Lue keskustelun säännöt.
Jos ihminen on ollut pitkään stressaantunut ja lopulta uupuu totaalisesti (erityisesti kehollisesti) niin voiko siitä enää toipua? Miten?
24.10.2024 |
Tavataan sanoa että jos ihminen ei kuuntele pitkäkestoisen stressin hälytysmerkkejä kehossaan eikä huolehdi palautumisestaan pitkään, pitkään aikaan niin lopulta keho voi tehdä totaalistopin, mistä toipuminen voi olla erittäin vaikeaa tai jopa lähes mahdotonta.
Järkyttävää. Onko tämä tosiaankin näin? Eikö keho pysty oikeasti toipua enää sellaisen uupumis-romahduksen jälkeen? Eli jos on romahduksessa menettänyt kyvyn urheilla tai harrastaa mitään sykettä nostavaa toimintaa kuten vaikka kevyitten kotitöitten tekemistä tai rappusten kävelemistä, niin eikö ole olemassa mitään keinoja saada kehoa jälleen voimistumaan ja toimimaan kuten ennen?
Olen hirvittävän järkyttynyt ja peloissani. Kertokaa miten tälläisestä tilanteesta voi parantua? Mitä voi tehdä, mistä voi saada apua? Onko täällä ihmisiä jotka ovat kokeneet tälläisen uupumisen ja kehollisen romahduksen - mikä auttoi sinua toipumaan? Olisin kiitollinen kaiksita kokemuksista sillä seuraan lähelseni kamppailua totaaliuupumuksen kourissa ja olo on tosi keinoton ja avuton.
Kommentit (410)
Vierailija kirjoitti:
Ihan mielenkiinnosta.. te ketkä olette ajaneet itsenne burn outtiin asti tai lähelle. Oletteko olleet parisuhteessa ja oletteko pettäneet puolisoanne kuormittavan vaiheen aikana?
Olen pettänyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen kokenut edellisten 20 vuoden aikana 3 "romahdusta".
Ensimmäisessä masennusoireet olivat voimakkaimmat. Syynä sisäiset syyt, lapsuuden ja nuoruuden kokemukset (jotka toki herkkyyden pohjalla edelleen ja tulevat aina olemaan). Kömmin lopulta tolpilliseni vuosien jälkeen aktiivisella itsen huolenpidolla - ruokavalio, liikunta, uni.
Toisessa selvät ulkoiset syyt. Toimintakyky säilyi, ei niinkään masennusta, mutta tuskallista ahdistumisen tunnetta ja voimakasta stressiä. Palautuminen alkoi ympäristömuutoksella, mutta jätti mielen ja kehon ylivireystilaan. Olin vuosia vihainen.
Kolmas oli kokonaiskuormituksen summa ja tavallaan pahin "romahdus". Olin kävelevä zombie. Työt tein, mutta huonovointisuuteni näkyi kauas.
Tästä viimeisimmästä toivuttuani olen tietyllä tavalla luovuttanut. En jaksa pinnistellä tai tapella olemassaoloni tai elämäni puolesta. Tulkoon mitä tulee. Luovuttaminen on tietyllä tapaa ollut myös yksi keino selviytyä. Luovutan niin pitkälle kuin oma mielenterveys vaatii.
Vierailija kirjoitti:
Ihan mielenkiinnosta.. te ketkä olette ajaneet itsenne burn outtiin asti tai lähelle. Oletteko olleet parisuhteessa ja oletteko pettäneet puolisoanne kuormittavan vaiheen aikana?
Petin.
Romahdin 4v sitten. En ole vielä saanut vanhaa toimintakykyäni takaisin, mutta vähän kerrassaan. Keho on nykyään paljon reaktiivisempi kuin aiemmin, en siedä kofeiinia, sokeria, liian pitkiä ruokailuvälejä tai liikaa kuormitusta (esim. kauppakeskusten hälinä). Väsyn siis nopeammin ja hermosto menee herkemmin ylivireeseen. Toipumisen matkalla on saanut opetella elämään täysin uudenlaista elämää. Enää ei voi vain porskuttaa menemään, vaan täytyy huomioida kehon rajat ihan eri tavalla. Itselleni tärkeimmät tukipilarit on elämän perusasiat; riittävä uni, riittävän runsas ja monipuolinen syöminen (hitaat hiilarit pitävät hermoston tasaisena, myös vitamiinit tärkeitä, koska keho on kuluttanut kaiken loppuun), liikunta jaksamisen mukaan. Omien rajojen tunnistaminen ja ilmaiseminen ylipäätään. Enää en halua perinteiseen oravanpyörään. Oma hyvinvointi on tärkein.
Vierailija kirjoitti:
Olin lähes 16 vuotta omaishoitaja erittäin haastavassa elämäntilanteessa. Jo ennen sitä olipaljon vastoinkäymisiä, itse asiassa lapsuudesta saakka. Myös tuon omishoitajuuden jälkeen on ollut lähinnä takaiskuja pettymyksiä.
Elin käytännössä 16 vuotta hirveässä univelassa, söin epäterveellisesti, enkä pystynyt harrastaa tai tehdä kodin ulkopuolella juuri mitään. Fysiikka romahti täysin.
Omaishoidon päätyttyä itkin puoli vuotta, olin niin uupunut. Vuoteen en tehnyt juurikaan ruokaa, söin vain leipää ym. helppoa. Olin vuoden sairaslomalla. Tämän jälk aloin siinä määrin toipua, että sain tehtyä ns. kotihommat. Kolmisen vuotta meni fyysiseen toipumiseen, mutta henkistä stressiä en kestä ollenkaan. En kestä lapsia, kotieläimiä, en mitään/ ketään, josta minun pitäisi huolehtia/ ottaa vastuuta. Jos en pysty määrittelemään omia aikataulujani täysin itse, ja puhelin soi paljon, menen black out-tilaan. Muisti ja keskitty
Sama. Olin tosin omaishoitaja vain vuoden, mutta mulla oli taustalla uupumuksen aiheuttama psykoosi ja kaksi erityislasta. En kestä enää mitään kuormitusta, en ota mitään ylimääräisiä vastuita, ei lemmikkejä, ei aikaan tai paikkaan sidottuja harrastuksia, mieluiten ei mitään sovittuja ei pakollisia menoja. Muisti ja keskittymiskyky meni. Sun laillasi lukeminen ei enää onnistu. Onneksi sain eläkkeen, niin jaksan jotenkin tätä elämää taapertaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Rankkoja juttuja. Ymmärrän erittäin hyvin omaishoitotilanteessa uupumisen tai kohtuuttoman työtaakan tai monenlaisten peräkkäisten vastoinkäymisten takia uupumisen, mutta mikä erottaa uupumuksen masennuksesta?
Entä miten uupumus diagnosoidaan?
Ja mikä on uupumuksen hoito? Sama kuin masennuksenko vai onko uupumuksen hoidossa jotain erityispiirteitä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voi täysin, mutta elämänpiirin pitää muuttua, sillä uupumus kertoo että olet tehnyt vääriä asioita väärässä paikassa
Kolme vuotta on nyt pahimmasta ajasta. Olen toipunut hiljalleen ja nyt näkyy jo hiukan valoa tunnelin päässä. Irtisanouduin stressaavasta työstä ja siirryin osa-aikatöihin. Taloudellisesti on vaikeaa, mikä tietenkin stressaa myös. Ilman tätä ratkaisua olisin kuitenkin ehkä jo kuopassa. Uupumus johti paniikkihäiriöön ja keskivaikeaan masennukseen. Työterveyteen kun menin, sain viikon saikkua ja pillerireseptin käteen. Tein itse ratkaisuni irtisanoutua, sillä en suostunut sille tielle, että kävisin töissä lääkkeiden voimalla. Nyt uskallan jo toivoa, että vielä kykenen työskentelemään kokopäiväisesti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä toivuin. 100%:sti. Mutta siihen meni aikaa. On koskettavaa lukea näitä kommentteja. Silloin kun tunsin, että en toipunut koskaan, keskittymiskyky meni ikuisiksi ajoiksi, lukeminen ei onnistunut, en kestänyt yhtään ylimääräistä stressiä, liikuntaa ei voinut harrastaa jne, olisinpa silloin arvannut, että toipuminen oli vielä kesken. Kunnes tuli lopulta se aika, että ajatus tuntui kirkkaalta, vointi hyvältä, mieliala tasaiselta, ja olo kaikin puolin kuin omalla alkuperäisellä itsellä. Minulla ei ollut burn out, vaan leikkaus, jonka jälkeen henkinen trauma (eri asiasta) jonka jälkeen paha hengitystieinfektio. Nämä olivat vain liikaa, ja vointi romahti täysin. En tunne voivani neuvoa ketään, mutta itseäni olen kiitellyt jälkikäteen näistä: otatin omakustanteisesti verikokeita, etsin ja löysin vertaistukea ja toimin kaikin tavoin siten, että tuntisin oloni mahdollisimman turvalliseksi.
Kyllä voi toipua, mutta aikaa se ottaa. Itsellä meni noin 2kk että alkoi olla hyvä olo.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kyllä voi toipua, mutta aikaa se ottaa. Itsellä meni noin 2kk että alkoi olla hyvä olo.
Kuinka pitkä stressi taustalla? Oletettavasti alle vuosi?
Numero 91, kiitos viestistäsi. Millaisia verikokeita otit ja millaista apua sait niistä? Entä mistä löysit sinua eniten auttanutta vertaistukea ja miten toimit että sait olosi mahdollisimman turvalliseksi?
Olisi mahtavaa jos jaksaisit vastata, vaikka lyhyestikin!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Toipua mihin, siihen minkälainen oli ennen? Mihin kykeni ennen?
En tiedä, onko se mahdollista tai edes tavoiteltavaa ainakaan kaikilta osin.
Oma uupumiseni muutti minua, mm. ymmärtämään paremmin, mikä on tärkeää ja merkityksellistä minulle. Tein töitä paljon enkä kieltäytynyt oikein mistään, koska halusin saada arvostusta ja kiitosta ja mittasin arvoani huomion määrällä. On ollut toki ikävää huomata että kun en enää tee samoin tai edes pysty siihen, olen töissä näkymättömämpi.
Fyysisesti ja psyykkisesti matka on ollut myös pitkä. Väsyn monin tavoin nopeammin, hermostoni on reaktiivisempi. Joudun enemmän kuuntelemaan itseäni ja tekemään valintoja, jotka poissulkevat jotain muuta (kivaa).
Toisaalta elän nyt elämää, joka on parempaa kuin ennen, toisaalta en pysty moniin asioihin joita ympäriltä tuleva "paine" odottaa. Ehkä juuri nyt tuntuu, että näin kuului mennä, sai jotain merkityksellisempää. Huonoina päivinä vain harmittaa ja miettii keinoja, miten jaksaa taas paremmin, pystyä johonkin enempään.
Ole läheisesti tukena sen miten omat voimavarat riittää, tilanne on varmaan ulospäin pelottava, se on varmasti todella raskasta ja pelottavaa myös hänelle. Matkaan ei ole oikein mitään poppakonsteja tai oikoreittejä, se kestää sen ajan jonka kestää ja jokaisen matka on omanlaisensa.
Eikö toipuminen tarkoita sitä että kykenee taas fyysisesti ja psyykkisesti tavalliseen, normaaliin elämään.
Kykenee rakastamaan, kykenee tekemään työtä, kykenee viettämään vapaa-aikaa mielekkäillä tavoilla.
Fyysisesti kykenee liikkumaan liikuntasuosituksen mukaisesti.
Täysin toipumisen voisi minustakin kuvailla siten että kykenee kuntoilemaan 2-3 kertaa viikossa ja käymään töissä sekä harrastamaan haluamiaan juttuja vapaa-ajalla.
Onko tälläiseen toipuminen siis mahdollista jos stressi ja väsymys on jatkunut pitkään, yli 10 vuotta ja lopulta tulee voinnin ja kunnon romahdus?
Vierailija kirjoitti:
En toipunut koskaan entiselleni, mutta hengissä olen.
Jos olisit toipunut entisellesi niin toimisit todennäköisesti kuten ennen eli olisit oravanpyörässä ilman poispääsy.
Jäin myös miettimään sitä miten valtava rasitus omaishoitotilanne on: ei viikonloppuvapaita, ei iltavapaita, ei kesälomia. Aika hurjaa, kun oikein ajattelee. Ei kumma että esimerkiksi kehitysvammaista lastaan kotona hoitavat äidit uupuvat. :(
Vierailija kirjoitti:
3v stressiä exällä. Ei tule palautumaan ikinä ennalleen.
Ei tietenkään jos on tuollainen asenne.
Ihan mielenkiinnosta.. te ketkä olette ajaneet itsenne burn outtiin asti tai lähelle. Oletteko olleet parisuhteessa ja oletteko pettäneet puolisoanne kuormittavan vaiheen aikana?