Hävettää! Sanoin puistossa eräälle äidille VAHINGOSSA olevani tk-lääkäri. :(

Vierailija kirjoitti:

Tämä naurattaa kovin vieläkin. Parikymmentä vuotta sitten olimme ystävättäreni kanssa samaan aikaan raskaana. Meillä oli perättäiset ajat neuvolaan. Ihmettelin kun hän tuli vastaanotolta itkien ja nauraen yhtäaikaa. Mitä on tapahtunut?

No, terveydenhoitaja oli käynnin lopuksi sanonut ystävälleni, että käydäänpä sitten vaakaan.

Ja ystäväni oli ison mahansa kanssa nostanut jalkaa taakse niin ylös kuin se siinä tilassa nousi.

Sitten vasta hoksasi, että ai jaa, meinasit SITÄ vaakaa, jolla punnitaan.  Meni sitten koko tilanne hysterian puolelle. 

Ei jumankauta en kestä :'DDD Huutoitkunaurua!

Hassutar kirjoitti:

Mitä noloa tuossa ammatissasi nyt oli vai pitikö se pitää salaisuuteena, en yhtään ymmärrä.

Ideahan oli, että ap ei ollut tk-lääkäri, vaikka siksi esittäytyikin.

Oikeat terveyskeskuslääkäritkin joskus mokaavat, kun tulevat paljastaneeksi ammattinsa satunnaiselle kulkijalle. Siitä ei seuraa kuin huonoa.

Olin tottunut antamaan nopean suukon lopuksi kun poikaystäväni heitti minut joka aamu autolla töihin. Kerran meninkin puolitutun naapurin tädin kyydillä ja kun tuli poistumisen aika havahduin vasta sekunnin ennen h-hetkeä huulet törröllä hänen naamansa eteen kurottuneena. Poistuin sanomatta mitään.

Kävelin taannoin kaupungilla, kun näin hyvän kaverini pikkusiskon piiiitkästä aikaa kävelevän mua vastaan tien toisella puolella. Huusin ilahtuneena kättäni vilkuttaen "Hei moooi!" ja lähdin juosten ylittämään tietä hänen luokseen. Hän pysähtyi ja katsoi kun juoksin luokseen. Kunnes huomasin parin metrin päästä ettei hän olekaan kaverini pikkusisko, vaan yksi samannäköinen puolituttu ( lähikaupan kassa, jonka näöltä tiedän ja hän myös minut, kaupassa käydessäni vaihdetaan sillain etäisen kohteliaasti muutama sana säästä tms muttei olla mitään varsinaisia tuttuja saati että voisi olettaa minun juoksevan kadulla ilahtuneesti häntä vastaan....... O_O

En kehdannut sitten sanoa että sori erehdyin henkilöstä, jonka olisin tietty sanonut jos kyseessä olisi ollut täysin vieras ihminen.

Hätäpäissäni sitten vaan yritin peittää häpeäni ja hämmennykseni ja yrittää rennosti puhella että kiva ilma ja minnekäs oot matkalla yms. Nainen vastaili ystävällisesti mutta lyhyesti ja selvästi hämmentyneenä.

Mua hävetti sikana, toivotin hyvää päivänjatkoa ja mietin että mahtoikohan tämä kuvitella että olenkohan kännissä tai jotain...

Vaihdoin muuten kauppaa sittemmin.

Sattuipa muutama vuosi sitten niin että lähiomainen kuoli. Oltiin sovittu veljeni kanssa että tapaamme äitimme hautaustoimistossa tiettyyn aikaan, ja olimme sovittuna aikana hautaustoimiston oven edessä. Äitiä ei siihen kuulunut joten itkuisena avasin hautaustoimiston oven veljeni kanssa ja myymälässä seisoi mies osaaottavan näköisenä puku päällä. Huudahdin siinä sitten itkuisella äänellä että "onko meidän äiti täällä?" ja tämä hautaustoimiston miehen ilme oli näkemisen arvoinen. Tajusin ettei myymälässä ollut ketään asiakasta eli ei äitiämmekään. Veljeni tajusi tässä kohtaa tilanteen koomisuuden ja päästi pienen naurun, josta minäkin tajusin ja repesin valtavaan hysteeriseen nauruun. Huikkasin pukumiehelle "hyvä juttu!" ja löin oven kiinni. Äiti löytyi lopulta korttelin päästä toisesta hautaustoimistosta, elävänä onneksi. :D

Olin nuorempana baarissa töissä. Baaritiski oli salin perällä mutta suora näköyhteys ovelle ja aina oli asiakkaita baari pullollaan. Huomasin kun ystävämieheni, joka oli ollut ryyppämässä edellisiltana astui ovesta sisään, huusin iloisesti et: moi! Sul taitaa olla kova krapula. Tyyppi käyttäyty vaivaantuneesti lähemmäs tullessaa ja sillo huomasin et se ei ollukla ystäväni

Vierailija kirjoitti:

Sattuipa muutama vuosi sitten niin että lähiomainen kuoli. Oltiin sovittu veljeni kanssa että tapaamme äitimme hautaustoimistossa tiettyyn aikaan, ja olimme sovittuna aikana hautaustoimiston oven edessä. Äitiä ei siihen kuulunut joten itkuisena avasin hautaustoimiston oven veljeni kanssa ja myymälässä seisoi mies osaaottavan näköisenä puku päällä. Huudahdin siinä sitten itkuisella äänellä että "onko meidän äiti täällä?" ja tämä hautaustoimiston miehen ilme oli näkemisen arvoinen. Tajusin ettei myymälässä ollut ketään asiakasta eli ei äitiämmekään. Veljeni tajusi tässä kohtaa tilanteen koomisuuden ja päästi pienen naurun, josta minäkin tajusin ja repesin valtavaan hysteeriseen nauruun. Huikkasin pukumiehelle "hyvä juttu!" ja löin oven kiinni. Äiti löytyi lopulta korttelin päästä toisesta hautaustoimistosta, elävänä onneksi. :D

Tää on paras, meinas tulla naurupissat housuun :D:D:D

Vierailija kirjoitti:

sillä kerran ollessani hoitovapaalla käväisin työpaikallani ja miespuolisen työkaverini kuullen kysyin lapseltani haluaisiko hän pillumehua. En tajua mistä tuo tuli? Mies vähän hymähti huvittuneena..

Mä olen kysynyt mun lapselta haluatko pillumehua.. ja vielä kaiken lisäksi puistossa, jossa oli paljon lapsia ja aikuisia ympärillä. Enkä kovinkaan hiljaa. Kyllä hävetti. Ei oltu siinä puistossa sillä kertaa kauaa ja mentiin pari viikkoa toiseen puistoon.

Mikä siinä on että suusta tulee ihan muuta, mitä aivot ajattelee?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei ne kaikki ole jotain kokemattomia ja puolikielisiä joita ei muualle huolita.

Omassa tk:ssa on virkalääkäreitä, monet heistä yleislääketieteen erikoislääkäreitä.

Eräs heistä löysi mulle oikean diagnoosin sen jälkeen kun olin 4 v käynyt lukuisissa tutkimuksissa ja tietyn alan erikoislääkärien (sekä yksityisiä että yliopistosairaalan lääkäreitä) vastaanotoilla yhteensä yli 10 kertaa.

Tämä tk-lääkäri näki metsän puilta, ei vain tuijottanut yhtä suppeaa "kohdetta" niin kuin ne speasialistit vaan osasi etsiä syytä myös muualta.

Nyt odotan leikkausta ja toivottavasti pääsen vaivasta vuosien piinan ja hyödyttömien tutkimusten jälkeen.

Miten tää sun sairauskertomus tähän aiheeseen liittyy? Suosittelisin ajattelemaan jotain muuta vaihteeksi kuin omaa napaa. Perusta vaikka oma ketju sairastamisellesi!

Miksi noin tylyä?

Anteeksi olen hoitoalalla, olen niin täynnä näitä "elämäntapasairastajia", jotka vielä ajattelee itsekkäästi, että kaikkia kiinnostaa heidän oireensa ja mielellään kuuntelevat tuntitolkulla vuodatusta. Ja siihen päälle se "no löytyhän musta vika, lällälää, vaikka lääkärit ei tajunnu"!

Se on vaan niin itsekästä.

En ole aikaisempi kirjoittaja mutta totta puhut, lähiomaiselta oli erittäin itsekästä kuolla hoitamattomaan syöpään, tk:ssa kohdeltiin kuin elämäntapasairasta eikä lähetetty jatkotutkimuksiin vaikka tilanne paheni koko ajan kunnes potilas menehtyi.

Tää viikko on ollut raskas, mutta ihanaa että sen lopuksi saa kuitenkin nauraa :)

No, itsehän kerran sanoin puhelimessa tuntemattomalle, joka oli tulossa mua tapaamaan, et "tiedät mun olevan paikalla, kun näet pihalla mun Mersun". Arvatkaa vaan, oliko mulla Mersua. Ei ollut silloin, eikä ole vieläkään. Pakko oli siinä sitten ääneen ihmetellä, että miksiköhän tämmöistä nyt sanoin, kun toinen repeili siellä puhelimessa... No oli mulla Mini.

Tämä ketju on uskomattoman lohdullinen. En osannut arvatakaan miten monelle käy tällaisia juttuja. Nauratti ihan kauheasti tuo juttu jossa asperger oli unohtanut kamman keskelle päätä koko päiväksi. Olen myös assi ja välillä pätkii tosi pahasti. Esim. yo-juhlissani jäi kiittäminen päälle kun koko päivän sitä piti jankata, joten loppupäivän onnittelijoille vastasin reippaasti "kiitos!" ennen kuin he edes ehtivät avata suutaan. Harmi kun ei tule mieleen mitään tosi hauskoja juttuja, mutta niitäkin on tapahtunut.

Lisää näitä! On jotenkin niin helpottavaa kuulla (tai siis lukea), että en ole ainoa "sekoilija".

Terveisin eräs eriparikengissä kulkenut, joka myös on kunnostautunut esimerkiksi tien vasemmalla puolella autoilua.

Kävin työkaverini kanssa lounastunnilla hoitamassa asioita ja ostimme Otavan myymälästä pari kirjaa. Aikaa jäi sen verran että päätimme lounastaa siinä lähellä.

Ennen ravintolasta poistumista poikkesimme vielä vessaan, joka oli typötyhjä ja aika hieno. Jäin odottelemaan vessassa olevalle sohvalle työkaveriani ja katselin kuvaani isosta peilistä. Yhtäkkiä huomasin lähelläni muovikassin, jossa luki avato.

"Hei keneltäköhän on unohtunut tänne vessaan tommonen Avaton muovikassi?"

huikkasin työkaverille. "Mikähän se semmonen Avato edes mahtaa olla?"

Työkaveri tuli vessasta juuri kun suunnittelin lähteväni kiikuttamaan kassia ravintolan henkilökunnalle ja katsoi minua oudosti. Silloin tajusin, että olin koko ajan tuijottanut sitä meidän saamaamme Otavan kassia peilistä.

Tällä viikolla istuin työpaikan kahvipisteessä ja luin tv-ruudulta uutisia Espoon länsimetrosta. Siihen tuli puolituttu toiselta osastolta ja kysäisi, mitä kuuluu. Minä siihen, että metron tuloa tässä ootellaan. Hän katsoi vähän oudosti ja vaihtoi sitten puheenaihetta. Jälkeenpäin vasta tajusin, miten oudolta vastaukseni varmaankin kuulosti, kun tuo tuttu ei ollut nähnyt uutista eikä tiennyt että asun Espoossa. Ajatteli varmaan, että kuvittelin metron pysähtyvän siinä työpaikan kahviossa.

"Anteeksi olen hoitoalalla, olen niin täynnä näitä "elämäntapasairastajia", j"otka vielä ajattelee itsekkäästi, että kaikkia kiinnostaa heidän oireensa ja mielellään kuuntelevat tuntitolkulla vuodatusta. Ja siihen päälle se "no löytyhän musta vika, lällälää, vaikka lääkärit ei tajunnu"!"

Nyt erittäin suora vastaus: olen myös hoitoalalla. Koskaan koskaan ei saa ketään mielessäänkään kutsua elämäntapasairastajaksi! Migreeni ei näy päälle. Mikään kipu ei näy päälle. Meille maksetaan siitä, että olemme ammattilaisia ei juoruilevasta ruikutuksesta. Joskus on levon tarpeessa, jos ajattelee tavallasi. Juttele itse työterveyshuollon kanssa kyynistymisestäsi, jos uuvuttaa. Tsemppiä ja hae työn ilo uudestaan!

Vierailija kirjoitti:

Olin tottunut antamaan nopean suukon lopuksi kun poikaystäväni heitti minut joka aamu autolla töihin. Kerran meninkin puolitutun naapurin tädin kyydillä ja kun tuli poistumisen aika havahduin vasta sekunnin ennen h-hetkeä huulet törröllä hänen naamansa eteen kurottuneena. Poistuin sanomatta mitään.

Itsehän pussasin veljeäni poskellemme keittiössä, kun teimme yhdessä ruokaa. Olin nimittäin juuri eronnut pitkästä parisuhteesta ja jotenkin kuvittelin veljeni poikaystäväkseni. Hämmennys oli molemminpuolinen, mutta muuttui pian nauruksi, kun tajusin mitä tein. 

Kerran töissä romaninainen kysyi olenko myös romani tai onko suvussa romaneita(minulla on tummat piirteet), jostain kumman syystä vastasin :"Tavallaan. Sukututkimus lopetettiin siihen kun selvis että on tummaa verta suvussa". Onneksi en nähnyt samaa asiakasta enää toiste, mutta ai että kun hävetti. Romaninaisen ilme oli näkemisen arvoinen. 

Minäkin olen silittänyt miespuolista työkaveria hellästi alaselästä kun hän työpaikan keittiössä tuli keittämään kahvia ja itse olin juuri siinä vieressä tiskannut eväsrasiani. Kumpikaan ei sanonut mitään ja katsoimme hetken hiljaa toisiamme enkä tiedä kumpi oli hämmentyneempi. Jotenkin se tilanne oli niin tuttu ja kotoisa niin aivot kuvitteli hetken että mieheni siinä vierässä touhuaa.

Asun solukämpässä ystävieni kanssa. Yhtenä iltana kun olin tulossa kotiin, ihmettelin, kun ovi ei aukea vaikka kokeilin kaikki avainnipun avaimia ja monta kertaa oikeaa avainta. No fiksuna likkana aloin sitten koputtamaan ja huutelemaan ovella, josko joku kämppiksistä tulisi avaamaan, olin myös todella hermostunut, miksen pääse kotiini sisään. Kuten arvata saattaa totuus paljastui, kun oven avasikin ulkomaalainen (vaihto-opiskelija?). Ainut mitä pääsi suustani, oli "oho" ja luikin kerrosta ylemmäs, vain tajutakseni, että olisikin pitänyt mennä kerrosta alemmas oikeaan rappuun. Tilanne oli siis vielä hieman epämukavampi, kun tulin raput alas ja vaihto-opiskelija seisoi edelleen ovella. 

Uusi työkaveri kysyi montako lasta minulla on. Jostain käsittämättömästä syystä vastasin "10", kun oikea määrä on 4. Mielessäni mietin ehkä jo selitystä lasten ikäeroista. Oli kyllä todella noloa alkaa korjata ; eiku siis..

Cat kirjoitti:

"Anteeksi olen hoitoalalla, olen niin täynnä näitä "elämäntapasairastajia", j"otka vielä ajattelee itsekkäästi, että kaikkia kiinnostaa heidän oireensa ja mielellään kuuntelevat tuntitolkulla vuodatusta. Ja siihen päälle se "no löytyhän musta vika, lällälää, vaikka lääkärit ei tajunnu"!"

Nyt erittäin suora vastaus: olen myös hoitoalalla. Koskaan koskaan ei saa ketään mielessäänkään kutsua elämäntapasairastajaksi! Migreeni ei näy päälle. Mikään kipu ei näy päälle. Meille maksetaan siitä, että olemme ammattilaisia ei juoruilevasta ruikutuksesta. Joskus on levon tarpeessa, jos ajattelee tavallasi. Juttele itse työterveyshuollon kanssa kyynistymisestäsi, jos uuvuttaa. Tsemppiä ja hae työn ilo uudestaan!

Ei nyt liittynyt potilaisiin suoranaisesti vaan kaikkiin kylän jeppeihin ja mummon kummin velipuolisiskoihin, josta haluavat jutella mulle koska olen hoitaja. Töissä toki asiallisesti hoidan potilaat ja olen heidän puolellaan.

Kyynistynyt olen, mutta mitä muuta tässä maailmantilanteessa voi?