Jos ihminen on ollut pitkään stressaantunut ja lopulta uupuu totaalisesti (erityisesti kehollisesti) niin voiko siitä enää toipua? Miten?

Suomalaisten akkojen on kyllä vaikea pysytellä mieleltään terveinä. On se geneettinen rasitus ja siihen päälle se viinan juonti ja yleinen suomalaisasenne. Ei todellakaan ole helppoa.

Vierailija kirjoitti:

Entä jos ei jaksa edes kävellä? Onko kenelläkään ollut sellaista tilannetta? Voiko uupumuksessa edes olla niin vai pitäisikö vaatia lääkäriä tutkimaan tarkemmin fyysisten sairauksien varalta? 

 

Raahauduin sauvojen kanssa korttelin ympäri, voimia ei vaan ollut - paitsi tahdonvoimaa oli tuon verran.

Vierailija kirjoitti:

Kysyisin vielä kauanko toipuminen on tähän mennessä kohdallanne kestänyt? 

t. aloittaja

Useita vuosia.

Olenko ymmärtänyt oikein: Fyysisesti painottunut ylirasitus on ylikuntoa ja psyykkisesti, henkisesti ja kognitiivisesti painottunut ylirasitus on uupumusta?

Tokihan keho ja mieli kietoutuvat yhteen monin tavoin -ehkä kummassakin tapauksessa-, mutta olenko ymmärtänyt terminologian oikein?

Ovatko kaikki uupuneet jaksaneet kuunnella äänikirjoja? En jaksa lukea kuin hetken ja mietin kannattaisiko satsata äänikirjapalveluun...   Jaksan aika hyvin katsoa telkkaria.

Minä en ainakaan samaistu naistenlehtien uupumistarinoihin. Ymmärrän hyvin ettei kaikkea haluta kertoa koko kansalle, eikä tietysti tarvitsekaan. Mutta noissa tarinoissa kaikki tapahtuu yleensä aika nopeasti ja tuntuu että monilla on kyseessä aika lievä uupuminen, ainakin toipumisen nopeudesta päätellen. Yhtäkkiä vaan perustetaan uusi yritys tai jotain muuta vastaavaa. 

Mutta minusta kaikki puhe uupumuksesta on kuitenkin tärkeää. Se ikäänkuin normalisoi uupumisesta puhumista ja vähentää uupumukseen liittyvää stigmaa.

Aika ironista että lastenkasvatuksessa ja koulussa ahkeruus, sitkeys, oma-aloitteinen pärjääminen, kilpaileminen, menestyminen ja kaikkinainen suorittaminen ovat ihannoitavia asioita mutta sitten myöhemmin ne kääntyvätkin monen kohdalla ihmistä vastaan.

Kannattaako seurata sykemittarilla tai kellolla että syke pysyy sallituissa rajoissa? Mitä olette pitäneet rajana, sataako (joku muistaakseni aiemmin ketjussa mainitsi sadan)?

... vai onko sykkeenrajauksella oikeasti merkitystä hermoston rauhoittamisessa?

Oletteko kiinnittäneet mitään huomiota sykkeeseen..? 

Turhahan siitä on stressiä ottaa jos ei sillä ole merkitystä.

Kuinka olette kukin tämän kokeneet ja millaisia ohjeita olette tähän saaneet? Jos olette saaneet.

Jos ihminen kokee burn out tai uupuu.  Niin oikeasti tosi tärkeää on se että etsitään se syy miksi tähän on ajauduttu. Omalla kohdalla syy oli yksinkertaisesti ajattelussa. Kilpailu henkisyydessä ja siinä että on henkisesti niin vahva että pystyy ajamaan itsensä täysin loppuun.. 

Normaali ihminen luovuttaa ennen kuin on pilannut elämänsä..

Tuntui tosi vapauttavalta kun psykiatri avasi tän mekanismin mulle.

Minä taas aloin lukemaan kun uuvuin. Se oli ainut mitä jaksoin tehdä sängyn pohjalla, äänikirjoja ja ylipäätään ääniä en jaksa yhtään..haluaisin olla vaan hiljaisuudessa mikä ei onnistu koska perhe😅Mutta en ole lukenut vuosikausiin näin paljon kun romahduksen jälkeen, se on nimenomaan yksi palauttava keino. Fyysinen jaksaminen on tosi heikkoa, vedessä viihtyisin, mutta sieltä pois pääseminen on vaikeaa kun voimat menee niin totaalisesti. Käyn joka päivä vähän kävelemässä, alussa roskapussin vieminen oli liikaa. 

Millaiselta kehossa tuntuu siinä vaiheessa kun liikkuminen ei onnistu? Onko ajatus liikkeen -esim kävelyn- aloittamisesta luotaantyöntävän raskaan tuntuista, vai tekeekö itse kävely kehossa epämiellyttäviä tuntemuksia?  Toimivatko lihakset kuitenkin normaalisti vai hapottavatko tai jumittavatko ne vähäisestäkin liikkesstä? Kysyn asiaa erotusdiagnostisessa mielessä että ymmärtäisin mikä on uupumuksessa normaalia ja mikä taas vaatii lääkärin pakeille menemistä.

Vierailija kirjoitti:

Millaiselta kehossa tuntuu siinä vaiheessa kun liikkuminen ei onnistu? Onko ajatus liikkeen -esim kävelyn- aloittamisesta luotaantyöntävän raskaan tuntuista, vai tekeekö itse kävely kehossa epämiellyttäviä tuntemuksia?  Toimivatko lihakset kuitenkin normaalisti vai hapottavatko tai jumittavatko ne vähäisestäkin liikkesstä? Kysyn asiaa erotusdiagnostisessa mielessä että ymmärtäisin mikä on uupumuksessa normaalia ja mikä taas vaatii lääkärin pakeille menemistä.

 

Vaimolla ainakin normaali treenaaminen hapotti ihan älyttömästi. Jo kesken lämmittelyjen jouduttiin lähtee salilta pois.

^ Kiitos vastauksesta.

Auttaako lihasten hapotukseen ja voimattomuuteen mikään muu kuin lepo ja aika? Onko jotain mitä voisi itse tehdä suoraan jaloille ja lihaksille, vai parantuvatko ne kokonaisuuden palautumisen myötä?

Itselläni max. kävelymäärä on n.1km. Tämän jälkeen jalat tuntuu kun oisin juossut maratoonin..aivan maitohapoilla ja kramppaa. Jos rasitan itseäni liikaa minulle tulee hirveät lihaskivut ja kuumeinen olo. Jalat myös alkavat tärisemään. Mutta ehdottomasti ei pidä vaan lyödä sitä uupumus dg:tä ilman, että tehdään tutkimuksia. Minullahan meni romahduksessa lähes koko liikuntakyky ja fyysisiä syitä tutkityiin niin ferrit/d-vitamiini oli alhaiset, nyt nämä on ok ja tosiaan voin liikkua tuon kilsan eli ne eivät ainut syy olleet romahdukseen, mutta eivät varmaan auttaneet asiaa. Olin siis kokenut vuosia hirvittävää henkistä painetta ja fyysisesti sinnitellyt kunnes tuli stoppi.

Onko kaikilla uupuneilla tämä että rasituksesta seuraa lihasten hapotus ja kuumeinen olo? 

numero 355, miten sait liikuntakyvyn nostettua nykyiseen? Vaikka kilometri kuulostaa monen mielstä varmasti vähältä niin onhan se jo valtava matka lähes nollilla olleen liikuntakyvyn jälkeen. Entä kauanko sinulla on mennyt että olet päässyt nykyiseen tilanteeseen?

Mulla ainakin on. Olen nyt kolmatta vuotta toipumassa ja tänä kesänä ensimmäisen kerran jaksoin ottaa muutaman juoksuaskeleen ilman, että tuntui siltä, että kuolema korjaa.

En usko että toivun koskaan täysin ennalleen.

Yli 15v unettomuus, jatkuva stressi, ylisuorittaminen ja liika kiltteys sekä tunnollisuus romahdutti lopulta niin että tuli totaalistoppi. Pelkän nukkumisen opetteluun meni yli vuosi ja siihen että rytmihäiriöt loppui. Olin sairaalloisen laihakin tuolloin, koska en tuntenut nälkää ja syöminen oksetti. Sairaslomalla en juurikaan ollut, akuuttivaiheessa muutama viikko ja muuten töissä. Katson että se on kuitenkin parhaaksi, taloudellinen stressi olisi liikaa. On kyllä vähän kostautunut sekin, sillä omaan pakkomielteen pärjäämiseen yksin ja teen välillä ylitöitä vähän liikaakin sillä kohonneet elämän kustannukset pelottaa ja täytyy saada rahaa pahan päivän varalle.

Jokainen viikko täytyy suunnitella huolellisesti ettei tule liikaa rasitusta, sopivassa suhteessa lepoa ja työn/perheen ulkopuolista elämää en kykene elämään oikeastaan ollenkaan. Energia ei vain riitä ylläpitämään yksin ihmissuhteita ja huomannut ettei loppujen lopuksi muutkaan minua huoli. Olen kuitenkin onnellinen, lasten pärjääminen ja menestyminen on suurta iloa tuottavaa enkä oikeastaan muuta toivokaan kuin heille parempaa mitä itse sain. Lapsuuteni oli traumaattisempi kuin ajattelinkaan, liikaa hylkäämiskokemuksia, mt-ongelmia ja alkoholiongelmaa lähisuvussa. 

Minulla on kestäny 2-vuotta tähän, että voin kävellä kilometrin eli aika hidasta on ollut. Ennen romahdusta liikuin päivittäin pitkiä matkoja kävellen ilman ongelmia.