Toisilleen tiuskivat ja ilkeilevät vanhuspariskunnat

Tuttu juttu. Mulla isä on se jäätävä ilkeä kusipää, aina suurin ja kaunein, nytkin sänkyynhoidettavana hoivakodissa, ja lapsuusvuoteni kaltoinkohteluaan itkeä tyrskyttänyt äiti edelleen passaa ja paapoo. Jonkinlainen narsku-läheisriippakuvio siis.

Niillä eväillä valitsin ensimmäisen puolisoni aivan väärin, ja olin itsekin ajautumassa vastaavaan kuvioon. Järkiinnyin kuitenkin ajoissa. Toisen aviomiehen kanssa ollaan pidetty yhtä nyt 20v, eikä vieläkään ole merkkiäkään siitä, että jommallakummalla olisi tarve olla ilkeä tai lytätä toista. Onneksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Osa ollut aina. Ellei vanhempana muuttunut. Toinen hyökkää ja toinen joutuu rähisemään takaisin? Myös jos asioi jossain, osa ihmisistä voi antaa nalkuttavaa asiakaspalvelua. 

altshaimer, dementia aiheuttaa persoonan muutoksia

Ja mulkkuus.

Tiedän. Olen kuunnellut sitä 30v. Kuitenkaan eivät eroon pääse kun toinen ei halua taloa myydä ja sitten on ollut lapset ja milloin mitäkin. Hyvin kuormittavaa kuunnella tuota. 

Vierailija kirjoitti:

Täällä myös myyjä, joka tunnistaa ilmiön. Ja usein juurikin niin päin, että se vanha vaimo puhuu erittäin rumasti ja ilkeästi vanhalle miehelleen. 

Alkava dementia ja aivojen vaurioituminen. Ensimmäiset merkit dementiasta on juuri persoonallisuuden muutokset ja kielenkäyttö. Oireet saattavat alkaa jo 20-30v aikaisemmin. Jollakin lääkkeet saattavat auttaa tai sairauden etenemistä.  Ja ehkä naisella oireet ilmenevät paremmin, kun puhuvat enemmän. 

Jos dementtia, vanhukset eivät tee sitä ilkeyttään tai pahuuttaan, vaan se on sairauksen oire, kun aivoihin tulee harmaita alueita, eivätkä enää toimi. Oireet saattavat alkaa jo 40-50v. 

Se on se hinta, jos saamme elää pitkän elämän, jos toisin, meidän pitäisi kuolla nuorena n. 30v kun terveys on iän puolesta parhaimmillaan, sen jälkeen alkaa rapistuminen. 

Vierailija kirjoitti:

Se on tosiaan ns sisäpiirihuumoria, monen vanhan pariskunnan kohdalla. Omaiset tietävät sen, mutta moni ulkopuolinen, eteenkin tosikot luulevat että kyse on ileilystä ja riitelystä.

Voi olla, mutta olen myös todistanut tilanteita joissa se ns. sisäpiirihuumori menee kuitenkin selvästi vitsin kohteella aidosti tunteisiin. Sitten sitä kiusallisuutta, kun toinen lähtee pois tilanteesta mököttämään toiseen huoneeseen, yritetään kaunistella naurahtelemalla että tällaista omaa huumoria tässä vaan viljellään. Joskus se raja on hiuksenhieno ja joskus myös ulkopuolinen näkee selvemmin, milloin ei olla enää terveen kommunikoinnin puolella. Mutta varmasti on myös ihan luonne-eroja tässä ja itsekin tunnustan, että harrastetaan oman puolison kanssa välillä aika rajuakin läppää kahden kesken ollessa. Onnistuessaan tällaiset vitsit lähentää ja aidosti naurattaa molempia ja piristää arkea, mutta tiedostan että sama tapa saattaisi pahentuessaan saada ikäviäkin sävyjä, jos toinen olisikin esim. salaa katkera toiselle jostain. Silloin olisi varmaan helpompaa purkaa ja puolivahingossa sivaltaa ilkeitäkin juttuja saman vanhan tavan turvin sinne väliin.  Toisaalta tunnen myös samanikäisiä pareja, joissa molemmat osapuolet ovat tässä mielessä paljon herkempiä eli he eivät ole ikinä viljelleet esim. sarkasmia eivätkä ole kovia haastamaan, flirttailemaan eivätkä myöskään härnäämään toisia ihmisiä verbaalisesti. Siinä ei ole mitään vikaa ja monella tapaa turvallisempaahan sellainen tyyli on, että puhutaan lähinnä pehmeästi toiselle. Mutta itse ajattelen että tässä AP:n kuvailemassa ilmiössä kyseessä ei ole läpänheitto tai sen ymmärtäminen, vaan sen alle tukahdutetut asiat. Ne vihaiset nalkuttavat mummot ovat todennäköisesti katkeria jostain vanhoista asioista tai aiemmasta dynamiikasta, esim. kun on vielä oltu terveempiä. Vanhempi sukupolvi on tottunut painamaan hirveästi alas kaikenlaista ja erityisesti naiset on kasvatettu miellyttämään. Ehkä se miellyttäminen loppuu vanhemmiten ja sieltä työntyy pintaan kaikki se, mitä ei olla osattu käsitellä silloin kun olisi ollut syytä. Niin kuin joku kirjoitti, ei kuitenkaan olla osattu erotakaan ja vuosikymmenten jälkeen on vaikea opetella enää uuttakaan tapaa kommunikoida tai puhua tunteista. Hirveän vaikeita juttuja ja surullisia. Usein sen aistii onko parit kireitä ja esitetäänkö vain onnellisia. Vitsien aiheissa saattaa myös olla tippa totuutta.

45 vielä jatkaa, ehkä tärkeintä on myös se tiuskimisen ja hempeilyn suhdanne. Jos tapana on vastapainoksi myös sanoa niitä kauniita asioita suoraan sydämestä tarpeeksi usein ja paljon, silloin suhde kestää paremmin myös hetkellistä tiuskintaa. Vähän sama kuin että, ihminen kestää paremmin kritiikkiä jos saa tuplasti myös kehuja. Tätä ei tietenkään aina ulkopuolinen näe, lepertelevätkö samat parit kenties kotonaan toisilleen vaikka kauppajonossa on juuri riidelty. Eli onko kyse vain tulisista luonteista jotka sekä rakastavat että riitelevät peittelemättä. Mutta passiivisaggressiivisuus on eri asia ja siinä yleensä aika tyypillistä se, että on vaikea kehua toista vilpittömästi. Siihenhän se koko passiivisuus siinä kai perustuu, että on vaikea ilmaista tunteita suoraan ja siksi ne jäävät kaihertamaan ja siten syövät iloa ihmisestä. Katkera ihminen on lähes aina myös passiivisaggressiivinen, ne kulkevat käsi kädessä.

Jos on liikaa puhumattomia tai selvittämättömiä asioita, alkavat ne vuosien mittaan hiertää ja sitten purkautua kiukkuna. Nuorempana oli vielä joustava ja jaksoi sietää toisen omituisuuksia ja käytöstä, joka tosin on jo vuosia mennyt huonompaan suuntaan. -Nyt olikin juuri artikkeli otsalohkodementiasta, mikä on kovin yleistä. Tämä selittänee toisen omalaatuisen käytöksen, eli lisääntyneen umpimielisyyden, aloitekyvyttömyyden, kärsimättömyyden ja empatian puutteen. Kovin haastava tilanne puolisolle, jonka pitäisi vain jaksaa. 

Tämähän on se kammottavin vanhuuden kuva, jossa tiuskitaan, keljuillaan, loukataan ja mahdollisesti kiusataan, ja muistetaan ja muistellaan pahansuopaisesti joka ikinen vanha juttu.

Mutta mitenpä siltä säästyisi? Jos ollaan vuosikymmenet yhdessä, vaikkapa aina samanlaisin aamu - päivä  ja ilta - askarein aina samassa ympäristössä, eikä paljon mitään enää tapahdu eläkevuosina, kuten joskus ennen, elämänpiiri pienenee pienenemistään ja on vain nämä kaksi muistelevaa nököttäjää kotiympäristössään. Mikä avuksi?

Mitä pitäisi sitten tehdä, kun suurempia muutoksiakaan ei haluta eikä aina osata tehdä.

Vuorokokkaus ja - siivous on jo hyvä alku. Pienet luontoretket kaverinaapurin kanssa ja myös itsenäiset kaupparetket ja keittiövuorot erikseen virkistävät ja pitävät muistinkin paremmin terävänä ja hoksaavana sen lisäksi, että patikoidaan puolison kanssa päivittäin yhdessä.

Ikiomat harrastukset ovat äärettömän tärkeitä, se, että niitä saa vetäytyä harrastamaan juuri silloin kun haluaa ja juuri niin pitkäksi aikaa kuin haluaa, ne jopa saattavat pelastaa suhteen edes kohtuulliselle tasolle.

Panostus välillä valmisruokiin ja yhdessä "ulkona syömiseen", eikä sen tarvitse olla hienoa ja kallista, vaan vain säännöllistä ja ainoastaan erilaista, päivärutiineista ja uuvuttavasta arjesta poikkeavaa, jolloin ei puhutakaan kuin kivoista asioista.

Isossa asunnossa voi vetäytyä välillä omiin oloihinsa, puuhailla kyllikseen tai vaikka nukkua kyllikseen, ja sopia etukäteen vaikka tuntimäärästä, jonka on nyt kammarissaan eli toisen tavoittamattomissa jne. Kumpikin voi myös vetäytyä "omaan päätyynsä" ja huolehtia täysin itsenäisesti tavaroistaan, vaatteistaan jne. häiritsemättä toista. Vähenevät nekin turhat kinastelut.