Miten vanhempiesi taloudellinen vakavaraisuus on vaikuttanut elämääsi?

Multa ei puuttunut lapsena mitään eikä tarvinnut ostaa aina halvinta, mutta mulle ei myöskään osteltu kaikkea mitä keksin haluta tai kalleinta mahdollista. Äidilläni oli tapana sanoa, että köyhällä ei ole varaa ostaa halpaa. Tulkitsin lapsena tämän kirjaimellisesti niin, että ollaan vähän köyhiä. Tajusin vasta teini-ikää lähestyessä, että mehän tullaan hyvin toimeen.

Aikuisena tajusin eläneeni suorastaan yltäkylläisen lapsuuden ja nuoruuden, vaikka asuimmekin kerrostalossa eikä harrastettu perheenä ulkomaanmatkoja. Asunto oli tilava ja oma, isä matkusti työn takia ympäri maailmaa. 

Joku puhui ketjussa siitä, että pystyy menemään rennosti uusiin tilanteisiin. Minulla on vähän samaa, menen kohtuullisen itsevarmana ja avoimin mielin itselleni uusiin paikkoihin ja tilanteisiin ja kysyn reippaasti, jos en tiedä miten toimitaan. Minulla on myö aika vahva perusturvan tunne, vaikka viime vuosien yhteiskunnallinen tilanne on sitä heikentänytkin. Voisin pyytää tarvittaessa taloudellista apua, jos oma elämä jotenkin kosahtaisi. Tulen myös aikanaan perimään omaisuutta, ja näistä on keskusteltu avoimesti perheeni kesken. 

Koen olleeni ja olevani edelleen erittäin etuoikeutetussa asemassa. Tähän liittyy myös saamani henkinen pääoma. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvä aloitus AP! Tästä pikkuseikasta ihmiset eivät kovin mielellään puhu: Kaikki on vaan heidän omaa ansiotaan. Tai lähtökohtien merkitystä ainakin väheksytään.

 

 Aika harva pystyy lopulta nousemaan hyvistä lähtökohdista vielä parempaan asemaan, ns. seuraavalle tasolle. Jopa aivan huippuluokan koulutuksen ja lähtökohdat saaneet saattavat olla keski-ikäisinä "perintöä odotellessa" tilanteessa. Eli, ovat vasta perinnön saatuaan vauraampia, kuin vanhempansa. 

Tämä on vain luovuttajien puolustelua. Suomessa on maailman tasa-arvoisin koulutusjärjestelmä, jolla kuka vain voi päästä hyvätuloiseen ammattiin.

Tuohan on sulaa potaskaa. Kaikki eivät voi olla hyvätuloisia jo siksi, että suurin osa työpaikoista ei ole hyväpalkkaisia. Niihin hyvin palkattuihin töihin pää

No se selittääkin koko ketjun. Se siitä "hyväosaisuudesta" kun on jäänyt jonkun haisevan ukon kotiorjaksi ja elämä elämättä. Ainoa mistä voi tuntea iloa on "köyhien" kiusaaminen :D

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vanhempani olivat köyhiä akateemisesti koulutettuja ihmisiä, jotka opettivat minut kouluttamaan itseni ja tekemään töitä tuilla elämisen sijaan. Olen siitä kiitollinen.

Samoin minäkin olen kiitollinen siitä aineettomasta kasvatuksesta ja perinnöstä, jonka olen vanhemmiltani ja isovanhemmiltani saanut. Raha-asioihin liittyvistä asenteista ja muutenkin. Ap

Se on kuitenkin aineellinen perintö, joka mahdollistaa nykyisen elämäntapasi työssä käymättömänä kotirouvana.

Muut joutuvat tekemään elääkseen yleensä töitä eivätkä silti kehuskele oppimallaan asenteellaan.

Vierailija kirjoitti:

Multa ei puuttunut lapsena mitään eikä tarvinnut ostaa aina halvinta, mutta mulle ei myöskään osteltu kaikkea mitä keksin haluta tai kalleinta mahdollista. Äidilläni oli tapana sanoa, että köyhällä ei ole varaa ostaa halpaa. Tulkitsin lapsena tämän kirjaimellisesti niin, että ollaan vähän köyhiä. Tajusin vasta teini-ikää lähestyessä, että mehän tullaan hyvin toimeen.

Aikuisena tajusin eläneeni suorastaan yltäkylläisen lapsuuden ja nuoruuden, vaikka asuimmekin kerrostalossa eikä harrastettu perheenä ulkomaanmatkoja. Asunto oli tilava ja oma, isä matkusti työn takia ympäri maailmaa. 

Joku puhui ketjussa siitä, että pystyy menemään rennosti uusiin tilanteisiin. Minulla on vähän samaa, menen kohtuullisen itsevarmana ja avoimin mielin itselleni uusiin paikkoihin ja tilanteisiin ja kysyn reippaasti, jos en tiedä miten toimitaan. Minulla on myö aika vahva perusturvan tunne, vaikka viime vuosien yhteiskunnallinen tilann

Kiitoa, sanoitit hyvin asiat, joita pienituloisessa perheessä kasvaneena usein huomaan. Kun ihmisellä on turvallinen olo, jää energiaa ja resursseja elää ilman jatkuvaa huolta. Se näkyy tietynlaisena itsevarmuutena ja rohkeutena. Ei häpeillä omaa olemassaoloa.

Sinä osaat kirjoittaa asiasta hyvin ja olet selvästi käyttänyt saamasi lähtökohdat järkevästi. 

Vierailija kirjoitti:

Multa ei puuttunut lapsena mitään eikä tarvinnut ostaa aina halvinta, mutta mulle ei myöskään osteltu kaikkea mitä keksin haluta tai kalleinta mahdollista. Äidilläni oli tapana sanoa, että köyhällä ei ole varaa ostaa halpaa. Tulkitsin lapsena tämän kirjaimellisesti niin, että ollaan vähän köyhiä. Tajusin vasta teini-ikää lähestyessä, että mehän tullaan hyvin toimeen.

Aikuisena tajusin eläneeni suorastaan yltäkylläisen lapsuuden ja nuoruuden, vaikka asuimmekin kerrostalossa eikä harrastettu perheenä ulkomaanmatkoja. Asunto oli tilava ja oma, isä matkusti työn takia ympäri maailmaa. 

Joku puhui ketjussa siitä, että pystyy menemään rennosti uusiin tilanteisiin. Minulla on vähän samaa, menen kohtuullisen itsevarmana ja avoimin mielin itselleni uusiin paikkoihin ja tilanteisiin ja kysyn reippaasti, jos en tiedä miten toimitaan. Minulla on myö aika vahva perusturvan tunne, vaikka viime vuosien yhteiskunnallinen tilann

Hieman samantyyppinen kokemus itselläni. En kokenut enkä koe edelleenkään olevani erityisen varakas, koska elämänympäristö oli samankaltainen muilla myös Erilaisuutta koin muista asioista. Eli on olemassa sekä suhteellista köyhyyttä että suhteellista varakkuutta (sillä tarkoitetaan, että köyhyyden kokemus voi syntyä vertaamalla omaa tilannetta lähiympäristön paremmin toimeentuleviin). Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vanhempani olivat köyhiä akateemisesti koulutettuja ihmisiä, jotka opettivat minut kouluttamaan itseni ja tekemään töitä tuilla elämisen sijaan. Olen siitä kiitollinen.

Samoin minäkin olen kiitollinen siitä aineettomasta kasvatuksesta ja perinnöstä, jonka olen vanhemmiltani ja isovanhemmiltani saanut. Raha-asioihin liittyvistä asenteista ja muutenkin. Ap

Se on kuitenkin aineellinen perintö, joka mahdollistaa nykyisen elämäntapasi työssä käymättömänä kotirouvana.

Muut joutuvat tekemään elääkseen yleensä töitä eivätkä silti kehuskele oppimallaan asenteellaan.

Ei sillä ole mitään tekemistä perintöni kanssa, en ole edes vielä saanut perintöä vanhemmiltani, koska he ovat elossa. Ja olen tehnyt pitkän työuran, nyt viime vuodet kotirouvana. Ap

Vierailija kirjoitti:

Kiitos perinnön tuoman fuck you-rahaston minun ei ole koskaan tarvinnut nöyristellä kenellekään työelämässä.

Eihän kenenkään tarvitse nöyristellä työpaikalla kenenkään edessä.

Tehdään työt sovitusti, otetaan vastaan sovittu palkka ja siinä se kaikessa lyhykäisyydessään.

Mielenkiintoinen ketju. Jäin miettimään, mitä vakavaraisuus ylipäätään tarkoittaa ja mitä ketjun aloittaja sillä tarkoitti. Ja sen vuoksi mietin, oliko mun lapsuudenkotini vakavarainen vai ei. Molemmat vanhempani olivat varsin köyhistä perheistä, mutta isä opiskelulla, kovalla työnteolla ja yrittäjyydellä vaurastui. Lapsuudessani mun vanhempani eivät vielä omistaneet maata tai metsää ja vasta kun menin oppikouluun, ostivat ensimmäisen oman asunnonkin. Siihen asti oltiin asuttu vuokralla. Mutta se eka omistusasunto olikin kertaheitolla 6h + k +kph+ khh+wc. Eli 63 m2 vanhasta vuokrakolmiosta muutettiin upouuteen 138 m2 asuntoon. Äitini kävi pienipalkkaisessa työssä silloin, kun isä opiskeli Teknillisessä korkeakoulussa. Kun siskoni 1955 syntyi, äiti jäi kotiäidiksi. Ja äiti sitten meni perheyritykseen töihin vuonna 1972, kun minäkin olin jo oppikoulussa. 

En muista, että lapsuudessani olisi koskaan juurikaan puhuttu rahasta. Äitini oli tarkanmarkan nainen ja me lapset kyllä saatiin kaikki, mitä me tarvittiin, mutta ei suinkaan kaikkea, mitä haluttiin. Teininä tietenkin yritin jekuttaa vanhempiani, että kaikilla muillakin on sitä sun tätä, mutta äiti aina kysyi, että kenellä kaikilla. Ja kun vastasin, että Annella ja Maijalla, niin 42 oppilaan luokassa se ei tosiaankaan tarkoittanut "kaikilla". Kun täytin 18, sain pankkikirjan tilistä, jolle oli talletettu kaikki mun lapsilisäni. Silloin ehkä ekan kerran tajusin, ettei mun vanhemmillani ainakaan ihan huonosti ollut mennyt. Siis rahallisesti. Olisi pitänyt älytä jo aiemminkin, koska jo oppikoulu oli silloin alkuvuosina maksullinen. Mun äidin vanhemmilla ei ollut varaa laittaa äitiä oppikouluun, joten äidille oli tärkeää, että me hänen lapsensa päästiin sinne. 

Mun lapsuus oli hyvä ja turvallinen, mutta en osaa sanoa, miten paljon siihen turvallisuuteen vaikutti raha. Ei me koskaan mitään hanhenmaksaa ja tryffeleitä syöty vaan samoja kaalilaatikoita, makkarakeittoja yms kuin muutkin. Itseasiassa nyt kun mietin, niin vasta lähes 50-vuotiaana oivalsin, että se lapsuudenkotini mun mielestä mitättömän, värittömän  ja ankean näköinen sisustus olikin suomalaista ja skandinaavista designeä. 

Mun isosiskoni teki kaiken, mitä hyvöltä tyttäreltä vanhemmat odottikin. Mä taas olin sitten tytär, joka teki mitä halusi. Ja yhtenä syksyisenä iltana, kun olin 18v, mun vanhemmat päätti heittää mut rahattomana yönselkään, koska heidän mielestään seurustelin vääränlaisen ( = duunariperheen pojan) kanssa. Koskaan en palannut takaisin kotiin, vaikka isä olikin käynyt oppilaitoksella maanantaina avainten kanssa. En mennyt sinne oppilaitoseenkaan enää. Yhden kesän olen ollut asunnotonkin ja nukkunut yöni Pohjois-Haagassa puiston penkillä. Sieltä sitten aina aamulla HYKS:iin töihin. 

Kaikesta tästä huolimatta olen muutamana vuonna kuulunut Suomen suurituloisimpaan desiiliin. Kuuluisin vieläkin, jos viitsisin tehdä töitä enemmän kuin 3 päivää viikossa. Olen aina viihtynyt paremmin niiden seurassa, joilla ei ole, kuin niiden seurassa, joilla on. Mutta mä olenkin perheen mustalammas. Reipas ja tunnollinen sellainen :D

Niinpä. Kasvoin pienviljelijäperheessä 60-luv. tuloja ei juuri ollut, mutta nälkää ei nähty. Toinen vanhempi kuoli ja 70-luv kasvoin edelleen toisen vanhemman kanssa. Rahattomia ei oltu, mutta vanhempani mielestä rahan piti olla tilillä eikä käytössä. Esim vaatteiden osto oli vaikeaa, mulla ei ollut taskurahaa eikä karkkipäivää. Vanhempani sanoi, ettei opi haaskaamaan, kun ei ole viikkorahaa. Hän piti ansionaan sitä, etten ollut karkin perään.

Nyt sanovat pihiksi. Mielestäni rahaa pitää olla lapsen/nuoren käytössä, että hän oppii käyttämään sitä. Osaa käydä ruokakaupassa ja ostaa sen mukaan, miten on rahaa. Vanhempani osti yleensä sen halvimman vaihtoehdon ja se on jäänyt mullekin päälle. Osarilla en ole koskaan ostanut mitään. Lainaa otin, kun ostin ensiasunnon. Nyt työelämä on kai jäänyt taakse ja tulot ovat satasissa/kk. Hyvä, että on puoliso ja itselläkin jotain pankissa. En ole varakas, mutta silloin 80-luvulla opiskelin pari vuotta ja nautin kai hyvää liksaa siihen nähden, että asuin maalla ja olen nainen.

Ei raha ole tuonut mulle itsevarmuutta "mennä minne vain ystävällisenä ja itsevarmana". Olisin kaivannut jotain kannustusta katsella muitakin kuin kotonurkkia ja hakea parempia työpaikkoja. Mutta asiani ovat nyt ihan hyvin.

Vierailija kirjoitti:

Niinpä. Kasvoin pienviljelijäperheessä 60-luv. tuloja ei juuri ollut, mutta nälkää ei nähty. Toinen vanhempi kuoli ja 70-luv kasvoin edelleen toisen vanhemman kanssa. Rahattomia ei oltu, mutta vanhempani mielestä rahan piti olla tilillä eikä käytössä. Esim vaatteiden osto oli vaikeaa, mulla ei ollut taskurahaa eikä karkkipäivää. Vanhempani sanoi, ettei opi haaskaamaan, kun ei ole viikkorahaa. Hän piti ansionaan sitä, etten ollut karkin perään.

Nyt sanovat pihiksi. Mielestäni rahaa pitää olla lapsen/nuoren käytössä, että hän oppii käyttämään sitä. Osaa käydä ruokakaupassa ja ostaa sen mukaan, miten on rahaa. Vanhempani osti yleensä sen halvimman vaihtoehdon ja se on jäänyt mullekin päälle. Osarilla en ole koskaan ostanut mitään. Lainaa otin, kun ostin ensiasunnon. Nyt työelämä on kai jäänyt taakse ja tulot ovat satasissa/kk. Hyvä, että on puoliso ja itselläkin jotain pankissa. En ole varakas, mutta silloin 80-luvulla opiske

Tasapainoisen oloisen ihmisen vastaus ja raha-asiat myös tasapainossa. Kohtuullisuus ja säästäväisyys ovat ehkä sellaisia, mitä saisi arvostaa enemmänkin, myös nykyään. 60-luvulla oli vielä hyvässä muistissa pula-aika, sota-aika ja muut vitsaukset, jotka vaikuttivat kansakunnan elämässä vahvasti. Tuhlaavaisuutta voi katsoa myös ekologisuuden näkökulmasta ja onhan kohtuullisuus myös perinteinen luterilainen hyve. Ap

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Mielenkiintoinen ketju. Jäin miettimään, mitä vakavaraisuus ylipäätään tarkoittaa ja mitä ketjun aloittaja sillä tarkoitti. Ja sen vuoksi mietin, oliko mun lapsuudenkotini vakavarainen vai ei. Molemmat vanhempani olivat varsin köyhistä perheistä, mutta isä opiskelulla, kovalla työnteolla ja yrittäjyydellä vaurastui. Lapsuudessani mun vanhempani eivät vielä omistaneet maata tai metsää ja vasta kun menin oppikouluun, ostivat ensimmäisen oman asunnonkin. Siihen asti oltiin asuttu vuokralla. Mutta se eka omistusasunto olikin kertaheitolla 6h + k +kph+ khh+wc. Eli 63 m2 vanhasta vuokrakolmiosta muutettiin upouuteen 138 m2 asuntoon. Äitini kävi pienipalkkaisessa työssä silloin, kun isä opiskeli Teknillisessä korkeakoulussa. Kun siskoni 1955 syntyi, äiti jäi kotiäidiksi. Ja äiti sitten meni perheyritykseen töihin vuonna 1972, kun minäkin olin jo oppikoulussa. 

En muista, että lapsuudessani olisi koskaan juurikaan puhuttu rahasta. Äitini oli t

Mainiosti kuvattu tarina. Se ettet tiennyt tai ajatellut oletko varakkaasta perheestä varmaan johtuu siitä, että ympäristössäsi oli samankaltaisia perheitä. Eli juuri tuo suhteellisuuden ilmiö mikä varallisuuteen liittyy (ero tulee esille, jos joku poikkeaa muista suuntaan tai toiseen). Ja luultavasti vakavaraisuus ja jopa rikkaus sisältää suomalaisittain juuri sen, ettei varallisuutta sovi tuoda erityisesti esille, se on moukkamaista. Vaatimattomuus, ponnistelu, ahkeruus, suomalaisia hyveitä. 

Saitko muuten sovituksi vanhempiesi kanssa? Ja mitä nykyisin ajattelet isäsi reaktiosta, oliko hän tuon sulhaskokelaan osalta oikeassa? Ap 

Vielä unohtui mainita mitä tarkoitan vakavaraisuudella. Se on hyvää toimeentuloa niin että kaikkea tarvittavaa on eivätkä laskut ole myöhässä eikä rahasta ole isompia huolia. Ap

"Mainiosti kuvattu tarina. Se ettet tiennyt tai ajatellut oletko varakkaasta perheestä varmaan johtuu siitä, että ympäristössäsi oli samankaltaisia perheitä. Eli juuri tuo suhteellisuuden ilmiö mikä varallisuuteen liittyy (ero tulee esille, jos joku poikkeaa muista suuntaan tai toiseen). Ja luultavasti vakavaraisuus ja jopa rikkaus sisältää suomalaisittain juuri sen, ettei varallisuutta sovi tuoda erityisesti esille, se on moukkamaista. Vaatimattomuus, ponnistelu, ahkeruus, suomalaisia hyveitä. 

Saitko muuten sovituksi vanhempiesi kanssa? Ja mitä nykyisin ajattelet isäsi reaktiosta, oliko hän tuon sulhaskokelaan osalta oikeassa? Ap "

Olen aika varma, että kyse oli juuri tuosta. Siis ettei ympäristössäni ollut toisenlaisia perheitä. Oli mulla kaksi luokkakaveria, jotka olivat lahjakkuutensa ansiosta päässeet oppikouluun nk vapaaoppilaspaikalle eli kaupunki maksoi heidän lukukausimaksunsa, kouluruokansa, oppikirjansa jne. Kansakouluhan oli maksuton ja me muutettiin just silloin, kun menin oppikouluun, joten ei aavistustakaan, mitä niille kansakouluaikaisille kavereille kävi. Todennäköisesti ainakin osa jatkoi kansalaiskouluun eikä oppikouluun. 

Toinen niistä kahdesta vapaaoppilaspaikan luokkakaveristani oli myös koko 8 vuotta mun hyvä ystäväni. Yksinhuoltajaäidin ainoa lapsi. Ja kun kävin heillä, ihailin aina, miten kaunis koti heillä on. Paljon kauniimpi kuin meidän koti. Muistan ystäväni punaisen koulupöydän, jonka hänen ukkinsa oli lapsenlapselleen tehnyt. Pakko myöntää, että olin hieman kateellinenkin, kun mulla oli vaan tylsä ja aneeminen Alvar Aallon suunnittelema pöytä. 

Äiti oli enemmän sitä mun poikaystävää vasstaan kuin isä. Lensin himasta syyskuussa ja seuraavana vuonna öitienpäivän alla ajattelin, että kai sitä voisi vihdoin soittaa äidille ja onnitella. Siihen aikaan ei ollut nettiä eikä kännyköitäkään, joten mä vaan sitten katosin vanhempieni elämästä. Eli meni noin 7 kk ennenkuin ilmoitin vanhemmilleni mitään itsestäni. Ei olla koskaan puhuttu koko asiasta. En ole kysynyt, miten heillä se 7 kuukautta meni eikä hekään, miten mulla meni. Koko asia lakaistiin vaan maton alle. 

Mä uskon, että hyvä ja turvallinen lapsuus vaikutti siihen, millainen resilienssi mulle kehittyi. Ja sitten se himasta heittäminen ja sen jälkeiset ajat vain vahvisti käsitystäni, että minä kyllä pärjään yksinkin. 

Mitä tulee tohon sun kysymykseesi viimeisessä lauseessa, niin mun vanhemmat olivat väärässä. Mutta ymmärrän sen, että jos nuori mies on niin epätoivottu sulhasehdokas, että "appivanhemmat" ovat valmiita heittämään oman tyttärensäkin rahattomana yönselkään, niin miehenkin on järkevämpää valita sellainen nainen, jonka sukuun tuntee olevansa edes jollain tavalla hyväksytty. 

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

"Mainiosti kuvattu tarina. Se ettet tiennyt tai ajatellut oletko varakkaasta perheestä varmaan johtuu siitä, että ympäristössäsi oli samankaltaisia perheitä. Eli juuri tuo suhteellisuuden ilmiö mikä varallisuuteen liittyy (ero tulee esille, jos joku poikkeaa muista suuntaan tai toiseen). Ja luultavasti vakavaraisuus ja jopa rikkaus sisältää suomalaisittain juuri sen, ettei varallisuutta sovi tuoda erityisesti esille, se on moukkamaista. Vaatimattomuus, ponnistelu, ahkeruus, suomalaisia hyveitä. 

Saitko muuten sovituksi vanhempiesi kanssa? Ja mitä nykyisin ajattelet isäsi reaktiosta, oliko hän tuon sulhaskokelaan osalta oikeassa? Ap "

Olen aika varma, että kyse oli juuri tuosta. Siis ettei ympäristössäni ollut toisenlaisia perheitä. Oli mulla kaksi luokkakaveria, jotka olivat lahjakkuutensa ansiosta päässeet oppikouluun nk vapaaoppilaspaikalle eli kaupunki maksoi heidän lukukausimaksunsa, kouluruokansa, oppikirjansa jne.

Aika raju reaktio ja kokemus kuitenkin tuo kotoa pois potkiminen, tunnen ihmisen, joka on hyvin katkeroitunut samanlaisesta vanhempiensa teosta. Mutta ilmeisesti olet mielessäsi asian kuitenkin käsitellyt valmiiksi etkä muutenkaan olen katkeruuteen taipuvainen.

Eivät minunkaan vanhempani ole koskaan ottaneet esille asioita, joista ehkä olisi ollut hyvä puhua (ainakin nykyisten psykologisten oppien mukaisesti). Koetko, että olet läheinen vanhempiesi kanssa? Minä en koe. Luulen, että se on osittain sukupolvikokemus. 40-luvulla syntyneet ovat sota-ajan lapsia ja ovat nähneet ja kokeneet kaikenlaista, mistä ei koskaan ole puhuttu eikä voitu puhua. Arkielämän sujumiseen, talouteen ja muuhun elämänkulkuun on panostettu olosuhteidenkin pakosta. Ap

Nro 134: "Aika raju reaktio ja kokemus kuitenkin tuo kotoa pois potkiminen, tunnen ihmisen, joka on hyvin katkeroitunut samanlaisesta vanhempiensa teosta. Mutta ilmeisesti olet mielessäsi asian kuitenkin käsitellyt valmiiksi etkä muutenkaan olen katkeruuteen taipuvainen.

Eivät minunkaan vanhempani ole koskaan ottaneet esille asioita, joista ehkä olisi ollut hyvä puhua (ainakin nykyisten psykologisten oppien mukaisesti). Koetko, että olet läheinen vanhempiesi kanssa? Minä en koe. Luulen, että se on osittain sukupolvikokemus. 40-luvulla syntyneet ovat sota-ajan lapsia ja ovat nähneet ja kokeneet kaikenlaista, mistä ei koskaan ole puhuttu eikä voitu puhua. Arkielämän sujumiseen, talouteen ja muuhun elämänkulkuun on panostettu olosuhteidenkin pakosta. Ap"

Mä en ole pitkävihainen ja osittain ainakin se johtuu siitä, että tunnen pärjääväni ilman muitakin ihmisiä. Siis aika pitkälle,. Toki, jos sairastun, tarvitsen lääkäriä tai jos kotonani syttyisi tulipalo, tarvitsisin palokuntaa tms. Mä elän aika hetkessä enkä murehdi mennyttä enkä tulevaa. Jos joku ei halua olla mun elämässäni, niin heippa vaan sitten. En jää itkemään perään.  Jos joku haluaa, niin ihan kiva. 

Lisäys vielä edelliseen,. Mun vanhempani ovat syntyneet 1920-luvun lopulla eli ollaan sun kanssa ap vähän eri ikäluokkaa kuitenkin. Koenko olevani läheine vanhempieni kanssa? Kyllä varmaan..siis sen ajan tavalla, mikä oli normaalia (olen siis syntynyt 1961). En mä kuitenkaan ole koskaan esim  puhunut omista huolistani tai murheistani mun vanhemmilleni. Sukupolvien välinen kuilu on ollut aina olemassa. Mutta paljon useammin mä olen vanhemmilleni soittanut ja heidän luonaan käynyt kuin mitä mun vanhempani pitivät yhteyttä aikoinaan omiin vanhempiinsa. 

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Lisäys vielä edelliseen,. Mun vanhempani ovat syntyneet 1920-luvun lopulla eli ollaan sun kanssa ap vähän eri ikäluokkaa kuitenkin. Koenko olevani läheine vanhempieni kanssa? Kyllä varmaan..siis sen ajan tavalla, mikä oli normaalia (olen siis syntynyt 1961). En mä kuitenkaan ole koskaan esim  puhunut omista huolistani tai murheistani mun vanhemmilleni. Sukupolvien välinen kuilu on ollut aina olemassa. Mutta paljon useammin mä olen vanhemmilleni soittanut ja heidän luonaan käynyt kuin mitä mun vanhempani pitivät yhteyttä aikoinaan omiin vanhempiinsa. 

Sulla on mielestäni hyvä elämänasenne. Vanhempasi siis ovat olleet sodassa tai kokeneet sen nuorina aikuisina, omat vanhempani olivat pikkulapsia sota-aikana. Olet oikeassa siinä, että vanhemmuus on muuttunut monin tavoin jo siinäkin ajassa mihin oma muistini yltää. Olen paljolti isovanhempieni kasvattama (vanhempani olivat ns. uraihmisiä), heidän arvojaankin on siirtynyt joissakin asioissa jopa enemmän kuin omien vanhempien, joilla oli tuolloin muodikas, ns. vapaa kasvatus, jossa lapsen itsenäisuuttä korostettiin liiankin kanssa. Oma vanhemmuus ysärin oppien mukaan oli läsnäolevaa ja varhaisen vuorovaikutuksen psykologian sävyttämää (=eli aika vastakkaista vapaalle kasvatukselle). Eli kasvatuksen ihanteet ovat valtavasti muuttuneet. Menin 3 kk ikäisenä päivähoitoon, koska äitiysloma oli tuolloin 3 kk, mikä tuntui oman vauvan ollessa tuon ikäinen suorastaan järkyttävälle. 

Historia on loppujen lopuksi lähellä, sen huomaa, kun ikää kertyy, vaikka ihanteiden ja tapojen muutokset ovat hiljaisia. Niinpä sukupolvien väliset suhteet myös muuttuvat sen lisäksi, että sukupolvikokemukset (kuten sota) ovat hyvin erilaisia keskenään mikä voi haitata keskinäisät  ymmärrystä (esimerkiksi siitä miten on hyvä toimia). En ole ikinä syyttänyt vanhempiani ajatuksissanikaan mistään, koska loppujen lopuksi kävi kuitenkin oikein hyvin. Kuten ilmeisesti sinunkin kohdallasi. Ap

Minä myös muutin opiskelijasolustani vanhempieni omistamaan asuntoon. Olen aina elättänyt itseni työlläni. Etuoikeutettu olen, koska minulla ei ole koskaan ole ollut asuntolainaa. Siihen suurin osa keskiluokan palkoista menee.

Kotona puhuttiin rahasta, myös siitä, kuinka omaisuudesta pidetään kiinni (pesämunasta jne. mistä täällä on jo puhuttu.) Ja vaalittiin perinteitä ja traditioita. Nekin eräänlaisia ylisukupolvisia opetusmetodeja, että ajatellaan omaa elämää pitemmälle seuraaviin sukupolviin. Eletään kohtuullisesti, eikä tuhlata sukupolvien aikana kerättyä omaisuutta ajattelemattomasti. Tätä olen opettanut myös omille lapsilleni. Raha tuo rauhaa ja onnellisuutta, ei sitä käy kieltäminen.

Hyvä ystäväni, joka tulee köyhästä perheestä, elää edelleen kädestä suuhun, vaikka tienaa mukavasti. Paljon osamaksuja ja kulutusluottoa, joiden maksu varastaa kuukausipalkasta vuosiksi eteenpäin. Kierre ei ikinä katkea, mikään ei riitä. Syy on lapsuudessa alkaneessa alemmuudentunteessa, hän ei missään olosuhteissa halua enää näyttäytyä muiden silmissä köyhältä. Siksi tämä yli varojen eläminen ja statussymbolien kerääminen. Hänen tyttärensä on oppinut rahankäytön/häpeän äidiltään, ulkomaanreissua ei peruta vaikka vuokra on rästissä.

Nro 137 Ap: Niin, oikeastaan mä olen ehkä onnekkain ollut siinä, että olen ollut aikakauteni lapsi. Silloin olisi pidetty idioottimaiena, jos kasvavalle lapselle olisi ostettu jotain Yves Saint Laurentin tai vastaavan vaatteita. Jos jotain kallista perheissä ostettiinkin, se ostettiin aikuisille. Siis isälle ja äidille. Ei mun lapsuudessani kukaan kakara tiennyt, mitä kaverin vaate, reppu tai nalle oli maksanut. Ja vielä vähemmän, mitä kaverin äidin käsilaukku tai isän partavesi oli maksanut. Sellaiset asiat olivat lasten keskuudessa täysin epäoleellisia. Toista on nykyisin, kun vanhemmat mieluummin ostavat osamaksulla ja syövät kaksi viikkoa veteen keitettyä kaurapuuroa kuin jättävät 12-vuotiaansa ilman uusinta iPhonea. Omat lapsenikin ehtivät kasvaa aikuisiksi ennenkuin tämä lasten kilpavarustelu alkoi. 

Mun vanhemmat olivat teinejä sotien aikaan. Isä oli jatkosodan päättyessä 15 v ja äiti 17 v. Äidin isoveli oli kyllä sodassa,  Muistavat silti hyvin ne ajat. 

Maailma muuttuu koko ajan. Pääsin ylioppilaaksi keväällä 1980 ja edelleenkin musta tuntuu, että 1970-luku oli vielä varsin tunkkainen ja ahdasmielinen, mutta 1980-luku olikin sitten jo ihan muuta. Ja lastenkasvatus muuttui tukkapöllystä lasten kuuntelemiseksi ja ymmärtämiseksi. 

He eivät eronneet, koska yhteinen omaisuus. Sain todella huonon mallin parisuhteesta.