Mitä kadut eniten elämässäsi? Kuinka vanha olet?

Vierailija kirjoitti:

40 v, akateemista tutkintoa. 

Samoin tai minulla täysin väärää yliopistotutkintoa. Pilasi niin paljon. 

Vierailija kirjoitti:

Nuorempana olin sinisilmäinen, panikoiva ja totteleva, melkein lammas. Uskoin liian helposti mitä joku pelimies, virkailija, vanhempi tai muu sanoo. Myöhemmin huomaa mitä järkyttävää soopaa moni asia on ollut. Ja miten paljon oli kiusaamista. Ei löytynyt muualta ihmisiä myös.

Ikä jäi. 45v.

Ammattiani. Ei niihin aikoihin, kun lukiossa näitä valintoja tehtiin, ollut vielä nykyisenlaista nettiä, josta olisi voinut löytää helposti tilastoja työllisyysnäkymistä ja tuloista. Aika yksin siinä sai näitä pyöritellä, ja pieleen meni. 

Sitä että koulut jäivät kesken ja ahneus vei yrittäjäksi. Näin 20 vuoden jälkeen huomaan että vain tutkinnoilla on merkitystä, ei osaamisella tai kokemuksella. No, aina voi ostaa ilokaasua ja muovikassin.

Entisiä parisuhteita.

36-v.

Kaduin 28-vuotiaana sitä, etten opiskellut aiemmin enemmän. Suoritinkin sitten lasten ollessa pieniä 2 eri tutkintoa, joista toinen AMK-tutkinto. Halusin todistaa muille jotakin, eli 1,5 vuodessa suoritin AMK-tutkinnon ja tein töitä hulluna sen jälkeen. Olin hyvin yritteliäs kaiken suhteen, halusin työkokemusta, mutta ala, jolla työskentelin oli naisvaltainen ja kamala työhyvinvoinniltaan. Tajusin jo parin vuoden päästä, että oli hurja virhe opiskella tälle alalle, mutta tehdäänpä hitokseen töitä. Nyt 35-vuotiaana en aio enää palata tälle alalle. Jossakin vaiheessa kaduin, etten ollut rikkaampi, sitten keksin treidata kryptoilla ja tajusin kuinka helposti rahaa voi tehdä tekemättä töitä mikä johti monen asian kyseenalaistamiseen; miksi edes 20-vuotiaana stressasin opiskelupaikoista ja perheen perustamisesta?

lopputulos:

Kaikki aikaisemmat stressini ja katumiseni lähteet ovat tulleet lähinnä yhteiskunnanpaineen sumentamana mitä minun pitäisi olla ja miten minun pitäisi ihanteellisesti perustaa perhe tietyn ikäisenä korkeakoulutettuna ja tehdä rahaa lampaana huonossa työilmapiirissä, koska yhteiskunta kannustaa ja painostaa siihen. 

 

ja mikä kauheinta; ketään ei loppujenlopuksi kiinnosta tittelini tai saavutukseni, jos ei ole joku merkittävä henkilö, joka jää historiaan. Miksi siis stressata enää?

Jokainen on varmasti lukenut, että kuolinvuoteella monet kertovat, että olisivat toivoneet tehneensä vähemmän töitä. 

 

Minulla on uusi unelma, josta en ole kertonut kenellekkään, ehkä jonain päivänä se toteutuu.. jos ei, niin ainakaan en enää sokeutunut sille, mitä minun oletetaan olevan ja olen elänyt itseni näköistä elämää 32-vuotiaasta lähtien. 

T. 35-vuotias nainen, joka lopetti katumisen ja aloitti elämisen. 

Sitä, että ryhdyin tekemään väitöskirjaa. Ei tätä enää keskenkään viitsi jättää, mutta ei kyllä kiinnosta tutkijan työ.

En kadu mitään. Ja olen 70-vuotias nainen.

Katuisin jos en oli usiskaltanut  muuttaa kylmiltään ulkomaille, missä asun edelleen.  En paljon miettinyt kun työmahdollisuus aukesi.  Minua kauhisteltiin että miten uskallat, ajattelin että tie kulkee kahteen suuntaan. Palata aina voi jos mahdottomaksi muuttuu.  Eikä katumusta ole vieläkään.

Nuorena pitää uskaltaa ja kokeilla, muuten ei mitään myöskään saa.

En ole mennyt naimisiin enkä hankkinut lapsia.  En, koska en koskaan ole halunnut.  Sitäkin minulle tuputettiin ja yritettiin uskotella miten sitten kadun.  Sitä olisin katunut jos olisin vastoin omaa itseäni toiminut.

Minulla on aina ollut vahva tahto ja sisu, ja olen aina tiennyt että pärjään.  Ja niin olen pärjännytkin.  Nyt on hyvä elää, kaikki on hyvin.  Sitä  joutuisin nyt varmasti katkerasti katumaan jos olisin jäänyt Suomeen! 

Se että kuinka eb tajunnut nuorempana kuinka paljon mukavampaa ja helpompaa elämä on kun ei halua enää naista sotkemaan asioita vaatimuksillaan ja haluillaan. Ja kuinka paljon halvempaa elämä on kun ei tarvi tuhlata rahaa turhuuksiin kuten sisustus, elämykset ja kaiken maailman turhat palvelut. 

Olisi pitänyt nuorempanakin tajuta että jos naista haluaa niin niitä saa baarista aina että ei tarvi parisuhdetta edes miettiä

Kadun että hankin vanhan huonokuntoisen talon vuosia sitten. Edelleen sitä (lainaa) joudun maksamaan eikä mitään toivoa että voisi muuttaa muualle. Kukaan ei purkukuntoista tölliä huolisi.

Jäin ilman seksiä ja mahdollisuutta toteuttaa fantasioitani, koska en halunnut riskeerata, useista hyvistä syistä, teoreettisen tyttöystävän vahinkoraskautta, tämä h.elv.etin p.ask.avaltio panttaa sterilisaatioita ja deittikulttuuri täällä on he.lve.tin pe.rse.estä kaikkine pakotettuine alkoholisoitumisineen ja muine vaadittuine junttiperinteineen. Viimeinen niitti oli, kun minulle valkeni miten helposti ja vähästä nainen kääntyy miestään vastaan ja alkaa sabotoida miehen elämää. Tänään en voisi kuvitellakaan asuvani naisen kanssa saman katon alla, tai jakavani resursseja. Sinällään järkevä päätös, joka valitettavasti maksoi minulle seksielämäni.

Mies 44.

En oikein voi katua mitään. Jotkut asiat ja ihmissuhteet olisi pitänyt valita toisin, mutta se olisi toisaalta ollut mahdotonta, koska nyky-ymmärrys puuttui ja maailma oli aivan toisenlainen ja niissä olosuhteissahan kaiken piti tapahtua eikä nykypäivän maailmanmenon mukaan.

 

Ei katumusta mistään. N 64v

Etten nuorena käynyt ulkona ja hankkinut seurustelukumppaneita. Olisi tuonut vähän ymmärryspohjaa sille, millaista ihmistä kaipaa rinnalleen. Nyt olen romantikkona ja hellyydenkipeänä naimisissa etäisen miehen kanssa, joka ei puhu eikä pussaa. Vähäiset sananvaihdot ovat äksyilyä. 

Etten jäänyt parikymmentä vuotta sitten ulkomaille kun siihen oli mahdollisuus.

Etten opetellut lapsena/nuorena soittamaan.

En kadu mitään. N73

Olen kohta 70v. Kyllä kadun etten osannut elää elämääni niinkuin olisin halunnut. Aina ajattelin miltä näytän ja mitäköhän toikin aattelee jos teenkin näin. Minun olisi pitänyt tehdä asiat omalla tavallani. Aina aattelin miltä miehenikin  silmissä näytän.

Voi hitsi, nyt on myöhäistä muuttaa. 

Näin kävi. En oikeastaan muuta kadu.

Matkustellut olen ehkä liikaakin ja perheestäni olen ylpeä. 

se onkin tärkeintä. Ei varmaan kukaan osaa täydellisen hienosti elää elämäänsä, mutta kannattaa pysähtyä sitäkin välillä miettimään. 

Vierailija kirjoitti:

Nuorempana olin sinisilmäinen, panikoiva ja totteleva, melkein lammas. Uskoin liian helposti mitä joku pelimies, virkailija, vanhempi tai muu sanoo. Myöhemmin huomaa mitä järkyttävää soopaa moni asia on ollut. Ja miten paljon oli kiusaamista. Ei löytynyt muualta ihmisiä myös.

Täällä myös aivan samat sanat. Narsistinen äiti, jota yritin kuuliaisesti miellyttää ja saada hyväksyntää elämällä elämää, jota en halunnut. Äidin mieliksi ammatti ja äidin mieliksi aviopuoliso, mutta koskaan en ollut riittävä. Sama homma jatkui sitten työpaikoissa, jossa yritin miellyttää ja hakea työkavereiden tai esimiesten hyväksyntää ja suoraan sanottuna tulin hyväksikäytetyksi, koska en osannut ikinä pitää puoliani. No elämä on opettanut ja silmäni on auenneet.

Olin liian pitkään huonopalkkaisessa työpaikassa, työ tosin oli ihan mukavaa. Jäin myös liian pitkäksi aikaa suhteeseen, joka muuttui nopeasti enemmän kaverisuhteeksi ja liian pitkään yritettiin väkisin saada hommaa toimimaan.