Mitä kadut eniten elämässäsi? Kuinka vanha olet?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nuorempana olin sinisilmäinen, panikoiva ja totteleva, melkein lammas. Uskoin liian helposti mitä joku pelimies, virkailija, vanhempi tai muu sanoo. Myöhemmin huomaa mitä järkyttävää soopaa moni asia on ollut. Ja miten paljon oli kiusaamista. Ei löytynyt muualta ihmisiä myös.

 

Täällä myös aivan samat sanat. Narsistinen äiti, jota yritin kuuliaisesti miellyttää ja saada hyväksyntää elämällä elämää, jota en halunnut. Äidin mieliksi ammatti ja äidin mieliksi aviopuoliso, mutta koskaan en ollut riittävä. Sama homma jatkui sitten työpaikoissa, jossa yritin miellyttää ja hakea työkavereiden tai esimiesten hyväksyntää ja suoraan sanottuna tulin hyväksikäytetyksi, koska en osannut ikinä pitää puoliani. No elämä on opettanut ja silmäni on auenneet.

 

Ikä unohtui - N55

Vierailija kirjoitti:

Tällä hetkellä, etten yhdeksän vuotta sitten valinnut sitä toista tarjolla ollutta työpaikkaa.

Mulla sama! Tosin pystyn samaistumaan siihen, miten silloin ajattelin ja olen nyt jo uudella, kivemmalla alalla. Mutta nyt valitsisin toisin.

Lapsena en uskaltanut olla paljain jaloin lapsuuden kesiäni. Tuntuu varmaan teistä muista pikkujutulta, mutta kun ikätoverini viettivät kesät shortseissaan varpaat paljaina juoksennellen, minä en koskaan uskaltanut riisua pois lenkkareitani ja sukkiani, jotta voisin tuntea puhtaan luonnon jaloissani. Silloin aikanaan pelkkä ajatuskin muille paljastelusta millään tavoin ahdisti.

Aikuisena tämä mennyt elämäntapa johti sitten jalkojen sieni-infektioon, jonka hoitaminen pakotti vaihtamaan paljasjalkaisempaan elämään, jota nyttemmin harrastan paljon suurella nautinnolla, yrittäen ottaa menneitä vahinkoja takaisin. Mutta ne lapsuuden menetetyt paljasjalkaelämykset, niiden menetystä kadun vieläkin, sitä ikää ja aikaa kun ei takaisin saa.

Helppo vastaus olisi se etten lähtenyt aiemmin kohti unelmaani. Kuitenkin ehdin oppia elämästä ja itsestäni paljon ennen kuin lähdin tavoittelemaan unelmaani, eivätkä nuo vuodet menneet hukkaan, vaan tiedän hyötyväni niistä kokemuksista vielä paljon unelmaani tavoitellessani. Eli en ehkä sittenkään kadu mitään. N29

Vierailija kirjoitti:

Sitä, että ryhdyin tekemään väitöskirjaa. Ei tätä enää keskenkään viitsi jättää, mutta ei kyllä kiinnosta tutkijan työ.

Sama tavallaan, itse olen ns. pakkotutkija. Väitöskirjan aloittamisen jälkeen tajusin muuttuneeni yksityisten työnantajien silmissä täysin työllistämiskelvottomaksi, koska monen silmissä tutkimus ei ole mitään oikeaa työtä, joten tällä polulla on jatkettava tappiin asti. 

Vierailija kirjoitti:

Kadun että hankin vanhan huonokuntoisen talon vuosia sitten. Edelleen sitä (lainaa) joudun maksamaan eikä mitään toivoa että voisi muuttaa muualle. Kukaan ei purkukuntoista tölliä huolisi.

Meillä vähän sama homma sillä erolla että kyseessä on miehen aikoinaan yksinään ostama talo, joten itse en sitä voi varsinaisesti katua. Mutta ihan järjetön riippakivi ja pääsyy siihen että naimisiin mennessä halusin avioehdon. Ei varmaan päästä ikinä tästä eroon, tällä hetkellä asutaan täällä mutta olen jo vähän puhunut että pitäisikö tämä jättää vapaa-ajan asunnoksi jos haluaa ikinä muuttaa mihinkään. 

Syntymistä, ei olisi kannattanut. 33v

Pelkojen ja kaikenlaisten omien typerien uskomusten ohjaamana tehtyjä valintoja, vuodesta toiseen. Aina mun pitää valita se mikä tuo hetken mielihyvän, mutta on pitkällä tähtäimellä huono. Haihattelen, kiellän realiteetit ja suljen pois kaiken järkipuheen päästäni, koska se ahdistaa. Totuus ahdistaa ja se, että jos mitään ei muuta, niin mikään ei muutu. Luulen ilmeisesti olevani joku spesiaali tapaus, jonka joku ihmeellinen voima vielä jonain päivänä pelastaa kaikilta huonojen valintojeni seurauksilta, koska en itse yritä itseäni enää pelastaa.