisiä, vaikka olisi satoja ystäviä ja tuhansia onnistumisen kokemuksia. Ei ne ystävät sun ihan yksityisimpiä tunteita voi muuttaa, korkeintaan kliseillä kannustaa ja lässyttää "kaikki me vanhetaan" ja blaa blaa.

Ja vaikka saisit olympiakultaa, niin silti rypistyvä naama voi masentaa. Kurjaa on esim. huomata kuinka hiuksetkin harvenevat. Värit haalistuvat. Painon kertyminen ja jatkuva taistelu sen kanssa on aika yleistä.  Ei mitenkään pinnallista ulkonäön ajattelu siis. Se on yksi osa itsetunnon rakennusaineista. Terveys lie kuitenkin kaikille ykkönen hyvinvointiin.

Jos suree ikääntymisestä johtuvia seikkoja, niin onhan se nyt täysin ymmärrettävää. Vaikka olisi kuinka onnellinen ja hyväitsetuntoinen miljonääri, ihanat ja älykkäät lapset, komea laatikkoleukainen kirurgi, niin silti vanheneminen voi olla vaikea paikka. Se on sitä minkä näköiselle tahansa.

Kummallinen palsta, kun täällä jaellaan diagnooseja ja kerrotaan täysin tuntemattomien mielenliikkeet ja luonteenpiirteet, itsetuntoa myöten. Jokainen kokee asian omalla tavallaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti: Tämä on hyvä ja vaikea kysymys. Olen mies, ja täytän kohta 50. Alle 25 olin ihan mitättömän näköinen, sitten tapahtui jokin miehistyminen yhdistettynä silmäleikkaukseen ja muuhun tyylin muutokseen, jonka johdosta ikävuodet vajaa 30 aina 40 asti olin suhteellisen suosittukin. Ehkä naisten fokus myös hieman muuttui siinä 30 paikkeilla, en tiedä. Nyt on tilanne se, että tukka yhtäkkiä lähti, ja huomaan olevani taas ihan näkymätön. Inhottaa kun tietää että vastakkainen sukupuoli ei näe minua enää millään muotoa haluttavana. Olen varsin hyvin toimeentuleva ja muutenkin stabiili, joten ihan OK saalis edelleen, mutta harmittaahan se kun huomaa että toisen kiinnostus on puhtaasti enää ns henkistä puolta. Että mitään sellaista fyysistä kipinää ei oikein ole, vaan intiimiys tuntuu tapailukumpaanille olevan vaan jotain mikä nyt pitää hoitaa alta pois....

Selität parisuhdeongelmasi pelkällä ulkonäöllä kun et kykene ymmärtämään mistä muista asioista ne voisivat johtua. Kerrankin sanon että hakeudu terapiaan. Sinulla on siihen rahan puolesta mahdollisuus, mutta riittääkö rohkeus?

Siis hetkinen? Olen minä terapioissa käynyt, paljonkin, sekä parisuhde- että seksuaali. Ja ihan hyviä sessiota ovat olleet, mukava käydä juttelemassa ja saamassa ulkopuolisen ammattilaisen näkemyksiä. Mutta ei se poista sitä mitä tuossa sanoin: eli siis että on ikävä huomata että 15 vuoden ihan OK suosion jälkeen olen taas muuttunut naisten silmissä näkymättömäksi. Ei enää sellaista mukavaa, kevyttä ja piristävää flirttiä mitä aiemmin helposti sai. Ei enää sitä että jutun luistaessa, ei ollut kovin suuri kynnys viedä asioita intiimimpään suuntaan. Ei enää kohtaavia katseita kadulla. Sen hyväksyminen ei ole ainakaan minulle ihan helppoa.

Voin puhua vain omasta puolestani, mutta otan tämän vanhenemisen vähän kuin mielenkiintoisena projektina vastaan. En meikkaa enkä värjää tukkaani. On jännä nähdä miten sitä muuttuu.

Kaunis en ole koskaan ollut, niin vanhenemisessa häiritsee vain sairaudet ja vaivat sekä kuoleman jatkuva ajatteleminen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kosteuttavia, rentouttavia kasvohoitoja, sekä hyvät ja suojaavat hoitotuotteet.

Naamatäytteitä ja botoxia ei suositella ulkomaillakaan kuin vasta noin viiskymppisille, koska eivät todellakaan ole ennaltaehkäiseviä vaan ennakkoon vanhentavia (ei tarvitse kuin katsoa muutamia suomalaisia julkkiksia jotka vanhenneet etuajassa 10-15 vuotta täytteiden ja botoxin takia)

Höpön höpö. Botox ehdottomasti on ennaltaehkäisevä, ja sitä voi hyödyntää jo nuorena. Toki senkin käytössä voi mennä liiallisuuksiin! Täyteaineet ovat huono idea melkein aina, etenkin viisikymppisillä näkyy niitä outoja tyynynaamoja. Jos jotain haluaa tehdä naamalleen, kasvojenkohotus on paras vaihtoehto, ja se olisi hyvä tehdä jo noin 40-vuotiaana.

Järkyttävää tekstiä. T. Eri ja N31v

Itse olen komistunut 60 jälkeen.

Vierailija kirjoitti: Tämä on hyvä ja vaikea kysymys. Olen mies, ja täytän kohta 50. Alle 25 olin ihan mitättömän näköinen, sitten tapahtui jokin miehistyminen yhdistettynä silmäleikkaukseen ja muuhun tyylin muutokseen, jonka johdosta ikävuodet vajaa 30 aina 40 asti olin suhteellisen suosittukin. Ehkä naisten fokus myös hieman muuttui siinä 30 paikkeilla, en tiedä. Nyt on tilanne se, että tukka yhtäkkiä lähti, ja huomaan olevani taas ihan näkymätön. Inhottaa kun tietää että vastakkainen sukupuoli ei näe minua enää millään muotoa haluttavana. Olen varsin hyvin toimeentuleva ja muutenkin stabiili, joten ihan OK saalis edelleen, mutta harmittaahan se kun huomaa että toisen kiinnostus on puhtaasti enää ns henkistä puolta. Että mitään sellaista fyysistä kipinää ei oikein ole, vaan intiimiys tuntuu tapailukumpaanille olevan vaan jotain mikä nyt pitää hoitaa alta pois. Yritän ajatella elämässä muita asioita ja nauttia siitä mitä olen saavuttanut, ja unohtaa

Jos haet yhden illan tai muita pelkkiä seksisuhteita, niin joo ne perustuu pitkälti pelkkään kiihottavaan ulkonäköön, ja varmasti on viisikymppisellä vaikeampaa kuin nuorena. Mutta jos ihan vaki parisuhdetta haluat, ja suunnilleen ikäisesti kanssa, niin ei siinä enää ulkonäöllä noin suurta roolia useimmilla ole. Eikä välttämättä edes nuorena. Itse en ollut edes nuorena hyvän näköinen, mutta mulla on ollut silti hyviä parisuhteita, joissa hyvää seksiä. Ja on edelleen, 50-vuotiaana. Aviopuolison löysinkin vasta 44-vuotiaana, ja se löytyi kyllä henkisen yhteyden, ei ulkokuoreen ihastumisen perusteella, mutta silti seksikin on mielettömän hyvää ja sitä on paljon. Sen oman rakkaan ihmisen ulkonäkökin alkaa näyttää aina rakkaalta ja ihanalta, vaikkei objektiivisesti arvioituna olisi kaunis tai komea ollenkaan.

Vierailija kirjoitti:

Olen aina ollut ruma ja lihava nainen, eikä kauneudenhoitoon, ehostautumiseen tai mihinkään toimenpiteisiin ole ollut koskaan mahdollisuutta. En siis voi surra sellaisen menetystä, jota ei ole koskaan ollutkaan. Toki olisin toivonut aikoinaan itselleni kauneutta ja laihuutta. Olen mielelläni ruma ja lihava keski-ikäinen nainen ja haluaisin myös olla näkymätön, koska jostain syystä se ei onnistu, vaan joudun silmätikuksi. Näin työttömänä rahani kuluvat ruokaan ja muuhun peruselämiseen, enkä ulkonäköä hoida mitenkään perushygieenian lisäksi. En omista yhtään meikkiä tai muuta ehostusainetta. Joskus on joku luullut itseäni mieheksikin, eikä se ole haitannut.

Mitä hemmettiä. Oletkohan minun dobbelgänger. Olen täysin samanlainen, teksti voisi olla omani. 😮

Hyvää päivää sinne!!! 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Naisilla sentään pysyy tukka päässä.

Vaikka timmissä kunnossa olen 40-vuotiaana miehenä niin alkaa olla surullinen näky kun hiukset harvenevat.

Luullakseni tämän asian hyväksymättömyys johtuu lähinnä yhteiskunnasta, jossa pitäisi olla nuori ja kaunis hautaan saakka. "Ennenaikainen" vanheneminen on noloa ja masentaa.

No tämä! Ei auta vaikka kuinka olisi fyysisesti hyvässä kunnossa, kun tuo orastava kalju pilaa kaiken. Harva asia on masentanut yhtä paljon kuin hiusten lähtö.

Minusta kalju on tosi seksikäs tukkatyyli.

 

Ehkä silloin, jos olisi täysin kalju, mutta kun en sellaista pidä itselläni yhtään, aivan mahdoton ajatuskin! Tämä munkkikalju näyttää varmasti muiden silmään vielä pahemmalta, mutta en halua olla pakotettu kaljuuteen vain muiden mielipiteiden vuoksi.

Vierailija kirjoitti:

Kosteuttavia, rentouttavia kasvohoitoja, sekä hyvät ja suojaavat hoitotuotteet.

Naamatäytteitä ja botoxia ei suositella ulkomaillakaan kuin vasta noin viiskymppisille, koska eivät todellakaan ole ennaltaehkäiseviä vaan ennakkoon vanhentavia (ei tarvitse kuin katsoa muutamia suomalaisia julkkiksia jotka vanhenneet etuajassa 10-15 vuotta täytteiden ja botoxin takia)

Laitapa esimerkki suomalaisista julkkiksista jotka ovat vanhenneet 10-15v täyteaineiden ja boxin takia?

Jos arvo tulee pääosin ulkonäöstä ja seksuaalisesta huomiosta niin ikääntyminen on sietämätöntä. Ja se jos mikä on surullista.

Vastaus on varmaan uteliaisuus. Mä en uupunut vanhemmuudesta, koska lähdin siihen puhtaasta uteliaisuudesta. Sama vanhenemisen kanssa. Ei harmita, vaan jopa innostaa. Mitä tapahtuu huomenna ja miltä naama näyttää? Miten voin vaihtaa tyyliä kun kroppa muuttuu, miten voin kehittää itseäni, kun elämäniokemusta kertyy. 

Uteliaisuus kantaa yli monen jutun. Korona-vuodetkin meni täydessä uteliaisuuden kuplassa. Mikä tämä virus on ja mitä se meissä muuttaa vai muuttaako mitään? Mitä voimme tehdä toisin ja oppia? Ihan samahan se on pienemmässäkin mittakaavassa, kun itseään kehittää vuosien varrella. 

Vierailija kirjoitti:

Voin puhua vain omasta puolestani, mutta otan tämän vanhenemisen vähän kuin mielenkiintoisena projektina vastaan. En meikkaa enkä värjää tukkaani. On jännä nähdä miten sitä muuttuu.

Kaunis en ole koskaan ollut, niin vanhenemisessa häiritsee vain sairaudet ja vaivat sekä kuoleman jatkuva ajatteleminen. 

Sama. Minusta tämä koko vanhenemisen pelko tuntuu ihan oudolta. Että ihmiset on mielivaltaisesti päättäneet, että johonkin ikään liittyvä luonnollinen ulkonäkö ei ole toivottava, ja nyt pitäisi sitä murehtia kun on siinä iässä? Se tuntuisi yhtä hullulta, kuin jos sairas yhteiskunta olisi keksinyt, että lapsesta teini-ikäiseksi muuttuminen on ei-toivottavaa, ja niinpä teinit yrittäisi peitellä ikään liittyviä muutoksiaan, jopa menisivät kirurgiaan saadakseen pitää ihaillut lapsen piirteensä. Molemmat, teini-ikä ja keski-ikä ja vanheneminen, ovat luonnollisia ikävaiheita, ja minusta molempiin liittyvät kehon muutokset on vain kiinnostavia, ei jotain ei-toivottavaa ja torjuttavaa tai peiteltävää. Itse tykkään harmaista hiuksissani, vakavamman ilmeen kasvoilleni antavista rypyistä, tätikropastani. Jossain muissa yhteisöissä ja ajoissa kaltaiseni "vanha nainen" olisi nähty voimakkaana ja kunnioitettavana, mutta tässä pinnallisessa ajassa jotkut pitää ikääntymistä huonona asiana jota pitäisi hidastaa, peittää tai korjata. Ei kiitos, minä aion olla ikääntyvä matriarkka ylpeydellä.

Kasva ihmisenä. Se auttaa.