Jos ihminen on ollut pitkään stressaantunut ja lopulta uupuu totaalisesti (erityisesti kehollisesti) niin voiko siitä enää toipua? Miten?

^ Tuohan on aivan järkyttävää jos noin on.  Onko tuo teoriaa vai faktaa? 

Ja ennen kaikkea, jos hermosto on jo vaurioitunut, voiko se enää korjautua?

Koulussahan opetettiin että hermosto ei korjaudu ollenkaan tai korkeintaan hyvin vähän, mutta kouluajoistani on jo aikaa etten sitten tiedä josko tieto on muuttunut.

En ole asiantuntija mutta juuri eilen sattui netissä silmiini jonkun muistitutkijan haastattelu, jossa hän sanoi että aivot ja hermosto voivat todellakin "häiriintyä" (en muista tarkkaa sanaa) tai jopa vaurioita oikein pitkäaikaisen ja voimakkaan stressin seurauksena, mutta että onneksi ne useimmiten ja ymmärtääkseni siis lähes aina pystyvät palautumaan stressaavan tilanteen mentyä ohi ja kun ihminen pääsee kunnolla toipumaan. Tämä oli se mielikuva ja käsitys joka minulle jäi haastattelusta.

Eli rohkaisisin kaikkia uupumuksesta kärsiviä kyllä hermosto pikkuhiljaa elpyy ja paranee, älkäämme hättäilkö!

Vierailija kirjoitti:

3v stressiä exällä. Ei tule palautumaan ikinä ennalleen.

Olet syytön?

Ihminen on uskomattoman muokkautuva ja muovautuva olio ja pystyy palautumaan ja eheytymään hirmu pitkällisistä, kauheista ja vaikeistakin kokemuksista. En sanoisi kenellekään että et tule ikinä palautumaan tms kun ei sitä voi kerta kaikkiaan kukaan tietää tai sanoa. Todennäköisempää kuitenkin on että stressijäljistä toipuu kuin että ei toivu.

Vierailija kirjoitti:

Ihminen on uskomattoman muokkautuva ja muovautuva olio ja pystyy palautumaan ja eheytymään hirmu pitkällisistä, kauheista ja vaikeistakin kokemuksista. En sanoisi kenellekään että et tule ikinä palautumaan tms kun ei sitä voi kerta kaikkiaan kukaan tietää tai sanoa. Todennäköisempää kuitenkin on että stressijäljistä toipuu kuin että ei toivu.

Tällöin stressiä aiheuttavien olosuhteiden tulee kuitenkin muuttua. Jos taustalla on esimerkiksi lapsuuden traumaperäinen stressihäiriö (CPTSD) ja siihen päälle tulee uutta traumaa sekä nykytyöelämän vaatimukset tai vaikka streessaava kotiympäristö, niin parantumiseen vaaditaan paljon. Ei voi jatkaa samassa työelämän oravanpyörässä eikä epäterveissä ihmissuhteissa. Muuten paraneminen ei ikinä edes ala.

Onko stressiä ja uupumusta ylläpitävät asiat yleensä helppo huomata? 

Voiko uupuminen jumittaa päällä sen takia ettei ihminen ymmärrä tai saa kiinni uupumusta aiheuttavista tekijöistä? Sehän olisi kauhea tilanne.

Mietin vaan että jos uupumuksen perimmäiset syyt saattavat (edellisen viestin mukaan) olla jopa syvällä lapsuudessa, niin voiko kaikkia sellaisia edes muistaa tai ymmärtää itsestään?

Ja jatkokysymyksenä: Miten te olette "saaneet kiinni" uupumukseenne johtaneet syyt?

Ovatko ne olleet teille heti tiedossa vai oletteko tarvinneet siihen ammattilaisen apua tai jotain muuta itsetutkiskelua esimerkiksi kirjallisuuden avulla?

Entä jos henkilö ei meinaa keksiä uupumuksensa syitä, onko todennäköisempää että silloin on kyse jostakin muusta kuin uupumuksesta (esimerkiksi raudanpuutteesta, kilpirauhassairauksista, long covidista tai muista fyysisistä sairauksista)  vai voivatko syyt olla niin syvällä piilossa (esim jotain varhaislapsuuden traumoja) ettei henkilö pysty itse niitä löytää vaan tarvitsee ulkopuolisen apua siihen?

Uppia

Voi toipua ainakin jokseenkin. Täysin? En tiedä, vielä. Itsellä jäljellä aempaa heikompi stressinsietokyky tai aiempaa nopeampi väsyminen.

Itsellä auttoi hidastaminen, asioiden tekemättä jättäminen, pienempi kuormitus töissä, rautainfuusio (matalahko ferritiini). Ja psykoterapia, kun noiden jälkeen oli hieman enemmän kaistaa käsitellä mitään.



Itsellä yksi paha oli multitaskaaminen sekä ylipäätään digilaitteet, joiden ärsyketulva on valtavaa. Toinen super tärkeä on riittävä uni, ja säännöllinen rytmi: eli ei mitään kekkulointia ties milloin ja sitten iltapäivään nukkumista. Melatoniinilla ja työterveyshoitajan ohjeilla rytmi fiksattiin (melatoniini nappi klo 18 ja nukkumaan heti, kun vähänkään väsytti. Ei tietokonetta tai puhelinta tuon kellonajan jälkeen).



Joku tuolla sanoikin, ettei ole mitään järkeä toipua, jos juurisyitä ei korjata. Tästä olen tasan samaa mieltä. Eli turhaan lopettaa työt ja vähän ulkoilla joka päivä, jos ei tee kunnolla töitä sen eteen, että todella muuttaa ajatteluaan. Ja nimenomaan ajattelua, ei pelkästään vaihda työtä tai muuta, koska ne harvemmin ovat alunalkujaan ajaneet ihmisen itselleen tuhoisaan käytökseen.



Itsellä syy oli sekoitus fyysistä ongelmaa (ferritiini) sekä omia ajattelumalleja ja tunteidenkäsittelyn haasteita. Pääsin kela-terapiaan diagnoosilla vaativa persoonallisuushäiriö, mikä altistaa uupumukselle (joka tosiaan ei ole meillä diagnoosi).



Niin, ja itse pystyin kyllä harrastamaan rankkaakin liikuntaa. Se ei toki ollut kropalle hyväksi tuossa tilassa, mutta kun henkisesti pystyy viemään tahdonvoimalla itsensä pitkälle, ei se ole mikään rajoite. Samalla sitten en pystynyt keskittymään tai ymmärtämään yksinkertaisia asioita, simppelit jutut veivät todella paljon voimia ja keskittymistä, saatoin tuijottaa tunteja tyhjyyteen jne.