Paniikkihäiriöstä parantuminen

Vierailija kirjoitti:

Aika outoa, en ole koskaan kuvitellut kuolevani paniikkikohtaukseen. Tai panikoinut itse paniikkia. Lähinnä se vtuttaa.

Mä taas en niiden aikana koskaan ollut varma, etteikö tämä nyt oikeasti olekin paniikkikohtauksen sijaan vaikka verisuonen katkeaminen päästä, sydänkohtaus tai vaikka hulluksi tuleminen ja kehonsa hallinnan menettäminen. Eikä auttanut yhtään, vaikka kuinka paljon järjellä yritti selittää, että tämä on vain paniikkikohtaus, ja menee ohi. Koska aina on oikeasti se mahdollisuus, että se onkin oikea sairaskohtaus, ja mulla ne fyysiset oireet oli niin kammottavat, että panivat epäilemään että pakko on olla muutakin vialla kuin paniikkikohtaus.

Vierailija kirjoitti:

Aika outoa, en ole koskaan kuvitellut kuolevani paniikkikohtaukseen. Tai panikoinut itse paniikkia. Lähinnä se vtuttaa.

Äärimmäisessä paniikissa voi tulla sellainen kokonaisvaltainen, absoluuttisen tuhoutumisen reunalla olemisen kokemus, yleensä näillä ihmisillä ei ole ollut turvallista päähoivaajaa vauvana/lapsena, esim. äiti ollut epävakaa tms. Perusturvallisuuden tunnekin on hyvin heikko mikä sitten tietysti heittää bensaa liekkeihin stressaavissa tilanteissa.

Vierailija kirjoitti:

Paniikkihäiriön taustalla on usein ihan vaan herkästi kuormittuva hermosto, myös esim. hormonitoiminnan häiriöt ja migreeni altistavat. Kova stressi voi aiheuttaa paniikkikohtauksen kenelle tahansa.

Taipumuksen hyväksyminen ja se ettei koe itseään jotenkin vialliseksi auttavat monesti jo paljon. Itsemyötätunnon opettelu ja itselle sopivien kehollisten harjoitteiden tekeminen auttavat myös. 

Tämä on niin totta ja auttanut itseäni viimeisten 16 vuoden aikana. Pahimpana aikana 15-10 vuotta sitten auttoi myös terapia ja ajatus siitä, että lääkkeet olivat pahimman varalta mukana.

Vierailija kirjoitti:

Aika outoa, en ole koskaan kuvitellut kuolevani paniikkikohtaukseen. Tai panikoinut itse paniikkia. Lähinnä se vtuttaa.

Joo, en minäkään ole luullut kuolevani enkä ole pelännyt niitä kohtauksia. Mutta paniikkikohtauksia on erilaisia ja omani eivät ole olleet kaikkein rajuimmasta päästä.

Ei kai kaksi paniikkikohtausta elämän aikana mitenkään täytä paniikkihäiriön diagnoosia? Ihmetyttää ja jopa loukkaa myös, kuinka lievempiä järkyttymisen tai pelästymisen tunnetiloja kutsutaan paniikkikohtauksiksi.

Itse olen 18-vuotiaasta 34-vuotiaaksi kärsinyt toistuvista paniikkikohtauksista. Yhtäkkiä syke huitelee hirveää vauhtia, rintaa puristaa ja tuntuu, ettei saa henkeä. Vaikka kuinka tiedän mekanismin, pelästyn ja alan hengittää väärin, kiivaammin. Hyperventiloin, kädet tärisevät ja tärisen itsekin. Saan sekavia ajatuksia, olen pelosta suunnattoman kauhuissani: jotain hirveää tapahtuu, mikään ei palaa normaaliksi, kuulen joskus ääniä tai koen outoja aistimuksia esim. putoamisesta monen kerrostalon kerroksen läpi. Pelkään tulevani hulluksi. On pakko tarrata kiinni jostain: kahvasta, tuolista. Joskus pyörryttää. Joskus tajuan riittävän ajoissa esim. kaivaa paperipussin ja hengittää siihen tai alan juoksemaan, jotka saan purettua ylivireystilan. Vuosien aikana olen oppinut myös hyvin usein tunnistamaan ensimmäiset oireet. Pakotan silmät pysymään auki, pakotan neliöhengityksen tai alan nimeämään asioita, joita näen. 

Olen monta kertaa luullut parantuneen jo mokomasta, mutta aina muutaman vuoden tauon jälkeen paniikkihäiriö on taas aktivoitunut uudelleen, kun olen ollut kuormittunut tai kohdannut pahimpia triggereitä, tilanteita, joissa aiemmin kohtaus on tullut ja pelko pelosta eli uudesta kohtauksesta on ollut suuri. En ole kuitenkaan tarvinnut lääkkeitä enää yli 10 vuoteen ja vaikka olen joutunut palaamaan terapiaan välillä häpeissäni ja pettyneenä oireiden uusiutumisesta, en ole jäänyt enää pitkäksi aikaa _häiriön_ kehään eli rajoittamaan enää elämääni tai elinpiiriäni uusien kohtausten varassa. Vain parin kuukauden ajan olen ehkä vältellyt tiettyjä ruokakauppoja ja asioinut toisaalla tai jättänyt harrastuksia tauolle, mutta sitten taas mennyt tulta päin ja yrittänyt parantua. Sekin auttaa, että hyväksyn mahdollisuuden paniikkikohtauksiin pysyvän aina, mutta olen saanut varmuutta omien toimivien keinojen hallinnasta ja sairauden uudelleen pintaan nousemisen aina uudelleen hyväksymisestä ja siksi sen laantumisesta. 

Viinaa vaan ja nuppi turvoksiin...ei enää vapisuta..

Paniikkkikohtaukset ovat oire. Jos pääset keskusteluavun kautta avaamaan taustojasi, niin voi helpottaa.

Jumalan läsnäolo paransi kerrasta poikki. Etsi Jeesusta, etsi kunnes löydät. Ei ole vaikeaa. Mutta älä yritä yksin jos ei yksin löydy, mene sellaisiin seurakuntiin missä tapahtuu ihmeparantumisia, ja rukoillaan laittamalla kädet sairasten päälle.

Jotku tuntuu sekoittavan sos.tilanteiden pelon tai ahtaanpaikankammon paniikkihäiriöön.  

Paniikkihäiriössä kohtaus voi tulla ihan yksinään kotona ollessa rauhallisessa tilanteessa. Kun taas ns. torikammo tulee lähinnä julkisilla paikoilla kuten vaikka teatterissa. Ja silloin se ei ole paniikkiHÄIRIÖ kun kohtaukselle on joku looginen selitys.

En osaa sanoa miten paniikkihäiriöstä voi parantua...

Minulla on ollut kerran paniikkihäiriö kohtaus tai sellaiseksi diaknisoitu..sehän ei ole sairaus joten siitä ei voi parantua

Minun paniikkikohtaukset kestivät kaksi tuntia. Alkoivat kummalla olla, että tuttu ympäristö olikin vieras. Kaikki tuttu ympärillä oli erilaista ja outoa, vaikka olin esim omassa kodissani.

Sen lisäksi aivan hirvittävä pelko, jota on mahdoton edes kuvailla sanoin.

En ollut aivojeni puikoissa, vaan kohtaus otti vallan ja päätti, että nyt tuntuu pahalta ja oudolta niin että tuntuu.

Vierailija kirjoitti:

Jotku tuntuu sekoittavan sos.tilanteiden pelon tai ahtaanpaikankammon paniikkihäiriöön.  

Paniikkihäiriössä kohtaus voi tulla ihan yksinään kotona ollessa rauhallisessa tilanteessa. Kun taas ns. torikammo tulee lähinnä julkisilla paikoilla kuten vaikka teatterissa. Ja silloin se ei ole paniikkiHÄIRIÖ kun kohtaukselle on joku looginen selitys.

Eli siis Julkisten paikkojen pelko (agorafobia, torikammo) ei ole aivan sama asia kuin paniikkihäiriö.

Vierailija kirjoitti:

Minun paniikkikohtaukset kestivät kaksi tuntia. Alkoivat kummalla olla, että tuttu ympäristö olikin vieras. Kaikki tuttu ympärillä oli erilaista ja outoa, vaikka olin esim omassa kodissani.

Sen lisäksi aivan hirvittävä pelko, jota on mahdoton edes kuvailla sanoin.

En ollut aivojeni puikoissa, vaan kohtaus otti vallan ja päätti, että nyt tuntuu pahalta ja oudolta niin että tuntuu.

kummalla ololla*

Paniikkikohtauksia voi tulla kenelle tahansa riittävän rasittuneessa tilassa. Paniikkihäiriö on sairaus, jossa paniikkikohtauksia tulee usein ja ihminen alkaa pelkäämään  uutta mahdollista kohtausta niin, että alkaa välttelemään tilanteita, joissa sattuman vuoksi on kohtauksen saanut. Pahimmasta sairaudesta auttaa yli lääkitys ja terapia, myöhemmin hyväksyntä, harjoitukset kohtauksen ensioireiden alettua ja liiallisen kuormituksen välttäminen sekä itsemyötätunto ja sairaudesta avoimesti puhuminen.

Vierailija kirjoitti:

Oloni on helpottunut huomattavasti, kun aloin syömään rautaa. Vaadin ferritiiniarvoni mittauttamista ja vaikka minulle naurettiin silloin lääkärissä ja toisteltiin "muotijuttua", niin kummasti sieltä paljastui tyhjät rautavarastot. Moni muukin oire on helpottanut tuon raudan syömisen myötä. Kannattaa kokeilla.

Tuo on minullakin menossa, ja helpottaa. Katsoin DrBergin videoita eri vitamiineista/,hivenaineista  ja niiden puutoksista. Yllättäen muutama liittyy myös paniikkihäiriöön ja Ocd-häiriöön joku B-vitamiinikin muistaakseni. Niistä oli parannuttu tai helpotusta saatu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Paniikkihäiriöstä voi parantua sillä tavalla, että lakkaa antamasta paniikkikohtausten rajoittaa elämäänsä. Kohtauksia tulee silti, mutta koska ne eivät määrää tekemisiäsi enää, ne eivät muodosta HÄIRIÖTÄ.

 

Tärkeintä tässä on, että ei edes yritä estää kohtauksia tulemasta eikä välttele sellaisia asioita, joista niitä tulee. Antaa niiden tulla, ja yrittää luottaa siihen, että tultuaan ne menevät aikanaan ohi. Läheisilleen voi sanoa, että taas tulee kohtaus ja puhukaa pliis jostain muusta, mutta jos läheistä ei ole mukana, antaa vaan olla ja tulla ja odottaa, että maailma palaa normaaliksi.

Tuo ei toimi kaikilla. Esimerkiksi minulla paniikkikohtaukset yleensä aiheuttavat myös sen, että joko oksennan tai ainakin maha menee sekaisin. Kyllä se aika tehokkaasti estää esimerkiksi lentämisen tai teatterissa käynnin. Paniikkikohtaus on joksee

Kyllä lentokoneessa voi oksentaa ja teattereissakin -moni on juossut myös vessaan molemmissa. Sellaista sattuu. Olen itse myös paranemassa paniikkihäiriöstä, vielä tulee kohtauksia. Mutta olen varautunut niihin, otan tarvittaessa  teatteriin tai lentokoneeseen muovipussin pieneksi viikattuna laukkuun mukaan. Aina järjestän reunapaikan. Joskus otan imodiumia, joskus vaihtovaatetta mukaan. 

Olen ajatellut että en välttele tilanteita tai piilottele tämän sairauden kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Minun paniikkikohtaukset kestivät kaksi tuntia. Alkoivat kummalla olla, että tuttu ympäristö olikin vieras. Kaikki tuttu ympärillä oli erilaista ja outoa, vaikka olin esim omassa kodissani.

Sen lisäksi aivan hirvittävä pelko, jota on mahdoton edes kuvailla sanoin.

En ollut aivojeni puikoissa, vaan kohtaus otti vallan ja päätti, että nyt tuntuu pahalta ja oudolta niin että tuntuu.

Näiden kohtausten jälkeen jäin myös henkisesti todella hauraaksi useita viikkoja.

Ennen näiden nimi oli ahdistus. Pelkotila. Epävarmuus. Tasapainoton. Tai vastaavasti varma. Tasapainoinen . Rauhallinen. Sitten taas levoton rauhaton. Anteeksi antamaton kärsii myös itse. Kuin myös kateellinen kärsii itse. Mustasukkaisuus on kateutta. Ahdistus koostuu sekä toisten, että omista synneistä ( pahat teot) tai esimerkiksi jonkun noituuden tai uhkailun takia. Hävitä noitakalut. Esineet. Kirjat. 

Vierailija kirjoitti:

"En usko, että paranen ikinä. Ainoa miten pärjään on se, että olen järjestänyt elämäni minulle sopivaksi. Matkustan lähinnä kotimaassa, mieluiten omalla autolla. Mies ja lapsi reissaavat keskenään sellaiset reissut joihin minä en pysty. Harrastan uintia ja etäjoogaa. Ystäväni tietävät tilanteesta ja tapaan heitä jonkun kotona tai lenkillä, mutta en esimerkiksi ravintoloissa. Jos en pystyisi tekemään etätöitä, en olisi suhtautuneet hyvin."



Tuosta lopusta hävisi pari riviä välistä?..



Siinä luki, että jos en pystyisi tekemään etätöitä, en olisi työkykyinen lainkaan. Ja että nykyään en enää häpeile ongelmaa, vaan kerron paniikkihäiriöstä esimerkiksi hammaslääkärissä, että kohtauksen sattuessa täytyy pitää tauko. Ja että kaikki ovat aina suhtautuneet asiaan hyvin.

Huh huh, itse pelkään, että jos jäisin vain etätöihin, antaisin sairaudelle ylivallan. Rajoittaisin kaikkea elämässäni. Silti häpeän edelleen omaa paniikkihäiriötäni ja hävettää, kuinka saan nimenomaan esimerkiksi hammaslääkärissä helposti paniikkikohtauksen: tilanteesta ei pääse heti pois, kun makaa selällään ja toiset ovat työkalut suussani. Siksi aloin pelkäämään hammaslääkärikäyntejä kamalasti, koska hävetti kertoa paniikkikohtauksista. Ajattelin, että minun olisi pitänyt 16 vuodessa jo parantua. Mutta onneksi olen nyt uskaltanut kertoa. Ei siitä tulekaan OmaKantaan hullun diagnoosia, vaan ymmärtävää suhtautumista ja sitten omat paniikkioireet hävettivätkin vähän vähemmän, kun hammaslääkäri ymmärsi. 

Sellaista ei edes ole kuin paniikkihäiriökohtaus.

On paniikkikohtauksia. Jos paniikkikohtaukset ovat toistuvia, niin diagnoosiksi voidaan antaa paniikkihäiriö.