Lue keskustelun säännöt.
Oletko katunut, että teit lapsia?
05.11.2024 |
Minulla ei ole lapsia, en ole halunnut. Siskoni koko ajan piikittelee ja ilkeilee minulle sen takia, kun en ole halunnut tehdä omia lapsia. Olen ajatellut, että kaduttaako häntä, kun teki lapsia. Olisiko tämä syy jatkuvaan ilkeilyyn?
Kommentit (160)
en ole. rankkaa on ollut pääasiassa yksin, mutta lapset on parasta, mitä minulle on tapahtunut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En kadu, pidän parhaimpana asiana mitä elämässä tehnyt. Välillä vaikeaa ymmärtää vapaaehtoisesti lapsettomia, mutta jokainen tekee omat valintansa.
Millä tavoin sinun on vaikea ymmärtää vapaaehtoisesti lapsettomia? Itseäni ei vain ole koskaan kiinnostanut lasten hankkiminen. En koe jääväni mistään paitsi, kun olen hankkimatta lapsia, ajatus lasten saamisesta päinvastoin kauhistuttaa.
Itsellänikin on vaikeuksia välillä ymmärtää, miksi joku haluaa hankkia lapsia tällaiseen tuhoutuvaan maailmaan. Mutta ymmärrän, että se biologinen lisääntymisvietti on useimmilla niin voimakas. Itseltäni se ilmeisesti puuttuu kokonaan.
Ei kaduta , olen lapsistani ja lapsenlapsistani tosi onnellinen.
Toivoisin että vain sellaiset henkilöt , jotka pystyvät huolehtimaan ja rakastamaan lapsiaan, hankkisivat lapsia.
Nykyään on liian paljon ihmisiä jotka eivät välitä jälkikasvustaan ja se on lapsia kohtaan tosi väärin ja surullista.
"No nämä on jotain ihme porukkaa. Luin joskus palstalta, että sotien jälkeen naiset vaan joutui jäämään omaan kylään naimisiin eikä vaihtoehtoja ollut. Kyllä minun molemmat isoäitini ainakin opiskelivat sotien jälkeen, menivät naimisiin haluamansa miehen kanssa, saivat liudan lapsia (ja myöhemmin lapsenlapsia), tekivät hyvät urat, ovat matkustelleet paljon, on runsas seuraelämä ja ystäväpiiri ym. Ei minkäänlaista katkeruutta, päinvastoin iloisia vanhuksia jotka silminnähden ilahtuvat jälkeläistensä näkemisestä ja seurasta."
Niinpä. Minun isoäitini saivat lapsensa sotien aikana. Asuivat maaseudulla ja tekivät pitkää päivää maatalon hommissa. Mutta kuuluivat myös yhdistyksiin ja lautakuntiin ja harrastivat ja matkustelivat myöhemmin myös. Joskus tuntuu, että joku on lukenut jonkun tosi masentavan romaanin ja nyt kirjoittelee palstalle totena niitä fiktiivisiä juttuja :)
En tietenkään ole katunut.
Lapsia sain vain yhden ainoan. Hän on nyt jo aikuinen.
Elämäni valo, ollut aina.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"Nyt täytyy sanoa etten voi alkaa sitä vauvapalstalla syrjäytyneelle ummikolle juurta jaksain selittämään. :D Katso joskus vaikka telkkarista muutakin kuin Simpsonit."
Kysymys oli kyllä täysin vilpitön. Ja täytyy myöntää, että viime aikoina on tullut oltua palstalla enemmän kuin on hyväksi. Seuraan maailman tilannetta aika laajasti erilaisista medioista (enkä puhu nyt Suomen medioista). Tiedän jonkun verran, mitä maailmalla, enimmäkseen Euroopassa, tapahtuu. Ei tarvitse sen takia olla huolissaan.
Vierailija kirjoitti:
"Nyt täytyy sanoa etten voi alkaa sitä vauvapalstalla syrjäytyneelle ummikolle juurta jaksain selittämään. :D Katso joskus vaikka telkkarista muutakin kuin Simpsonit."
Kysymys oli kyllä täysin vilpitön. Ja täytyy myöntää, että viime aikoina on tullut oltua palstalla enemmän kuin on hyväksi. Seuraan maailman tilannetta aika laajasti erilaisista medioista (enkä puhu nyt Suomen medioista). Tiedän jonkun verran, mitä maailmalla, enimmäkseen Euroopassa, tapahtuu. Ei tarvitse sen takia olla huolissaan.
No yksi parikymmentä vuotta vahvasti tapetilla ollut ilmiö on tainnut jäädä sulta kokonaan huomaamatta. Kai sellaista voi sattua, luulen kyllä ettet seuraa yhtään mitään mediaa vauvapalstaa lukuunottamatta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No nämä on jotain ihme porukkaa. Luin joskus palstalta, että sotien jälkeen naiset vaan joutui jäämään omaan kylään naimisiin eikä vaihtoehtoja ollut. Kyllä minun molemmat isoäitini ainakin opiskelivat sotien jälkeen, menivät naimisiin haluamansa miehen kanssa, saivat liudan lapsia (ja myöhemmin lapsenlapsia), tekivät hyvät urat, ovat matkustelleet paljon, on runsas seuraelämä ja ystäväpiiri ym. Ei minkäänlaista katkeruutta, päinvastoin iloisia vanhuksia jotka silminnähden ilahtuvat jälkeläistensä näkemisestä ja seurasta.
Kiva heille, olivat ilmeisesti varsin onnekkaita ja/tai hyväosaisia. Minun isoäitini, synt. 1914 ja 1925, joutuivat vasten tahtoaan naimisiin sotien jälkeen, molemmat olivat päättäneet pysyä naimattomana eikä ainakaan hankkia lapsia sodan kauhujen jälkeen. Valitettavasti tämä ei ollut realistinen vaihtoehto ja lopulta käytännön pakko ajoi naimisiin. Toinen sai vanhoilla päivillään vielä 4 lasta ja toinen, se nuorempi, 9.
Molemmat jäivät melko pian leskiksi ja elämä oli äärimmäisen rankkaa - toinen mummoni asui kolmiossa yhdeksän lapsen kanssa ja joutui tekemään ties mitä töitä elättääkseen yksin nyt ne lapset joita hän ei edes halunnut. Pojat nukkuivat yhdessä huoneessa, tytöt toisessa, ja mummo nukkui keittiön pitkällä penkillä. Kyllä se oli ihan julmetun kovaa elämää.
Kumpikaan ei pystynyt hankkimaan uraa, opiskelemaan, matkustelemaan (vanhempi mummoni ei ikinä päässyt edes Helsinkiin), tai muutenkaan viettämään minkäänlaista luksuselämää. Lapsia tuli miehen tahdosta ja käteen jäi lopulta rankka elämä ja loputon köyhyys.
En usko että mummoni katuivat lapsiaan siinä mielessä että jättäisi heidät tai hankkiutuisi heistä eroon - eihän sekään ollut vaihtoehto. Mutta latasivat kyllä ihan suorat sanat siitä mitä se elämä oli: lasten saanti ei ollut mitään ruusuista vauvaonnea eikä siihen aikaan ollut oikeasti vapaita vaihtoehtoja samoin kuin nyt.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ole katunut lapsiani, vaikka tein ne täysin väärän ihmisen kanssa. Isä kelvoton eikä ole lasten kanssa tekemisissä. Lapset ovat tärkeintä maailmassa ja teen kaikkeni, että heillä on hyvä tulevaisuus. En usko, että kukaan katuu lapsiaan, mutta varsin moni varmasti sitä, kenen kanssa on ne joutunut tekemään tai tehnyt.
Monet katuvat lapsiaan mutta se on valtava tabu.
En tiedä ketään joka katuisi. Ja kuulostaa hieman mielenvikaiselta katua normaaliin elämään kuuluvia asioita, kuten lapsia.
Minä tiedän kaksi naista ja kaksi miestä, jotka katuvat lapsiaan. Kaikki ovat eri perheistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä olen nepsyaikuisen äiti, ja olisi älyllistä epärehellisyyttä väittää, etten olisi katunut sekuntiakaan (jep, periytyy). Kyllä mä olen katunut, moneen otteeseen, ja ollut onneni kukkuloilla ihan yhtä moneen. On ollut aikoja, joista en muista mitään uupumuksen vuoksi, ja aikoja, joita aina joskus kaipaan takaisin, ohimenevän hetken verran. Elämäähän se vain on, ja vaihe. Näin jälkeenpäin se oli kuin 20 vuoden trippi, ei todellakaan etukäteen tiedä, mihin päänsä työntää, ja jälkikäteen on vähän pöllähtänyt ja kolhiintunut, mutta tyytyväinen, että tuli koettua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En kadu.Minusta olisi suoraan sanottuna mielisairasta katua omia lapsiaan.
Julmaa ja sairasta.En haluaisi sellaisia äitejä olevan olemassakaan.
Saattaa tulla sinulle yllätyksenä, mutta aika iso osa naisista on äitejä ihan muista syistä kuin siitä, että halusi äidiksi rakastamansa miehen lapsille. Omakin äitini sanoi, että sitä ei edes kyseenalaistettu hänen nuoruudessaan, sillä naimisiin menemättömyys ei ollut vaihtoehto. Ja naimisissa naisen tahto oli toissijainen asia. Omituista, miten tämäkin kääntyy äitivihaksi, kun äiti on tällaisessa tapauksessa ollut vain toisten tahdon välikappale
Ihmettelen suuresti näitä tarinoita jonkun nuoruudesta, jolloin asiat olivat ihan kauheita ja naisilla ei ollut omaa tahtoa ja olivat orjia ja lapsentekokoneita. Olen itse jo a
Sama, oma äitini on 80v. ja on kyllä ihan itse päättänyt elämästään eikä ollut miehen tahdon alla. Itse olen 50v. ja olen todellakin ollut toivottu lapsi, kuten sisaruksenikin. Ei tehty miehen tai yhteiskunnan tahdosta. Äiti meidät halusi ihan itse. Enkä usko, että äitini on mikään poikkeustapaus. Kyllä Suomessa naisilla on ollut oma tahto jo aika pitkään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onnekseksi itse miehenä voin luikkia aina karkuun jos lapsiarki ei nappaakkaan.
Vierailija kirjoitti:
En ole katunut. Tulin nuorena raskaaksi yhden illan jutusta. Onneksi pidin lapsen, sillä muuten en varmaan olisi ikinä saanut lapsia! Lapsi on 13v. Parasta mitä minulle on tapahtunut. Olen vasta 41v kun hän on täysi-ikäinen, eli elämää vielä jäljellä. En käsitä kun lapsettomat perustelevat että oma elämä loppuu kun saa lapsen.
Muutenkin lapsettomat perustelevat usein sillä että eivät jaksa mitään parkuvaa kakaraa ja kiinni olemista. Hei haloo, se pikkulapsiaika kestää vain hetken! Lapsesta tulee aikuinen. koko loppuelämän kestävä ihmissuhde. Jotain pysyvää.
Ensinnäkin niistä lapsista joutuu huolehtimaan kouluikäisinäkin, ja monilla on paljon ongelmia, ollaan kiusattuja tai kiusaajia, ahdistusta yms. ongelmia. Teineillä ja aikuisilla lapsilla voi olla pahojakin mielenterveysongelmia, päihteiden käyttöä jne., eli ne ongelmat ei välttämättä todellakaan rajoitu pelkkään pikkulapsiaikaan.
Ja toiseksi lapsella ja vanhemmalla ei välttämättä ole mitään pysyvää loppuelämän kestävää ihmissuhdetta. Osa ihmisistä ei ole lainkaan syystä tai toisesta tekemisissä vanhempansa/vanhempiensa/lapsensa kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ensinnäkin niistä lapsista joutuu huolehtimaan kouluikäisinäkin, ja monilla on paljon ongelmia, ollaan kiusattuja tai kiusaajia, ahdistusta yms. ongelmia. Teineillä ja aikuisilla lapsilla voi olla pahojakin mielenterveysongelmia, päihteiden käyttöä jne., eli ne ongelmat ei välttämättä todellakaan rajoitu pelkkään pikkulapsiaikaan.
Ja toiseksi lapsella ja vanhemmalla ei välttämättä ole mitään pysyvää loppuelämän kestävää ihmissuhdetta. Osa ihmisistä ei ole lainkaan syystä tai toisesta tekemisissä vanhempansa/vanhempiensa/lapsensa kanssa.
Ihanan positiivinen asenne! Taattua Vauva-palstalaatua. ; )
Lapseni ovat minulle rakkainta ja tärkeintä tässä maailmassa. En haluaisi elää ilman heitä. En voisi kuvitella elämää ilman heitä.
Mutta. Vaikka lapset ovat elämäni ja antavat paljon, he myös ottavat paljon. Lapset vaativat työtä, aikaa ja huolenpitoa. Lapset ovat kalliita, heistä on ikuinen huoli, he tekevät sinusta haavoittuvan.
En tule ikinä katumaan, että tein elämäni tärkeimmät ihmiset, rakastin heitä enemmän kuin mitään ja olin heidän kanssaan. Ilman heitä elämäni olisi ollut toisenlaista. Olisin voinut tehdä jotain muuta suurta ja tärkeää. Ei olisi ollut varmaan huonoa sekään. Olisi voinut panostaa eri tavalla itseensä, uraansa ja omiin mielenkiinnonkohteisiinsa. Mutta ehkä kokeilen tätä sitten seuraavassa elämässä.
Vierailija kirjoitti:
"No nämä on jotain ihme porukkaa. Luin joskus palstalta, että sotien jälkeen naiset vaan joutui jäämään omaan kylään naimisiin eikä vaihtoehtoja ollut. Kyllä minun molemmat isoäitini ainakin opiskelivat sotien jälkeen, menivät naimisiin haluamansa miehen kanssa, saivat liudan lapsia (ja myöhemmin lapsenlapsia), tekivät hyvät urat, ovat matkustelleet paljon, on runsas seuraelämä ja ystäväpiiri ym. Ei minkäänlaista katkeruutta, päinvastoin iloisia vanhuksia jotka silminnähden ilahtuvat jälkeläistensä näkemisestä ja seurasta."
Niinpä. Minun isoäitini saivat lapsensa sotien aikana. Asuivat maaseudulla ja tekivät pitkää päivää maatalon hommissa. Mutta kuuluivat myös yhdistyksiin ja lautakuntiin ja harrastivat ja matkustelivat myöhemmin myös. Joskus tuntuu, että joku on lukenut jonkun tosi masentavan romaanin ja nyt kirjoittelee palstalle totena niitä fiktiivisiä juttuja :)
No tässä sinulle ihan oikean tosielämän tarina eikä fiktio; mummoni. Joutui piiaksi sukulaisille 6-vuotiaana ja teki siitä lähtien töitä maatalossa, jotta sai syödäkseen. Naimisiin, halusi tai ei. Lapsia 12, tosin yksi kuoli vauvana. Pelkkää raatamista leivän eteen, asuntona 25m neliön koppi jossa nämä kaikki 12 lasta + 2 aikuista. Ihan 1960-luvusta puhutaan.
Itsekin asuin lapsena useamman kerran asunnossa, jossa ei ollut sisävessaa. Näin maaseudulla kasarilla.
Olihan hyväosaisten elämä oikein mukavaa keskiajallakin ja talonpoikien jutut ihan hassuja masentavia romaaneja. Samaa näkee nytkin, vaikka meidän nykyhallitus, että menkää nyt vaan sinne töihin kaikki, kun minäkin olen päässyt yhden kesätyön työkokemuksella hallitukseen töihin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En kadu, pidän parhaimpana asiana mitä elämässä tehnyt. Välillä vaikeaa ymmärtää vapaaehtoisesti lapsettomia, mutta jokainen tekee omat valintansa.
Millä tavoin sinun on vaikea ymmärtää vapaaehtoisesti lapsettomia? Itseäni ei vain ole koskaan kiinnostanut lasten hankkiminen. En koe jääväni mistään paitsi, kun olen hankkimatta lapsia, ajatus lasten saamisesta päinvastoin kauhistuttaa.
Itsellänikin on vaikeuksia välillä ymmärtää, miksi joku haluaa hankkia lapsia tällaiseen tuhoutuvaan maailmaan. Mutta ymmärrän, että se biologinen lisääntymisvietti on useimmilla niin voimakas. Itseltäni se ilmeisesti puuttuu kokonaan.
Sama. Olen keski-ikäinen. Mitään vauvakuumetta ei ole ollut koskaan, se ohjelmisto tai osa on jäänyt tehdasvaiheessa asentamatta. Lapsien hankinta ja miksi joku haluaa niitä ylipäätään tuntuu aivan yhtä utopistiselta kuin vaikka ajatus siitä, että jokua haluaisi amputoida jalkansa ja ei voi vastustaa tätä halua mitenkään. Tai mitä nyt ikinä kukaan tervejärkinen ihminen ei missään tilanteessa halua tehdä, mitä se itse kullekin on.
Kohdunpoisto on edessä sairauden takia ja odotan sitä kuin kuuta nousevaa. Ihan turha kapistus, joka on aiheuttanut 10v. lähtien vain ongelmia, johon en ole aiemmin saanut hoitoa, koska "sinähän voit haluta vielä lapsia :( "
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En kadu.Minusta olisi suoraan sanottuna mielisairasta katua omia lapsiaan.
Julmaa ja sairasta.En haluaisi sellaisia äitejä olevan olemassakaan.
Saattaa tulla sinulle yllätyksenä, mutta aika iso osa naisista on äitejä ihan muista syistä kuin siitä, että halusi äidiksi rakastamansa miehen lapsille. Omakin äitini sanoi, että sitä ei edes kyseenalaistettu hänen nuoruudessaan, sillä naimisiin menemättömyys ei ollut vaihtoehto. Ja naimisissa naisen tahto oli toissijainen asia. Omituista, miten tämäkin kääntyy äitivihaksi, kun äiti on tällaisessa tapauksessa ollut vain toisten tahdon välikappale
Ihmettelen suuresti näitä tarinoita jonkun nuoruudesta, jolloin asiat olivat ihan kauheita ja naisilla ei ollut omaa tahtoa
Minä synnyin kasarilla. En ollut toivottu. Pidettiin vain, koska abortti oli sellainen vaihtoehto, että mitä ne muut nyt ajattelee, eihän sitä voi...! Vanhempani myös joutuivat naimisiin takiani, jälleen kerran ajatuksella, että eihän sitä voi, susipari ja lapsi, mitä ne muutkin nyt ajattelee...! 70v. isäni on edelleen katkera minulle tästä ja syyttää minua koko elämänsä pilaamisesta. Äitini ei ole ollut varmaan ikinä onnellinen.
Ei ole uskonnollinen yhteisö.
Ja silti siinä kävi niin.