Onko vanhemman menettäminen lapsuudessa aina traumaattista?

Ei tietenkään.

Ei.

Kyllä se isän kuolema 14 vuotiaana jätti valtavan trauman. Nyt 55 veenä koen sen olleen elämäni surullisin asia.

Ei automaattisesti, tietenkään.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä se isän kuolema 14 vuotiaana jätti valtavan trauman. Nyt 55 veenä koen sen olleen elämäni surullisin asia.

Otsikossa kysyttiin, että onko aina. Tuo on sinun subjektiivinen kokemusesi.

En koe vanhempani kuolemaa lapsuudessani mitenkään traumaattisen asiana. Olin 7-vuotias ja vallitsevina tunne oli todennäköisesti jonkinlainen hämmennys. Toisaalta, elämä jatkui ja aika pian se oli tavallaan neutraali kokemus osana elämää.

En minä koe, että isän kuolema olisi ollut traumaattinen tapahtuma, se oli surullinen asia.

Kuinka hyvin siitä selviää ja jääkö traumoja on varmaan omasta persoonasta ja lähipiiristä kiinni, saako apua ja tukea asian käsittelyyn ja jatkuuko elämä vakaana ja turvallisena vanhemman kuolemasta huolimatta.

Mitä mieltä on koivu?

Ei ollut traumaattinen kokemus, isä oli etäinen ja näin sitä harvoin. Lähinnä koin alussa syyllisyyttä siitä, ettei isän kuolema tuntunut oikein miltään.

Onhan se perusturvallusuutta järkyttävä asia, mutta ei se nyt ainakaan omalla kohdallani suistanut elämää raiteiltaan. Tai että elämä olisi mennyt piloille. Menetin toisen vanhempani juuri teini-iän kynnyksellä eli tajusin jo aikuisen tavoin kuoleman. Vasta aikuisena olen tajunnut asiat, joihin vaikutti.

Elämä sen epävakaan kanssa vasta traumaattista olikin.

Isäni kuoli, kun olin 16. Ei ihmeempää traumaa silloin, eikä nyt. Olen nyt 43.

Vierailija kirjoitti:

Onhan se perusturvallusuutta järkyttävä asia, mutta ei se nyt ainakaan omalla kohdallani suistanut elämää raiteiltaan. Tai että elämä olisi mennyt piloille. Menetin toisen vanhempani juuri teini-iän kynnyksellä eli tajusin jo aikuisen tavoin kuoleman. Vasta aikuisena olen tajunnut asiat, joihin vaikutti.

Voi olla tai olla olematta. Ei vanhemman kuolema aina järkytä perusturvallisuutta.

Jotkut on herkempiä ja traumatisoituu helpommin. Ehkä heille.

Lapsi on äärimmäisen mukautuvainen. Jos hänellä on vanhemman kuoleman jälkeen yksikin turvallinen aikuinen jokapäiväisessä elämässään, ei hän todennäköisesti mitenkään erityisesti traumatisoidu. Lapsen toki pitää antaa surra ja puhua tunteistaan, ja vastailla ikätasoisesti mieltä askarruttaviin kysymyksiin.

Trauma on vahva sana, mutta kyllä vanhemman kuolema aina vaikuttaa jollain tapaa elämän kulkuun, liki aina myös traumaattisella tavalla. Ihan minimissään lapsi menettää vanhempansa paitsi konkreettisesti siinä hetkessä, myös osana elämäänsä myöhemmissä sellaisissa kohdissa, joissa vanhemmat yleensä ovat mukana. Menetyksen tuska saattaa tulla uudelleen vastaan esim. omia lapsia saadessa. Isättömyys tai äidittömyys voi näkyä myös erilaisina toimintatapojen vinoumina, joita ei välttämättä itse edes tunnista. Ystävyys- tai parisuhteiden muodostaminen voi olla hankalaa tai minäpystyvyys tai omanarvontunne voi olla heikompi kuin ilman tätä kokemusta selvinneillä.

Toisaalta menetykset voivat tuoda myös jotain hyvää, vaikka "vaikeudet vahvistavat" onkin psykologisesti tarkasteltuna pelkkää popularisoitua puppua. Vaikeudet haavoittavat ja rikkovat pysyvästi aina jollain tapaa, mutta niiden myötä voi esim. arvostaa läheisiään enemmän.

Jos vanhempi on läheinen, se toki vaikuttaa perusturvallisuuteen. Tässä ketjussa ne jotka sanovat ettei ole traumatisoinut, ovat menettäneet isänsä. Ja osa lienee ollut fyysisesti tai emotionaalisesti etäisiä isiä. Odotan kommenttia, jossa joku on menettänyt sen lähimmän kiintymyssuhteensa ja sanoo, ettei se traumatisoinut. 



 

Toinenkin vanhempani kuoli kun olin lapsi. Biologinen isäni oli kuollut jo aiemmin ollessani ihan pieni, joten hänestä minulla ei ole edes mitään muistikuvaa. Kummankaan kuolema ei ole ollut traumaattinen asia tai tapahtuma. Lapsuuteni on ollut kaikin puolin hyvä ja perusturvallisuus on aina ollut kunnossa sekä ympärillä paljon läheisiä ihmisiä.

Vierailija kirjoitti:

Jos vanhempi on läheinen, se toki vaikuttaa perusturvallisuuteen. Tässä ketjussa ne jotka sanovat ettei ole traumatisoinut, ovat menettäneet isänsä. Ja osa lienee ollut fyysisesti tai emotionaalisesti etäisiä isiä. Odotan kommenttia, jossa joku on menettänyt sen lähimmän kiintymyssuhteensa ja sanoo, ettei se traumatisoinut. 



 

Ihmeellinen kommentti. Perusturvallisuus on ihan erillinen homma, eikä suoraan sidoksissa vanhempien elossaoloon tai kuolemaan. Kun Perusturvallisuus on hyvä, niin todennäköisesti lapsi selviytyy vanhemman kuolemastakin paremmin.

Vierailija kirjoitti:

Jos vanhempi on läheinen, se toki vaikuttaa perusturvallisuuteen. Tässä ketjussa ne jotka sanovat ettei ole traumatisoinut, ovat menettäneet isänsä. Ja osa lienee ollut fyysisesti tai emotionaalisesti etäisiä isiä. Odotan kommenttia, jossa joku on menettänyt sen lähimmän kiintymyssuhteensa ja sanoo, ettei se traumatisoinut. 



 

Entä jos se isä oli lähempi kiintymyssuhde? Minun isä ei ollut etäinen, olin läheisempi isän kuin äidin kanssa ja en traumatisoitunut isän kuolemasta.

Aika törkeätä olettaa että kaikilla on lämmin ja rakastava suhde vain äitinsä kanssa ja isä on vain joku mies siellä taustalla ja sen takia isän kuolema ei aiheuta tramoja koska ei ole mitenkään mahdollista että se isäsuhde olisi tärkeä.