Onko vanhemman menettäminen lapsuudessa aina traumaattista?

Vierailija kirjoitti:

Jos vanhempi on läheinen, se toki vaikuttaa perusturvallisuuteen. Tässä ketjussa ne jotka sanovat ettei ole traumatisoinut, ovat menettäneet isänsä. Ja osa lienee ollut fyysisesti tai emotionaalisesti etäisiä isiä. Odotan kommenttia, jossa joku on menettänyt sen lähimmän kiintymyssuhteensa ja sanoo, ettei se traumatisoinut. 

Samaa ajattelin. Vain jos kuollut vanhempi ei ole ollut kovin tärkeä, tai lapsi on ollut niin nuori ettei edes muista, silloin hän voi selvitä siitä menetyksestä vihellellen. Kaikille muille, tuon on pakko olla kuin siirtolohkareella päähän.

Äitini kuoli kun olin 8-vuotias ja siihen loppui minun maailmani. Sen jälkeen en ole oikeastaan pelännyt mitään, koska olen jo kokenut pahimman.

Äiti oli ollut elämäni keskipiste, rakkauteni kohde, valo ja lämpö, henki ja elämä. Kun sellainen otetaan pois pieneltä lapselta yllättäen yhden iltapäivän aikana, se rikkoo lapsen. Vaikka ruumis jatkaa elämää, psyyke on hajalla ja maailma on tyhjä. En tiedä mitä se on, ellei trauma, tosin en ole psykologi, ja kai noista termeistä voi vääntää.

Jos on sitkeä ja onnekas, siitä toipuu jossain vaiheessa, mutta olen myös tavannut kohtalotovereita, jotka vuodattaa vielä keski-ikäisinä sitä tuskaansa kelle tahansa joka jaksaa kuunnella, vähintään parin kaljan jälkeen. 

Jos ei läheisen vanhemman kuolema muka ole traumatisoinut, sellainen henkilö taitaa olla kieltämisen tilassa.



 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä se isän kuolema 14 vuotiaana jätti valtavan trauman. Nyt 55 veenä koen sen olleen elämäni surullisin asia.

Otsikossa kysyttiin, että onko aina. Tuo on sinun subjektiivinen kokemusesi.

Siis kaipaat tieteellistä tutkimusta asiasta. Oletkohan väärällä saitilla? Täällä nimenomaan jaetaan henkilökohtaisia kokemuksia.

 

Entä jos se isä oli lähempi kiintymyssuhde? Minun isä ei ollut etäinen, olin läheisempi isän kuin äidin kanssa ja en traumatisoitunut isän kuolemasta.

Aika törkeätä olettaa että kaikilla on lämmin ja rakastava suhde vain äitinsä kanssa ja isä on vain joku mies siellä taustalla ja sen takia isän kuolema ei aiheuta tramoja koska ei ole mitenkään mahdollista että se isäsuhde olisi tärkeä.

Tämä on vauvapalsta, täällä lapsen kuuluu tykätä vain äidistään ;)

Ei, jos kyseessä ei ole äiti. Siittäjän menetys voi jopa parantaa elämänlaatua, äidin menetys on korjaamaton hylkäämistrauma

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos vanhempi on läheinen, se toki vaikuttaa perusturvallisuuteen. Tässä ketjussa ne jotka sanovat ettei ole traumatisoinut, ovat menettäneet isänsä. Ja osa lienee ollut fyysisesti tai emotionaalisesti etäisiä isiä. Odotan kommenttia, jossa joku on menettänyt sen lähimmän kiintymyssuhteensa ja sanoo, ettei se traumatisoinut. 

Samaa ajattelin. Vain jos kuollut vanhempi ei ole ollut kovin tärkeä, tai lapsi on ollut niin nuori ettei edes muista, silloin hän voi selvitä siitä menetyksestä vihellellen. Kaikille muille, tuon on pakko olla kuin siirtolohkareella päähän.

Äitini kuoli kun olin 8-vuotias ja siihen loppui minun maailmani. Sen jälkeen en ole oikeastaan pelännyt mitään, koska olen jo kokenut pahimman.

Äiti oli ollut elämäni keskipiste, rakkauteni kohde, valo ja lämpö, henki ja elämä. Kun sellainen otetaan pois pieneltä lapselta yllättäen yhden

Äidin kuolema tai menetys on tosiaan ihan eri asia, kuin "vanhemman" eli pitää sisällään myös siittäjän. Oikeastaan vain siittäjää kiinnostaa tämä vanhempi-status, lapsi on max. Vähän ihmeissään ja jatkaa elämäänsä. Tuskin edes suree, ellei häntä joku siihen painosta ja pakota

Vierailija kirjoitti:

 

Entä jos se isä oli lähempi kiintymyssuhde? Minun isä ei ollut etäinen, olin läheisempi isän kuin äidin kanssa ja en traumatisoitunut isän kuolemasta.

Aika törkeätä olettaa että kaikilla on lämmin ja rakastava suhde vain äitinsä kanssa ja isä on vain joku mies siellä taustalla ja sen takia isän kuolema ei aiheuta tramoja koska ei ole mitenkään mahdollista että se isäsuhde olisi tärkeä.

Tämä on vauvapalsta, täällä lapsen kuuluu tykätä vain äidistään ;)

Niin, no ihminen on biologinen olento ja lapsi on kirjaimellisesti äitinsä ruumiinosa ja sen jälkeen symbioosi on rikkumaton, ellei siittäjä itse kiilaa luonnollisen nisäkässuhteen väliin. Mikä sekin aiheuttaa lapselle hylkäämistrauman, kun äiti korvataan karvaisella ja mörisevällä siittäjällä. Ei se teidän vauvahimonne muuta sitä, että lapsi ei halua teitä

?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos vanhempi on läheinen, se toki vaikuttaa perusturvallisuuteen. Tässä ketjussa ne jotka sanovat ettei ole traumatisoinut, ovat menettäneet isänsä. Ja osa lienee ollut fyysisesti tai emotionaalisesti etäisiä isiä. Odotan kommenttia, jossa joku on menettänyt sen lähimmän kiintymyssuhteensa ja sanoo, ettei se traumatisoinut. 

Samaa ajattelin. Vain jos kuollut vanhempi ei ole ollut kovin tärkeä, tai lapsi on ollut niin nuori ettei edes muista, silloin hän voi selvitä siitä menetyksestä vihellellen. Kaikille muille, tuon on pakko olla kuin siirtolohkareella päähän.

Äitini kuoli kun olin 8-vuotias ja siihen loppui minun maailmani. Sen jälkeen en ole oikeastaan pelännyt mitään, koska olen jo kokenut pahimman.

Äiti oli ollut elämäni keskipiste, rakkauteni kohde, valo ja lämpö, henki ja elämä. Kun sellainen otetaan pois pieneltä lapselta yllättäen yhden

Luulen että tämä riippuu olosuhteista, onko kuolema traumaattinen vai ei.

Minulle äiti oli hyvin läheinen ja tärkeä ihminen, ihan jo siksikin koska hän oli ainoa vanhempani. Tästä huolimatta hänen kuolemansa ei ollut minulle maailmanloppu. Toki se, että hän oli kuollessaan ainoa huoltajani, aiheutti mm. sen että isosiskoni isästä tuli minunkin huoltajani, ja muutin myös heidän kanssaan asumaan.

Vaikka kuolema oli äkillinen, niin kaikki sujui kuitenkin alusta alkaen ihan hyvin, eikä minulle jäänyt tästä mitään sellaista tunnetta, mikä olisi ollut traumaattista, vaan olin aika luottavainen. Muut samat ihmiset pysyivät elämässäni kuten ennenkin, jatkoin samassa koulussa ja harrastuksissa, kaverit oli samat.

Vanhemman voi menettää jo lapsena ilman että siihen liittyy kuolemaa tai muuta sen vakavampaa. Sekin voi olla traumatisoivaa ja siitäkin saattaa mahdollista selvitä vaikka vasta aikuisena, jos vaikkapa oman elämänsä kautta oppii näkemään ison kuvan ja ymmärtää syys-seurassuhteita.

Minä keskustelisin asiasta vanhempien ihmisten kanssa, joilla on kokemusperäistä ymmärrystä. Esimerkiksi tuttavan/sukulaisen kanssa joka on menettänyt vaikka isänsä esimerkiksi rintamalla. Heitäkin on vielä paljon joukossamme.

Ei aina, toisille on ja toisille ei. Tunsin joskus ihmisen joka vielä 85-vuotiaana itki sitä että hänen äitinsä oli kuollut hänen ollessaan 2v. Ilmeisesti siinä oli joku trauma.

Yksilöllistä traumatisoituuko vai ei.

Asenteestahan se on kiinni.

Vierailija kirjoitti:

Vanhemman voi menettää jo lapsena ilman että siihen liittyy kuolemaa tai muuta sen vakavampaa. Sekin voi olla traumatisoivaa ja siitäkin saattaa mahdollista selvitä vaikka vasta aikuisena, jos vaikkapa oman elämänsä kautta oppii näkemään ison kuvan ja ymmärtää syys-seurassuhteita.

Minä keskustelisin asiasta vanhempien ihmisten kanssa, joilla on kokemusperäistä ymmärrystä. Esimerkiksi tuttavan/sukulaisen kanssa joka on menettänyt vaikka isänsä esimerkiksi rintamalla. Heitäkin on vielä paljon joukossamme.

Siis miten?

riippuu trauman määritelmästä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos vanhempi on läheinen, se toki vaikuttaa perusturvallisuuteen. Tässä ketjussa ne jotka sanovat ettei ole traumatisoinut, ovat menettäneet isänsä. Ja osa lienee ollut fyysisesti tai emotionaalisesti etäisiä isiä. Odotan kommenttia, jossa joku on menettänyt sen lähimmän kiintymyssuhteensa ja sanoo, ettei se traumatisoinut. 

Samaa ajattelin. Vain jos kuollut vanhempi ei ole ollut kovin tärkeä, tai lapsi on ollut niin nuori ettei edes muista, silloin hän voi selvitä siitä menetyksestä vihellellen. Kaikille muille, tuon on pakko olla kuin siirtolohkareella päähän.

Äitini kuoli kun olin 8-vuotias ja siihen loppui minun maailmani. Sen jälkeen en ole oikeastaan pelännyt mitään, koska olen jo kokenut pahimman.

Äiti oli ollut elämäni keskipiste, rakkauteni kohde, valo ja lämpö, henki ja elämä. Kun sellainen otetaan pois pieneltä lapselta yllättäen yhden

Miksi tätä alapeukutetaan?

Seuraan vierestä pienen lapsen loputonta äidinkaipuuta. On asian nimi sitten trauma tai jokin muu, tuntuu aivan käsittämättömältä, että ulkopuoliset ihmiset eivät voisi asiaa ymmärtää tai suvaita. Perusluottamuksen sortuminen on aivan käsittämätön isku lapselle.

Minun isä kuoli kun olin 14v. Hän oli väkivaltainen alkoholisti ja masennuin vakavasti hänen kuoltuaan. En tosin kaivannut sitä väkivaltaista ja juoppoa isää vaan surin sitä että minulla ei enää ollut eikä koskaan ollut hyvää ja turvallista isää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos vanhempi on läheinen, se toki vaikuttaa perusturvallisuuteen. Tässä ketjussa ne jotka sanovat ettei ole traumatisoinut, ovat menettäneet isänsä. Ja osa lienee ollut fyysisesti tai emotionaalisesti etäisiä isiä. Odotan kommenttia, jossa joku on menettänyt sen lähimmän kiintymyssuhteensa ja sanoo, ettei se traumatisoinut. 

Samaa ajattelin. Vain jos kuollut vanhempi ei ole ollut kovin tärkeä, tai lapsi on ollut niin nuori ettei edes muista, silloin hän voi selvitä siitä menetyksestä vihellellen. Kaikille muille, tuon on pakko olla kuin siirtolohkareella päähän.

Äitini kuoli kun olin 8-vuotias ja siihen loppui minun maailmani. Sen jälkeen en ole oikeastaan pelännyt mitään, koska olen jo kokenut pahimman.

Äiti oli ollut elämäni keskipiste, rakkauteni kohde, valo ja lämpö, henki ja elämä. Kun sellaine

Miksi tätä alapeukutetaan?

Seuraan vierestä pienen lapsen loputonta äidinkaipuuta. On asian nimi sitten trauma tai jokin muu, tuntuu aivan käsittämättömältä, että ulkopuoliset ihmiset eivät voisi asiaa ymmärtää tai suvaita. Perusluottamuksen sortuminen on aivan käsittämätön isku lapselle.

Tärkeämpää varmaan olisi selvittää ne syyt miksi lapsen perusluottamus on sortunut ja on loputon äidinkaipuu. Miten lapsella muuten menee elämässään? Onhan tuo pidemmän päälle ihan kestämätön tilanne.

Tietenkään ei ole aina traumaattista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos vanhempi on läheinen, se toki vaikuttaa perusturvallisuuteen. Tässä ketjussa ne jotka sanovat ettei ole traumatisoinut, ovat menettäneet isänsä. Ja osa lienee ollut fyysisesti tai emotionaalisesti etäisiä isiä. Odotan kommenttia, jossa joku on menettänyt sen lähimmän kiintymyssuhteensa ja sanoo, ettei se traumatisoinut. 

Samaa ajattelin. Vain jos kuollut vanhempi ei ole ollut kovin tärkeä, tai lapsi on ollut niin nuori ettei edes muista, silloin hän voi selvitä siitä menetyksestä vihellellen. Kaikille muille, tuon on pakko olla kuin siirtolohkareella päähän.

Äitini kuoli kun olin 8-vuotias ja siihen loppui minun maailmani. Sen jälkeen en ole oikeastaan pelännyt mitään, koska olen jo kokenut pahimman.

Äiti oli ollut elämäni keskipiste, rakkauteni kohde, valo ja lämpö, henki ja elämä. Kun sellaine

Miksi tätä alapeukutetaan?

Seuraan vierestä pienen lapsen loputonta äidinkaipuuta. On asian nimi sitten trauma tai jokin muu, tuntuu aivan käsittämättömältä, että ulkopuoliset ihmiset eivät voisi asiaa ymmärtää tai suvaita. Perusluottamuksen sortuminen on aivan käsittämätön isku lapselle.

Olisko vaikka siksi että tuossa vähätellään vanhemman tärkeyttä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vanhemman voi menettää jo lapsena ilman että siihen liittyy kuolemaa tai muuta sen vakavampaa. Sekin voi olla traumatisoivaa ja siitäkin saattaa mahdollista selvitä vaikka vasta aikuisena, jos vaikkapa oman elämänsä kautta oppii näkemään ison kuvan ja ymmärtää syys-seurassuhteita.

Minä keskustelisin asiasta vanhempien ihmisten kanssa, joilla on kokemusperäistä ymmärrystä. Esimerkiksi tuttavan/sukulaisen kanssa joka on menettänyt vaikka isänsä esimerkiksi rintamalla. Heitäkin on vielä paljon joukossamme.

Siis miten?

Sikiö on äidin ruumiinosa, eli vauva on kirjaimellisesti yhtä lihaa ja verta äitinsä kanssa. Jos lapsi menettää äitinsä ihan mistä syystä tahansa, vaikka äiti olisi näennäisesti läsnä, mutta joutuu esim. elämään stressissä väkivaltaisen siittäjän vuoksi, lapsi on väistämättä menettänyt ensisijaisen kiintymyssuhteensa. Mies tai ulkopuolinen larppaamassa emoa ei koskaan korvaa tätä suhdetta: lapsi on aina äitinsä ja turvansa menettänyt, vaikka hänellä joku hahmo jota seurailla olisikin. Tai jos äiti on r aiskattu, stressattu, huumattu, jne. pilalle. Jos lapsen lähisuhde muodostuu esim. isään, se ei koskaan tapahdu millään muulla tavalla kuin luonnollisen suhteen tämän äitiin rikkomalla. Apinalaumoissa poikasia tappavat muut naaraat ja koiraat, ja nykyään poikasia myös ryöstellään sellaisissa laumoissa, joissa ihminen heitä ruokkii (vrt. huostabisnes, missä organisoitunut naisryhmä ryöstää toisten lapsen, jotta itse ja kartelli saavat rahaa toisen ryöstöstä). Tai isä, joka ei saa keneltäkään muulta lauman jäseneltä positiivista huomiota, joka haluaa alistaa avuttoman poikasen leikkikalukseen. Esim. kaikissa näissä tapauksissa lapsi menettää vanhempansa, vaikka äiti olisikin elossa