Jos ihminen on ollut pitkään stressaantunut ja lopulta uupuu totaalisesti (erityisesti kehollisesti) niin voiko siitä enää toipua? Miten?
Tavataan sanoa että jos ihminen ei kuuntele pitkäkestoisen stressin hälytysmerkkejä kehossaan eikä huolehdi palautumisestaan pitkään, pitkään aikaan niin lopulta keho voi tehdä totaalistopin, mistä toipuminen voi olla erittäin vaikeaa tai jopa lähes mahdotonta.
Järkyttävää. Onko tämä tosiaankin näin? Eikö keho pysty oikeasti toipua enää sellaisen uupumis-romahduksen jälkeen? Eli jos on romahduksessa menettänyt kyvyn urheilla tai harrastaa mitään sykettä nostavaa toimintaa kuten vaikka kevyitten kotitöitten tekemistä tai rappusten kävelemistä, niin eikö ole olemassa mitään keinoja saada kehoa jälleen voimistumaan ja toimimaan kuten ennen?
Olen hirvittävän järkyttynyt ja peloissani. Kertokaa miten tälläisestä tilanteesta voi parantua? Mitä voi tehdä, mistä voi saada apua? Onko täällä ihmisiä jotka ovat kokeneet tälläisen uupumisen ja kehollisen romahduksen - mikä auttoi sinua toipumaan? Olisin kiitollinen kaiksita kokemuksista sillä seuraan lähelseni kamppailua totaaliuupumuksen kourissa ja olo on tosi keinoton ja avuton.
Kommentit (410)
Suurimmalla osalla uupuneista taitaa liikuntakyky säilyä, ainoastaan siinä on muutosta että keho ei enää jaksa yhtä rajua urheilua, liikuntaa tai rasitusta kuin aiemmin. Mutta rauhalliset kävelylenkit, pyöräily, uinti, samoilu,jooga, pilates, tanssi ja muut vastaavat toimivat uupuneelle usein hyvinä palauttajina.
En ymmärrä mistä silloin on kyse jos uupumisen yhteydessä menee ihan oikeasti myös liikuntakyky. Kertokaa, valottakaa tätä. Keholla ja mielellä on yhteys, mutta miksi joillakin liikkumiskyky säilyy ja joillakin ei?
Tiedättekö onko liikkumiskyvyn vieneen uupumuksen taustalta löytynyt koskaan fyysisiä sairauksia? Vai tutkitaanko sitä mahdollisuutta edes millään poissulkututkimuksilla, mikä tässä on käytäntönä?
Kuvittelisin että liikuntakyvyn menetys on niin vakava ja hälyttävä asia että silloin tehdään tarkat tutkimukset fyysisten sairauksien varalta, mutta onko käytännössä näin? Miten laajasti teiltä on suljettu fyysisiä sairauksia pois mikäli liikuntakykynne on heikentynyt merkittävästi uupumuksen yhteydessä?
Kelalta voi hakea Oras-kuntoutusta.
Suositelkaa kirjoja / videoita jotka ovat auttaneet teitä toipumisessa.
Minulla ei ole varaa terapioihin ja koska olen työelämän ulkopuolella omaishoitajana en pääse oras-kursseille tai saa ilmaista terapiaa.
Vierailija kirjoitti:
Saako uupumus-diagnoosilla terapiaa vai pitääkö sen lisäksi olla masennus- tai ahdistusdiagnoosi tai joku muu vastaava?
Terapiaa saa kun maksaa. Siitä vaan.
Niinpä, mut mistäs rahat terapiaan? Uupuneilla harvemmin taitaa olla varaa yksityiseen terapiaan.
Vierailija kirjoitti:
Niinpä, mut mistäs rahat terapiaan? Uupuneilla harvemmin taitaa olla varaa yksityiseen terapiaan.
Kelan terapia, josta siis maksetaan omavastuu, taitaa saada aika nihkeästi nykyisin? Muutoinhan tuo on aivan tolkuttoman hintaista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Saako uupumus-diagnoosilla terapiaa vai pitääkö sen lisäksi olla masennus- tai ahdistusdiagnoosi tai joku muu vastaava?
Terapiaa saa kun maksaa. Siitä vaan.
Itse aikoinaan (siitä on jo vuosia) ilmaiseksi mielenterveystoimistolla. Kai nyt kunnilla jotain ilmaisapua vieläkin. Siitä voi ottaa selvää. Seurakunnilla on diakonit. Ei ollut varaa mihinkään maksulliseen terapiaan. Psykiatrinen sairaanhoitaja oli minulla. Apua siitäkin, kun sattuu kohdalle sopiva. Etsii sopivan. Kaikkien kanssa ei ole kemiaa. Olin lisäksi sairaalahoidossa, kun meni toimintakyky yhdessä välissä. Haluaisin auttaa muita väsyneitä, eipä ole pätevyyttä. Itsestään saa välittää.
Millaisessa sairaalahoidossa uupumuksen takia ollaan jos on menetetty toimintakyky, psykiatrisessako?
Mahtaakohan sellaiseenkaan nykyään päästä, eikös kaikki ole avohoitoa vaan.
Vierailija kirjoitti:
Millaisessa sairaalahoidossa uupumuksen takia ollaan jos on menetetty toimintakyky, psykiatrisessako?
Mahtaakohan sellaiseenkaan nykyään päästä, eikös kaikki ole avohoitoa vaan.
Olin sairaalan psykiatrisella avo-osastolla. Myöhemmin kuulin, että osasto suljettu. Että ei tietoa, että pääseekö sellaiseen enää. Oli useampia sairaalajaksoja. Myös välillä pakosta vuodeosastolla. Siellä sai ainakin levätä, kun ei pärjännyt kotona. Ei tarvinnut huolehtia mistään. Jo muutamatkin päivät voivat muuttaa oloa. Riippuu vähän tilanteesta
Kunnalliset mielenterveyspalvelut ovat ihan tukossa. Lapset ja nuoret joutuvat monella paikkakunnalla odottamaan kuukausikaupalla, pahimmillaan lähes vuoden että pääsevät edes ensimmäiselle käynnille.Epäilen että uupumuksen perusteella on aika nihkeää saada julkiselta puolelta terapiaa. Hoitajia on liian vähän eivätkä palvelut riitä kaikille.
Sama juttu hammaslääkärissä, gynellä jne.
Jos lapsella on ollut ylimääräistä stressiä liikaa niin jää helposti koulut käymättä ja liittyy väärään seuraan. Kyseessä on elinikäinen ongelma.
Pari vuotta sontaa niin jää koulut käymättä, ja :(
Vierailija kirjoitti:
Varmaan kannattaisi yrittää poistaa se stressin aiheuttaja? Siinä saattaa käydä muuten niin että stressi jää päälle vaikka ihmisen todellinen tilanne paranee.
Yleensä analysoin kaikki mahdollisuudet etukäteen. Varaudun kaikkeen mikä voi mennä pieleen. Tavallaan se on hyvä mutta stressaa ihan hulluna. Auttaa kun varautuu siihen että homma onnistuukin ykkösellä ilma ongelmia. Siis kuvittelen myös sen skenaarion että onnistun.
Poistaa stressin aiheuttaja? Tämä neuvo on sama kuin sanoisi halvaantuneelle, että kyllä sinä kävelemään pystyt, kunhan vaan yrität tarpeeksi. Stressin aiheuttajia ei yleensä pysty poistamaan ja se juuri lisää stressiä yli oman sietokyvyn.
MInäkin jäin ihmettelemään että onnekkaita ovat he jotka pystyvät helposti poistaa stressin aiheuttajat.
Stressin aiheet voivat olla niin monenlaisia ja hankalaan ylikuormitustilaan kai joudutaankin usein juuri silloin kun stressin aiheuttaja(t) kuuluu kiinteästi uupuneen elämään, esimerkkeinä vaikkapa sairaat huonosti nukkuvat kaksoset, läheisen vakava tai pitkäaikainen arkeen vaikuttava sairaus tai pitkäaikainen omaishoitotilanne.
Vierailija kirjoitti:
Kiitos 104 + 105 ! Tämä selittääkin. Eli ilmaisut "ei jaksa mitään", "keho on romahtanut", "ei pysty liikkua" eivät ole sanatarkkoja kuvauksia uupumuksen toimintakyvystä, enemmänkin puhekielisiä, tunnepitoisia, hieman liioittelevia ilmaisuja (kuten inhimilliseen kielenkäyttöön usein kuuluu), jos ymmärsin oikein?
Enkä edelleenkään halua ilkkua kenellekään vaan yritän ymmärtää.
Tietenkään se ei ole sellaista halvaantuneen "ei pysty liikkumaan", vaan enemmän sellaista kuin vaikka pahan keuhkokuumeen tai muun sairauden jälkeinen/aikainen "ei pysty liikkua". Pystyy, joo, jos on vaikka tulipalo niin kyllä sitä kuka tahansa pääsee liikkumaan vaikka kuinka kuumehoureisena ja kolottavana ulos kodista, mutta ei sitä töihin tai harrastuksiin lähdetä tai kotona siivoilla tai katsota välttämättä telkkariakaan. Se on toimintakyvyn vievää sairautta niin kuin fyysisetkin sairaudet.
Vierailija kirjoitti:
Suurimmalla osalla uupuneista taitaa liikuntakyky säilyä, ainoastaan siinä on muutosta että keho ei enää jaksa yhtä rajua urheilua, liikuntaa tai rasitusta kuin aiemmin. Mutta rauhalliset kävelylenkit, pyöräily, uinti, samoilu,jooga, pilates, tanssi ja muut vastaavat toimivat uupuneelle usein hyvinä palauttajina.
En ymmärrä mistä silloin on kyse jos uupumisen yhteydessä menee ihan oikeasti myös liikuntakyky. Kertokaa, valottakaa tätä. Keholla ja mielellä on yhteys, mutta miksi joillakin liikkumiskyky säilyy ja joillakin ei?
Tiedättekö onko liikkumiskyvyn vieneen uupumuksen taustalta löytynyt koskaan fyysisiä sairauksia? Vai tutkitaanko sitä mahdollisuutta edes millään poissulkututkimuksilla, mikä tässä on käytäntönä?
Kuvittelisin että liikuntakyvyn menetys on niin vakava ja hälyttävä asia että silloin tehdään tarkat tutkimukset fyysisten sairauksien varalta, mutta onko käytännössä näin? Miten laajasti
Keskivaikean ja syvän masennuksen yleisiä oireita on toimintakyvyn alentuminen, burnouttiin kuuluu yleistynyt väsymys, joka ei helpota nukkumalla, eli herää yhtä väsyneenä aamulla, vaikka kuinka olisi nukkunut kunnolla.
Multa otettiin laaja verenkuva, kilpirauhasarvot, hemoglobiini, tulehdusarvot, ferritiini, b12... Mitäköhän kaikkea siinä oli? Kaikki normaalivaihtelun sisällä.
Mielenkiinnosta luin tätä ketjua, vaikka ei ole (ainakaan vielä) osunut omalle kohdalle. Puolisosta olen ollut huolissani, mutta hänellä kävikin tuuri ja tuli aivoinfarkti, niin tuli sitä kautta pakkohuilia liiasta työstressistä.
Tuo kun joku sanoi, että voi katsoa toipuneensa kun jaksaa käydä töissä ja harrastaa vapaa-ajalla ja liikkua 2-3 kertaa viikossa. Ei kai läheskään kaikki ihmiset jaksa työnteon lisäksi mitään harrastaa? Monilla se perusjaksaminen on sitä tasoa, että jos tekee täyttä työviikkoa, niin ei jaksa sitten muuta. Vapaa-aika menee sellaiseen passiiviseen lepuuttamiseen, ei sitä työpäivän jälkeen ole energiaa mitään harrastaa.
En ole itse tällä hetkellä töissä, vaan opiskelen. Ja mietin samalla, mikä voisi olla sellainen työaika, mitä jaksaisin niin että jäisi voimia vielä muullekin elämälle. Aiemmin kun olin töissä, niin siirtyminen 80% työaikaan auttoi, mutta lopulta irtisanouduin kuitenkin, koska työ kävi liian ahdistavaksi. Opiskelun suhteen tuntuu, että jos 6h päivässä saa työskenneltyä, niin se on jo todella paljon ja aivot ovat sellaisen päivän jälkeen väsyneet.
Vuoteen ei pystynyt tekemään mitään enkä ole koskaan palannut enää ennalleni. Pää ei vain toimi enää samalla tavalla. Siviilielämässä kaikki ok mutta paperityöt ei enää suju.
Vierailija kirjoitti:
Niinpä, mut mistäs rahat terapiaan? Uupuneilla harvemmin taitaa olla varaa yksityiseen terapiaan.
Aika usein näillä kyllä on. Kun ei perus duunari yleensä saa burnista. Mä tiedän 3 henkilöä ketkä palaneet loppuun ja jokainen ollut suht hyvällä pallilla töissä.
No joo osa on tietty esimiestehtävissä tai johtotehtävissä mutta ihan eri taloudellinen tilanne sitten vaikka omaishoitajalla joka uupuu. Tai jollain matalapalkka-alan työntekijällä joka opiskelee töitten ohella ja on pienet lapset.
se burnis iskee uudelleen, koska asioita jatketaan vanhaan tapaan mistä se burnis tulikin, jotakin pitää pysyvästi muuttua ettei se enää toistu. Helpommin toki sanottu kun tehty. Monella työpaikka on vain niin sekopäistä menoa täynnä ettei siellä kauan jaksa. Sitten pitää vähän punnita että onko se tietty elintaso ja ulkoiset puitteet se juttu vai olisiko oikeasti onnellisempi jossakin yksiössä( jos asuu yksin) pienemmällä palkalla ja mahdollisesti osa-aikatyötä tehden. Silloin jää enemmän aikaa palautumiseen ja sielunsa ruokkimiseen. Itse huomannut sen että mitä stressaavampi homma ja mitä enemmän tienaan, sitä enemmän "tarvitsen" kalliimpia rentoutuskeinoja. Sitten kun saa luotu tasaisemman arjen, saa paljon iloa jo suht ilmaisesta tekemisestä. Liikunnankin osalta joutuu arvioimaan rehellisesti mikä toimii ja kuinka paljon omalle kropalle. Joku 5-6krt/vko salia/crossfittia/bodycombatia ei ainakaan stressitasoja laske.
Samoin ihmissuhteet pitää laittaa läpivalaisun alle, onko liian kiltti ja aina muiden käytettävissä. Käyttääkö joku sua jatkuvasti terapeuttina tms. Myös oma perhe/suku voi olla todella paha henkisen hyvinvoinnin verottaja, kun saatat olla heillekin vain ns. hyödyke, sitten jos et auta joka käänteessä olet pska vaikka et itse apua saisikaan etc.
tää vastaukseni ei siis halvenna burniksen kokeneita, itsekin siinä rajalla riittävän kauan keikkuneena ja kovia päätöksiä on edessä, osan jo tehnytkin. Itsekin välillä miettinyt että milloin sitä on taas normaali oma itsensä, se normaali oli aika kauan sitten, ei sitä tule enää takaisin. Nyt voi rakentaa sen ns. uuden normaalin, jossa vihdoinkin huomioi riittävästi oman jaksamisen rajat ja laittaa oman hyvinvoinnin ykköseksi.