Onko vanhemman menettäminen lapsuudessa aina traumaattista?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos vanhempi on läheinen, se toki vaikuttaa perusturvallisuuteen. Tässä ketjussa ne jotka sanovat ettei ole traumatisoinut, ovat menettäneet isänsä. Ja osa lienee ollut fyysisesti tai emotionaalisesti etäisiä isiä. Odotan kommenttia, jossa joku on menettänyt sen lähimmän kiintymyssuhteensa ja sanoo, ettei se traumatisoinut. 

Samaa ajattelin. Vain jos kuollut vanhempi ei ole ollut kovin tärkeä, tai lapsi on ollut niin nuori ettei edes muista, silloin hän voi selvitä siitä menetyksestä vihellellen. Kaikille muille, tuon on pakko olla kuin siirtolohkareella päähän.

Äitini kuoli kun olin 8-vuotias ja siihen loppui minun maailmani. Sen jälkeen en ole oikeastaan pelännyt mitään, koska olen jo kokenut pahimman.

Äiti oli ollut elämäni keskipiste, rakkauteni ko

Eihän kukaan ulkopuolinen tuota voi koskaan korvata. Naisen veri on kiertänyt sikiön sisällä ja he ovat yhtä lihaa. Raskauden ja imetyksen aiheuttama luonnollinen kiintymys takaa, että äiti asettaa lapsen edun omansa edelle. Lapsella on tuo muisto äidin kohdusta ja mahdollisesti äidin rakkaudesta aina, vaikka kuinka joku tantta tai siittäjä yrittäisi tätä rahasta leikittää ja rakastella, puhumattakaan jos tekevät lapselle hirveitä asioita, niinkuin moni tekee. Vaikka lapsella ei ole sanoja tuosta puhua, hän muistaa sen sisällään aina, eikä se oikeastaan voi aiheuttaa kuin äärimmäistä tuskaa ja surua. Vauva on avuttomimmillaan ja jos tuossa vaiheessa häneltä viedään äiti, niinkuin suomssa lähes standardina viedään väkivaltaisten synnytysten lisäksi ainakin väliaikaisesti, lapsi elää parantumattoman haavan kanssa. Myös äidille tuo haava voi olla parantumaton: hänen ja lapsen välissä on aina mustasukkainen mieslapsi, väkivaltainen hoitaja ja lääkäri, jne. Suomi ei ole ihmisten paikka tehdä lapsia

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos vanhempi on läheinen, se toki vaikuttaa perusturvallisuuteen. Tässä ketjussa ne jotka sanovat ettei ole traumatisoinut, ovat menettäneet isänsä. Ja osa lienee ollut fyysisesti tai emotionaalisesti etäisiä isiä. Odotan kommenttia, jossa joku on menettänyt sen lähimmän kiintymyssuhteensa ja sanoo, ettei se traumatisoinut. 

Samaa ajattelin. Vain jos kuollut vanhempi ei ole ollut kovin tärkeä, tai lapsi on ollut niin nuori ettei edes muista, silloin hän voi selvitä siitä menetyksestä vihellellen. Kaikille muille, tuon on pakko olla kuin siirtolohkareella päähän.

Äitini kuoli kun olin 8-vuotias ja siihen loppui minun maailmani. Sen jälkeen en ole oikeastaan pelännyt mitään, koska olen jo kokenut pahimman.

Äiti oli ollut elämäni keskipiste, rakkauteni kohde, valo ja lämpö, henki ja elämä. Kun sellaine

Alapeukutetaan siksi, että suomessa on iso joukko ihmisiä, jotka haluavat redusoida naisen pelkäksi synnytyskoneeksi ja tähänkin tapahtumaan kohdistuu paljon äärimmäisen silmitöntä väkivaltaa. "Äitiys" on poistettu jopa lakitekstistä, uskotellen että äidillä ja siittäjällä ei olisi lapsen elämässä mitään eroa. On vain "vanhempia". Siittimelläänkö se mies lasta imettää?

Totta kai on.

Ei se minulle ollut. Isäni oli alkoholisti ja muutenkin ikävä ihminen. Äiti ja isä olivat toki eronneet, mutta hän häiriköi elämäämme minkä ehti. Kun hän kuoli ollessani 12-vuotias, muistan sen helpotuksen tunteen. Se oli hieman epämiellyttävää, koska ajattelin että minun pitäisi surra, mutta en surrut. Tunsin vain helpotusta. Ja niin siinä kävikin, että elämänlaatumme parani samalla sekunnilla kun isäni kuoli. Moni asia tuli helpommaksi, moni ahdistava asia jäi menneeseen. Ikään kuin kiusaaja olisi lähtenyt. Ääneen tätä ei tietysti saanut sanoa, enkä sanonutkaan. Mutta niin se vain meni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos vanhempi on läheinen, se toki vaikuttaa perusturvallisuuteen. Tässä ketjussa ne jotka sanovat ettei ole traumatisoinut, ovat menettäneet isänsä. Ja osa lienee ollut fyysisesti tai emotionaalisesti etäisiä isiä. Odotan kommenttia, jossa joku on menettänyt sen lähimmän kiintymyssuhteensa ja sanoo, ettei se traumatisoinut. 

Samaa ajattelin. Vain jos kuollut vanhempi ei ole ollut kovin tärkeä, tai lapsi on ollut niin nuori ettei edes muista, silloin hän voi selvitä siitä menetyksestä vihellellen. Kaikille muille, tuon on pakko olla kuin siirtolohkareella päähän.

Äitini kuoli kun olin 8-vuotias ja siihen loppui minun maailmani. Sen jälkeen en ole oikeastaan pelännyt mitään, koska olen jo kokenut pahimman.

Äiti oli ollut elämäni keskipiste, rakkauteni kohde, valo ja lämpö, henki ja elämä. Kun sellainen otetaan pois pieneltä lapselta yllättäen yhden

No onpas taas oletuksia. Vanhempi ei ole tärkeä jos lapsen maailma ei romahda tai lapsi traumatisoidu? Just.

Ei aina. Uskon että tämä riippuu hyvinnpaljon tilanteesta sekä siitä, millaisia valmiuksia lapsella on käsitellä vanhemman kuolemaa ja menetyksen tunteita. Meistä viidestä sisaruksesta vain yhdelle äidin kuolema oli vaikeampaa. Hänellä oli muutenkin elämässä vaikeinta sopeutua uusiin asioihin ja erilaisiin siirtymiin, esimerkiksi uuteen sisarukseen, muuttoon, uuteen kouluun jne.

Ihan yhtä teaumaattista kui  oman lapsen kuolema, jollekkin läpihuuto juttu, toiset tatertuu menetykseen.

Jollain tasolla vaikuttaa kyllä. Riippuu varmaan ĺapsen iästä ja olosuhteista sekä kuinka läheinen vanhempi oli. 

Toinen vanhempi teki itsemurhan kotonamme kun olin pieni ja toinen kuoli perässä päihteisiin. Kyllä se traumaattista on itselle. 

Veikkaan että traumatisoimisen kannalta on merkittävää, säilyykö joku toinen turvallinen syli sen vanhemman kuoleman jälkeen vai oliko se ainoa 

Minun äitini kuoli kun olin lapsi. Minulla oli lämmin, läheinen ja välittävä isä. Uskon kuitenkin, että elämäni olisi mennyt eri tavalla, jos äitini olisi elänyt. Masennus väritti koko nuoruuttani: opiskelut jäivät aina kesken, en jaksanut, uskaltanut seurustella, tulevaisuus oli näköalatonta. Olin yli kolmikymppinen kun vihdoin valmistuin ja pääsin töihin. Olen lapseton yksineläjä. Lapsia en ole ikinä halunnut, mutta pysyvän parisuhteen haluaisin.

Se hylkäämiskokemus,  ja voi vaikuttaa läheisissä ihmissuhteissa sekä omassa vanhemmuudessa.

Menetit sen todellisen isän, josta ei ollut isäksi. Lisäksi olit jo menettänyt aiemmin turvallisen, hyvän isäsuhteen.

Ei, mutta toisille on. Yksi kaverini menetti äitinsä 6-vuotiaana ja joskus 10-12v hänellä oli kauhea kiukutteluvaihe siitä. Hän yritti kiusata muita lapsia siitä että näillä oli äiti ja kieltäytyi menemästä kylään jos kaverien äidit oli kotona. Yritti käyttää kaikkeen tekemäänsä syynä sitä äitinsä menettämistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

 

Entä jos se isä oli lähempi kiintymyssuhde? Minun isä ei ollut etäinen, olin läheisempi isän kuin äidin kanssa ja en traumatisoitunut isän kuolemasta.

Aika törkeätä olettaa että kaikilla on lämmin ja rakastava suhde vain äitinsä kanssa ja isä on vain joku mies siellä taustalla ja sen takia isän kuolema ei aiheuta tramoja koska ei ole mitenkään mahdollista että se isäsuhde olisi tärkeä.

Tämä on vauvapalsta, täällä lapsen kuuluu tykätä vain äidistään ;)

Niin, no ihminen on biologinen olento ja lapsi on kirjaimellisesti äitinsä ruumiinosa ja sen jälkeen symbioosi on rikkumaton, ellei siittäjä itse kiilaa luonnollisen nisäkässuhteen väliin. Mikä sekin aiheuttaa lapselle hylkäämistrauman, kun äiti korvataan karvaisella ja mörisevällä siittäjällä. Ei se teidän vauvahimonne muuta sitä, että lapsi ei halua

Ymmärränkö oikein että isällä ei ole paikkaa lapsen elämässä?

Vierailija kirjoitti:

Minun isä kuoli kun olin 14v. Hän oli väkivaltainen alkoholisti ja masennuin vakavasti hänen kuoltuaan. En tosin kaivannut sitä väkivaltaista ja juoppoa isää vaan surin sitä että minulla ei enää ollut eikä koskaan ollut hyvää ja turvallista isää.

Mulla oli myös, mutta minä toivoin hänen kuolemaa muistaakseni jo tuossa iässä. Toivoitkos sinä?

Vierailija kirjoitti:

Ei, mutta toisille on. Yksi kaverini menetti äitinsä 6-vuotiaana ja joskus 10-12v hänellä oli kauhea kiukutteluvaihe siitä. Hän yritti kiusata muita lapsia siitä että näillä oli äiti ja kieltäytyi menemästä kylään jos kaverien äidit oli kotona. Yritti käyttää kaikkeen tekemäänsä syynä sitä äitinsä menettämistä.

Kaamea kana

Vierailija kirjoitti:

Veikkaan että traumatisoimisen kannalta on merkittävää, säilyykö joku toinen turvallinen syli sen vanhemman kuoleman jälkeen vai oliko se ainoa 

Tämähän se eniten vaikuttaa. Traumatisoituminen on hyvin yksilöllistä kuitenkin, mutta jos vanhemman kuoleman jälkeen olosuhteet jollain tavalla muuttuu epävakaiksi niin on varmasti suurempi riski traumatisoitumiseenkin.