Erityislapseksi leimattu?

Mihin se vaikuttaa? Eikö ole hyvä, että nykyään osataan havaita ja auttaa erilaisia ongelmia? Muistelen omaa kouluaikaani 70-luvulla, kun luokassa oli " erilaisia" oppilaita, yksi ei oppinut lukemaan, toinen käyttäytyi omituisesti jne. Mitä heidän avukseen tehtiin? Ei mitään. Kaverit vain kiusasivat, opettajat hermostuivat. Eivätkö he olleet leimattuja, ilman mitään diagnoosia? Eikä tulevaisuus tällaisella lapsella varmasti ollut ruusuinen.



Minusta on pelkästään positiivista, että nykyään on mahdollisuuksia. Itse ainakin luotan lapsen hoitajien kykyyn huomata poikkeavuudet lapsissa. He ovat kuitenkin olleet tekemisissä satojen lasten kanssa, minä itse vain tämän yhden. Ja kenen intresseissä olisi " leimailla" lapsia ilman syytä? Miksi näin tehtäisiin? En ymmärrä.



Jos olisin ap, ottaisin ehdottomasti vastaan erityisryhmäpaikan, ei siitä ainakaan haittaa voi olla. Mieluummin ottaisin avun vastaan " turhaan" , kuin jättäisin ottamatta. Ajattele, miten syytät itseäsi myöhemmin, jos ongelmat ovat todellisia ja ajan myötä pahenevat.

Lapsi menee e-ryhmästä kouluun, niin erityislapsen leima on raskas.

Tiedän useammankin lapsen, jotka olivat aina syypäänä koulussa tehtyihin kolttosiin kun " se Ville on vielä sellainen erityislapsi" .

Yksi tällainen turhaan syytetty oli siskoni. Hän oli kuulemma tiputtanut erään ekaluokkalaisen keinusta. Äitini ihmetteli asiaa kovasti, sillä sisko oli sinä päivänä kotona kuumeessa...



Erityislapsen leima, silloin kun se on annettu turhaan, on taakka!



Minusta ap:n lapsi vaikuttaa ihan normaalilta uhmaikäiseltä. Hän uskaltaa läpsiä hoitajaa, koska hoitaja on tuttu.

Miten lapsesi suhtautuu holdingiin?

Pääkaupunkiseudulla kun on hiihtäjää joka lähtöön, niin on vaikea kuvitella, että erityispäiväkotiryhmässä olevalla/olleella lapsella olisi leima otsassa hamaan loppuun saakka. Kuka siitä edes tietää? No, opettaja tietysti.



Onko tässä suurtakin eroa paikkakuntien välillä? Miten olette asian kokeneet pääkaupunkiseudulla/suuressa kaupungissa asuvat?



T: 51

Jos tuota on jatkunut pitkäänkin, niin joku mättää. Voihan olla, ettei lapsi saa huomiota ( toiset tarvitsevat sitäkin enemmän ja eikö siellä ollut niitä pienempiä) tai lapsella ei ole kaveraita tms. tekemistä ( isommat leikkii jo ehkä keskenään ja lapsesi jää erilleen) tai sitten se, ettei tule ymmärretyksi.

Eihän hoitopaikan tarvitse olla se erityispäiväkoti jos sitä pelkäät. En tosin näe siinäkään mitään pahaa. omalla lapsellani on kehitysviivästymä ja laitan hänet erityiskouluun vaikka ei olisi pakko. Mielestäni on etuoikeus jos pääsee paremmin resurssoituun ja pienempään ryhmään.

Kaikki lapset ovat sellaisia jossain vaiheessa. No melkein. Pointti onkin siinä, että sinun lapsellasi niitä on selvästi ENEMMÄN ja ne ovat PAHEMPIA kuin muilla lapsilla. Kyse ei ole siitä, että toiminta sinänsä olisi poikkeavaa, vain sen volyymi on. Ja kyllä, se VOI olla merkki siitä, että hän on erityislapsi ja tarvitsee erityistukea.



Meille kävi niin, että päiväkodissa ohoitajat epäilivät jotain olevan vialla, mutta kelto piti lasta normaalina. kotona ei tuntunut mitenkään kummalliselta, koska a) siellä oli hiljaista ja rauhallista ja ongelmat näkyivät vain isoissa ryhmissä ja b) olimme omaan lapseeemme tottuneet, emmekä verranneetkaan muihin. Ongelmat kuitenki jatkuivat kodin ulkopuolella ja diagnoosi tuli 3 luokalla. Mietin kyllä moneen otteeseen, että olisi ollut helpompaa sen diagnoosin kanssa jo aikaisemmin, kun olisi tiennyt, etteivät ongelmat johdu minun lepsuudestani tai tiukkuudestani ja olisi voinut sanoa opettajallekin, että kyllä me ollaan ihan kunnollisia vanhempia, mutt alapsi on silti tällainen.



3-vuotias ei enää edes ole varsinaisessa uhmaiässä.

Minun lapseni tarvitsi nuorempana erityistä tukea. Hänellä todettiin päiväkoti-ikäisenä (oli silloin 5) lievää keskittymisvaikeutta ja motorista kömpelyyttä. Päiväkodin ansiosta hän kävi toimintaterapeutilla, pääsi päiväkodissa kahden lapsen paikalle, sai tarvitsemaansa tukea.



Koulussa hän tarvitsi kaksi ensimmäistä luokkaa normaalia enemmän tukea mm. keskittymiseensä jne.



Nyt hän on isompi, vielä kuitenkin ala-asteikäinen. Keskittyminen lähti sujumaan paremmin 4. luokalta lähtien ja tätä nykyä hän menestyy koulussa erittäin hyvin.



Sosiaalisilta taidoiltaan hän on ollut koko ajan hyvä, samoin mm. kielelliset valmiudet ovat " keskitasoa paremmat" . Mutta keskittymiskyky ja motoriikka tosiaan tarvitsivat reilusti tukea.



Erityislapsi ei ole leima. Se on mahdollisuus saada tukea, riittävän ajoissa. Jos omaa lastani ei olisi tuettu, olettaisin hänen koulunsa alun muodostuneen huomattavasti hankalammaksi. Nyt, riittävän tuen avulla, hän taasen sai hyvän alun koulullensa ja sen ansiosta nyt pärjää jo hienosti.



terv

entisen erityislapsen äiti

Täydennänpä vielä: lapseni keskittymisvaikeudet huomasi vain päiväkodissa, kun ympärillä oli isompi ryhmä. Kotona ei ollut mitään hankaluuksia, samoin pienessä ryhmässä ei.

Nuo kiukkukohtaukset joita tulee kun ei tule ymmärretyksi tai kun " asiat tehdään väärin" , puheenkehityksen pieni, muttei merkittävä viivästymä ja liian lähelle tulevien hoitajien läpsiminen ovat tyypillisiä aspergerin oireyhtymän piirteitä. Eivät tietysti ainoita eivätkä välttämättä tarkoita, että tämä sitä olisi, mutta kuitenkin.



Lapsi näyttää kehittäneen itselleen rutiineitä, joissa asiat tehdään tietyllä tavalla, tietyssä järjestyksessä, niin kuin hän määrää, ja kun järjestys sotkeentuu, hän saa kiukkukohtauksen. Se on tyypillinen piirre ja yksi as-diagnoosin edellytys. Samoin liian lähelle tulevien läpsiminen on tyypillinen piirre, koska näillä lapsilla on usein kosketusyliherkkyyttä tai jopa pelkoa siitä että joku koskettaa. Heidän henkilökohtainen tilantarpeensa voi olla muita palsia suurempi (tai pienempi) ja he reagoivat usein vahvasti siihen, että heidän tilaansa loukataan. He voivat tuntea muiden pienen kosketuksen lyömisenä tai tönimisenä ja vastaavat sitten " samalla mitalla" . S etöniminenhän toistui noissa ap:n viesteissä myös. Puheenkehityksen pieni viivästymä on tyypillinen, mutta jos se olisi merkittävä, diagnoosi ei voisi olla as.



EN minä sano, että ap:n lapsi ON assi tai mitään muutakaan " erityistä" . As-diagnoosia ei edes anneta noin nuorille juuri siksi, että piirteet ovat pienissä lapsissa aika tavallisia. Sanon vain, että kyllä hän ap:n omien viestien perusteellakin saattaisi olla " jotain" , varsinkin kun kodin ulkopuolellakin on asiaan kiinnitetty huomiota. En myöskään sano, että mikään diagnoosi muuttaisi jotenkin sitä tapaa, jolla lasta pitäisi hoitaa, mutta se tapa voisi kyllä sitä kautta tulla selvemmäksi useammille ihmisille. Noin kaiken kaikkiaan, mitä aikaisemmin apua saa, sitä helpommaksi elämä muuttuu.

Päiväkodista lapsen paperit siirtyvät kouluun, toki vanhempien luvalla. ellei lupaa anneta, koulusta osataan epäillä automaattisesti jotain. Koulussa erityislapsen on helpompi saada avustaja, mikäli lapsi on tavallisessa koululuokassa. Se, että lapsella on ollut avustaja, näkyy lapsen papereissa koko kouluajan. Mikäli lapsi on kevein perustein saanut diagnoosin, saattaa erityistoimenpiteistä olla lapselle myöhäisemmässä vaiheessa haittaa.





Lapsemme oli saamassa diagnoosiksi laaja-alaisen kehityshäiriön eskari-iässä muutama vuosi sitten. Taistelin vastaan ja diagnoosi jäi saamatta. Samalla haluttiin antaa erityiskoulupäätös.

Lapsemme veimme koulukypsyystestiin ja tulos oli " normaali" . Lapsemme aloitti tavallisessa koulussa tavallisena oppilaana. Hän oppi lukemaan normaalisti ja on luokkansa paras matematiikassa. Englanti sujuu myös hyvin.

Luotimme omaan vaistoomme ja kieltäydyimme hyväksymästä ammatti-ihmisten mielestämme vääriä diagnooseja. Onneksi...

Annoitte paljon ajattelemisen aihetta.



Edellisen kirjoittajan viestiin haluan sen verran kommentoida, että kovin rutinoitunut ja kosketusarka lapsemme ei missän nimessä ole. Hän on päivärytmin suhteen varsin joustava kaveri - ollut jo vauvasta asti. Kosketusarkuutta taas ei ole ylipäätään - ainoastaan holding ei hänellä toimi. Hän kiukkuaa hetken aikaa itsekseen ja tulee sitten syliin.

Hoitajan läpsimistä on koko aikana tapahtunut kolmesti (tai ainakin vain kolmesti meille on siitä kerrottu).



Tiivistetysti: Hoitajat (kolme) ja ELTO ovat erityslapsi -" diagnoosin" kannalla. Puheterapeutti, neuvola ja läheisemme (mummut, kummit, ystävät) äimistelevät " diagnoosia" .

Itse olemme sormi suussa. Ketä uskoa? Luottaako itseensä?

Unohtui laittaa viestin perään.

Oman tyttöni kohdalla tiesin aina ihan vauvasta asti ettei hän ole normaali, minua ei uskottu ja vasta nyt 20v hänen syntymän jälkeen saimme diagnoosin, AS ja laaja-alainen kehityshäiriö!

Kyllä äiti tietää!

Mitä ikinä tuo nyt onkaan niin lapsesi tarvitsee apua.



Mieleeni tuli ADHD ja Asperger-syndrooma.

Lapsesi puheenkekhitys on viivästynyt ja se lisää raivokohtauksia koska ei pysty ilmaisemaan itseään ja tunteitaan sanoin ja keinona on kehonkieli.



Leimatuksi tuleminen - olen aina ja kaikkialla sanonut että sitä leimaa ei voi kukaan laittaa vaan se on siinä henkilössä näkyvissä olipa diagnoosia tai ei.



Olen " leimannut" kolme lasta mielessäni lasteni päiväkodissa ollessa, heillä ei tuolloin ollut mitään diagnoosia mutta ongelmat oli kaikkien nähtävillä.



Lyöminen, töniminen, häiriköiminen (kaikki juhlat " pilasivat" nämä lapset huonolla käytöksellä, mikä pahinta vanhemmat ei puuttuneet mitenkään) Kouluiässä kaikki nämä lapset ovat saaneet sen diagnoosin jonka minä maallikko tein jo heistä päiväkoti-iässä.



Yksi näistä lapsista aloitti koulunsa tavallisessa luokassa mutta ei siitä mitään tullut siirrettiin pienluokkaan. Pahinta on se että vanhemmat kieltää todellisuuden ja lähtee puolustelemaan lapsensa huonoa käytöstä ja näin tekevät karhunpalveluksen lapselleen.



Tukitoimet ovat kiven alla ja niitä ei kaikki tarvitsevat edes saa joten ota apu vastaan pullikoimatta.



ADHD on sellainen että raivokohtauksia on myös muussa ympäristössä kuin kotona. Aspergeriin viittaa mm. tietty järjestys ja puheen viivästeisyys. Onko puheessa nuotti ?



Pikemminkin näkisin näin ettei hoitohenkilökunnan puuttumiseen on tosi korkea kynnys ja vähäisistä ongelmista ei sanota.



Ymmärrettävää on sinun torjuva asenteesi, eihän kenestäkään ole mukavaa kuulla huonoa palautetta lapsestaan. Kuitenkin sinun velvollisuus on olla aikuinen tässä asiassa eikä heittäytyä kiukuttelevan lapsen tasolle.

Ap:n lapsen oireet eivät millään tavoin viittaa aspergeriin tai adhd -diagnoosiin! Ihan järjetöntä!

Kyseessä on uhmaikäinen lapsi. Eikä puheen viivästymäkään voi olla mitenkään paha, jos tulee jo lauseitakin.

Vierailija:

Oman tyttöni kohdalla tiesin aina ihan vauvasta asti ettei hän ole normaali, minua ei uskottu ja vasta nyt 20v hänen syntymän jälkeen saimme diagnoosin, AS ja laaja-alainen kehityshäiriö!

Kyllä äiti tietää!

joten tämä äiti ei ainakaan tiedä vieläkään.

Laaja-alainen kehityshäiriö on siis autisminkirjon häiriön diagnoosi joka annetaan lähinnä silloin kun nähdään, että " Jotain autisminkaltaista on vialla" , mutta minkään täsmällisemmän autisminkirjon häiriön (kuten lapsuusiän autismi, HFA, asperger, tourette) kriteerit eivät täyty.

Ei ole normaalia mätkiä hoitajia.



Lapsen paras on joka tapauksessa muualla kuin tuossa hoitopaikassa jossa hänestä halutaan eroon. En veisi lastani hoitoon jos hän olisi ei-toivottu.



Lyöminen voi viestiä myös perheväkivallasta.

Eikö kenenkään lapsi koskaan ole hepuloinut jos asiat tehdään " väärässä" järjestyksessä? Eihän ap:n lapsi aina hepulia saanut, vaan joskus.

Minusta ei voida puhua puheenkehityksen viivästymisestä jos on jo lauseita. Hidashan se on, mutta viivästynyt??

Kolmen lapsen kokemuksella tässä puhelen.



Tästä perspektiivistä 3-vuotias puheterapian tarpeessa oleva on pahasti viivästeinen.



ADHD piiirteitä on väkivaltaisuus ja hallitsemattomat raivarit mitättömistä asioista.



Totuus on se että vanhemmat ovat " sokeita" lapsiensa poikkeavuuksille tai niitä ei haluta tunnustaa vaikka huomattaisiin. Tämänkin äidin suurin pelko on ERITYISLAPSEKSI LEIMAAMINEN, ei se miten lasta voisi auttaa parhaiten.



Ap:n asennevamma voi estää lapsen kehitystä jatkossa jos jää ilman tukitoimia. Jos ap. ottaisi avun vastaan lapsi saisi tarvitsemansa kuntouttavat toimenpiteet ennen koulua ja kenties olisi samalla viivalla muiden lasten kanssa. Koulutyö on joillekin liian vaativaa ja varhainen puuttuminen ongelmiin edesauttaa pärjäämistä.



Ammatti-ihmisten pitäisi tutkia poikaa, neuropsykologiset testi olisi paikallaan. Ap:nä pyytäisin lähetettä neuvolasta johonkin tahoon mikä voisi tutkia ja auttaa lasta.

Lyhyt tausta: Aluksi kuopus oli pienessa suomenkielisessä tarhassa, jossa vasta vuoden päästä haluttiin keskustella meidän kanssa, että nyt olisi hyvä aika hakea apua. Kovasti he yrittivät auttaa, mutta kuopus tuntui kovin itsepäiseltä. Ongelmia oli siirtymistilausuuden, pukemiset ym, vaikka hän oikein hyvin osasi kyllä halutessas tehsä asiat.



Kuopus oli 3,5-vuotias, kun vaihdoimme yksityiseen kielikylpypäiväkotiin. Olimme juur käyneet pari kertaa psykologin juttusilla, ja emme ehkä ottaneet vakavasti asioita. Kuukausi meni aika hyvin, mutta sitten rupesi tulemaan tiukkaa palautetta, kuopus oli ruvennut myös agressiiviseksi, jota ei aiemmin ollut.



Päiväkoti olisi sitä mieltä, että pitäisi vaihtaa suomenkieliseen. Kuopus oppi hyvin kieltä, mutta ei halunnut käytttä sitä. Yritimme pitää palaveria päiväkodin kanssa ja keksiä ratkaisuja, mutta päiväkoti ei halunnut/osannut aisaa erityisemmin ratkaista, he halusivat siitä eroon.



Tuntui kurjalta, vaihtaa taas päiväkotia puolen vuoden jälkeen, mutta lopulta saimme sitten paikan erityisryhmästä ja tänään siis eka päivä.



Jos teidän ryhmis ei halua ongelmaa hoitaa, niin se ei auta, vaikka itse olisi valmis tekemään mitä. Näin meillä ainakin. Lapsen on aika vaikea paikkaan, jos kokee että ei ole tervetullut tai joku muu asia ahdistaa. Suosittelenkin uuden paikan ottamiseen suhtaumista mahdollisuutena eikä epäonnistumisena.



Diagnoosit tulee ja menee, enkä halua mitenkän syyllistyä siihen, että jotain siihen sanoisin, mutta kaikki apu, mitä on saatavilla kannattaa ottaa vastaa. Mekin käymme oikein iloisilla mielillä toimintaterapiassa, ja ihan harmittaa ettei esikoinen pääse sinne myös, niin kivlta se vaikuttaa.



Mekin odotamme tutkimuksiin pääsyä, mutta perheen stressiä on helpottanut, että lasta ei tarvi enää viedä paikkaan missä paha olla.



Mekin ollaan saatu jos mitä diagnoosia; ADHD, asperger, autismi jne. Kuopus on kuitenkin reipas ja iloinen poika, ja leikki tätä nykyä oikein kivasti myös muiden lasten kanssa, kovin on itsepäinen ja samantapaisia juttuja tuntuu olevan vähän kuin teidänkin lapsella.



Tsemmpia!

Vierailija:

Totuus on se että vanhemmat ovat " sokeita" lapsiensa poikkeavuuksille tai niitä ei haluta tunnustaa vaikka huomattaisiin. Tämänkin äidin suurin pelko on ERITYISLAPSEKSI LEIMAAMINEN, ei se miten lasta voisi auttaa parhaiten.

Ap:n asennevamma voi estää lapsen kehitystä jatkossa jos jää ilman tukitoimia. Jos ap. ottaisi avun vastaan lapsi saisi tarvitsemansa kuntouttavat toimenpiteet ennen koulua ja kenties olisi samalla viivalla muiden lasten kanssa. Koulutyö on joillekin liian vaativaa ja varhainen puuttuminen ongelmiin edesauttaa pärjäämistä.

Meillä mieheni suhtautuminen lapsemme erityistarpeisiin oli voimakkaasti kieltävä. _Hänen_ lapsessaan _ei_ voinut olla mitään " vikaa" , kyseessä oli päiväkodin salaliittoteoria. Kaikki lapsen vaikeudet isänsä selitteli jotenkin päin.

Jos siis puolisostani olisi ollut kiinni, lapsellemme ei olisi haettu mitään apua tms, vaan tiukasti oltu sitä mieltä, ettei meidän " lapsessamme voi olla mitään vikaa" (paino sanalla " vikaa" ).

Mainittakoon, että samaisen isän mielestä myös astma on selkeästi " heikkous" , joten hänen lapsellaan ei myöskään sitä ole. Sekin (= lapsella on astmadiagnoosi) on lähinnä lääkärin salajuoni, jossa äiti on mukana.

Minulla oli asiaan hitusen erilainen suhtautuminen. Asiaa tosin auttoi se, että olen 70-luvulla MBD-diagnoosin saaneen ihmisen sisarus ja tämä ei ollut minulle mitenkään uusi asia. (Silloin tuo vasta olikin leima, mutta meillä onneksi oli ja on ns. valistunut äiti, jolla on soveltuva koulutus asian ymmärtämiseksi ja lapsensa tukemiseksi silloin aikoinaan.)

Mutta siis: olen samaa mieltä, pään pistäminen pensaaseen EI auta lasta. Lapsi on sama ihana itsensä, vaikka hänellä olisikin erityistarpeita tietyiltä osin.