90%:sesti elämä on sitä, miksi sen ITSE tekee!

..ei sen puoleen, selviytyminen on minusta hyvin arvostettavaa!

Vierailija:

Yksinkertainen esimerkki erlämän epäreiluudesta; 2 perhettä odottaa lasta; toinen perhe saa sairaan lapsen, toinen terveen joka rasittaa vanhempiaan heräilemällä monta kertaa yössä syömään. Molemmat tekee elämästään parasta mahdollista- ovat fiksuja. Silti sairaan lapsen vanhempien arki on ihan eri planeetalla sen toisen perheen arjen kanssa. Elämä voi oikeesti olla myös tosi epäreilua- ja aina voi valita sen ajatteleeko hyvää vai pahaa, mutta kun on tarpeeksi raskasta voimat loppuu ja sairastuu. Ei siinä ole mitään valitsemista. Eikä oikein siinäkään jos mies ei tykkää ettäkäyt kavereiden kanssa ulkona syömässä- onko siinä kohtaa realistinen vaihtoehto esim. 4;n lapsen äidille avioero? tai ystävän tuominen kotiin syömään? Ei ole.

Eli on paskaa tuo väitteesi. Ihminen voi valita kantaako vastuuta elämästään vai ripustautuuko muihin-siinä se. Toisten ihmisten, olosuhteiden sattuman armoilla ihminen on.

Tuo sairaan lapsen perhe ei sitten ole kasvanut vielä aikuiseksi? Lyön vetoa että lapsetkin nauttivat eri tavalla jos vanhemmat ovat erillään onnellisia kuin yhdessä ollessaan pahoinvoivia. Kyllä siinä on nimenomaan valitsemisista kyse. Sairas lapsi - rankkaa on, TIETYSTI, mutta se sairas lapsi on jo syntynyt eikä voi palauttaa, sen kanssa on vain elettävä. Mitä hyötyä on verrata sitä toisiin perheisiin tai toivoa että kumpa se olisikin ollut terve? Just tuolla lailla sitä sairastuu itse kukin. Sitä on vain elettävä niillä ehdoilla joihin on mahdollisuus.

Vastuuta se on se itsensä kunnioittaminenkin. Haluat siis ennemmin sairastua masennukseen (ja jopa tappaa itsesi ja /tai lapsesi) huonossa parisuhteessa kuin erota (tai yrittää ehdottaa terapiaa tms..) ja olla ehkä oikeasti onnellinen?

Muiden tekemisiin et voi vaikuttaa mutta omaan asenteeseen voit. Ja se ratkaisee aika paljon.

edes yksi ihminen joka oikeasti välittää, vaikka muuten asiat olisi kuinka pielessä.

Tämä on ihan tutkittu juttu, ja itse olen tämän myös kokenut. Ikuinen kiitos ystäväni äidille.

Vierailija:

onko syntynyt kulta-, puu- vai pahvilusikka suussa.

Jos on tietyt perusedellytykset lapsuudessa ja nuoruudessa:

turvallinen koti, peruselintarpeet tyydytetty, mahdollisuus käydä koulua normaalisti (että esim. kotona ei tartte hoitaa alkkari-yh-äidin tehtäviä päivät ja yöt läpeensä) jne

silloin aika pitkälle voi itse tehdä elämänsä.

Mutta jos noi perusedellytykset ei täyty, voi se 80% energiasta mennä vaan siihen että selviää hengissä kaikesta

Sitten iski työuupumus ja vielä nyt kolmen vuoden jälkeenkään niitä onnen tunteita ei kovin helpolla saa esille. Että ei se pienen harjoittelun jälkeen käy itsestään. Mutta ehkä tuon ap:n väittämän alta pitää sulkea pois uupuneet ja masentuneet.



Vaikkakin oma uupumukseni kyllä suurelta osin johtui siitä, että valitsin itse tehdä liikaa töitä. Mutta sitä valintaa ei nyt saa tekemättömäksi, eikä vointini riitä niihin pienien ilojen löytämiseen.

miksi edes 10 lapsen äidin pitäisi jäädä suhteeseen, jossa joku mielipuolinen mies hallitsee perhettä? Avioero on realistinen vaihtoehto ihan kenelle vain jos parisuhde ei toimi.

kodin vaikutus mikään määräävä ole.



Uskon samoin kuin moni muu joka on kirjoittanut, että vaikka kaikille tulee elämässä jossain vaiheessa vastoinkäymisiä, ratkaisevaa on se, miten niihin suhtautuu. Hyväksyykö ne osaksi elämää vai syyttääkö jotakin niistä ja katkeroituuko.



Mutta en tiedä voiko omaa maailmankatsomustaan muuttaa. Itse olen melko peruspositiivinen ihminen, ja lapsenikin tuntuvat olevan, eli aina vastoinkäymisten jälkeen reippaasti yrittävät uudelleen. Jos se on jotain perinnöllistä temperamenttia, ei kai siihen voi ihminen itse niin paljon vaikuttaa.

että saa riittävästi ruokaa ja unta ja saa käydä koulua eikä kukaan hakkaa sua?



Tarkoitan, että itselläni on mennyt hirveästi aikaa alkkariperheen lapsena muiden - aikuisten - ihmisten töitten tekemiseen - siinä ei paljon läksyjä ehtinyt tekemään. Onneksi kuitenkin pärjäsin koulussa ja jotenkin pinnistelin aina eteenpäin (myös minun tielleni osui muita, ymmärtäviä aikuisia). Mutta ymmärrän hyvin niitä, joilta esim. samassa tilanteessa jäi koulut kesken.

Mutta mitä hänestä tuli? Hänestä tuli aktivisti, luennoitsija ja kirjailija ja hän oppi kuutta kieltä pistekirjoituksella.



Ihminen luo itse omat esteensä.

Mutta juju on siinä, mitä kohti sitä on menossa. tyytyykö siihen, että tää on nyt tätä hamaan ikuisuuteen vai yrittääkö päästä eteenpäin ja löytää taas elämänilonsa. Totta hemmetissä siinä joskus menee aikaa, mutta valinta on juuri se, että yrittääkö vai ei. Työuupumus tai masennus on ikävä juttu, mutta siitä huolimatta sairaus, johon moni elämässään jossain vaiheessa törmää. Se ei yleensä myöskään kestä loppuelämää ja siitä voi päästä yli. Ei kyse ole siitä, että aina pitäisi olla onnellinen tai että elämä aina olisi ihanaa, vaan siitä, että omilla valinnoillaan pyrkii kohti parasta mahdollista tilannetta oman elämänsä rajoitusten puitteissa.

Vierailija:

Sitten iski työuupumus ja vielä nyt kolmen vuoden jälkeenkään niitä onnen tunteita ei kovin helpolla saa esille. Että ei se pienen harjoittelun jälkeen käy itsestään. Mutta ehkä tuon ap:n väittämän alta pitää sulkea pois uupuneet ja masentuneet.

Vaikkakin oma uupumukseni kyllä suurelta osin johtui siitä, että valitsin itse tehdä liikaa töitä. Mutta sitä valintaa ei nyt saa tekemättömäksi, eikä vointini riitä niihin pienien ilojen löytämiseen.

Kyllä kai myös asennekysymyskin!

on tuhansia vammaisia ihmisiä, jotka syrjäytyvät ja jotka syrjäytetään. Kellerin tielle sattui onnenkantamoinen: juuri hänen kohdalleen osui nuori innovatiivinen opettaja, joka halusi olla kehittämässä kuuromykkien omaa viittomakieltä.

Aivan kuin varhaislapsuuden kehityksellä ei olisi mitään merkitystä sille, miten ihminen kykenee suhtautumaan asioihin. Aivan kuin itsetunnon taso ei vaikuttaisi. Nämä ovat kuitenkin asioihin, joihin ei itse voi vaikuttaa.



Ehkä joillakin on paremmat edellytykset suhtautua elämään positiivisemmin kuin toisilla.



Tämä keskustelu lähenee jo sitä linjaa, missä väitetään, että masentuneet ovat itse päättäneet masentua ja eivät olisi sitä, jos vain suhtautuisivat reippaammin kaikkeen.

varmasti näinkin, mutta JOS yli sata vuotta sitten määrätietoisuudella kuurosokea nainen saattoi valmistua yliopistosta, niin johan on ihme, jos ei samalla määrätietoisuudella fyysisesti terve nainen voi nykyajan Suomessa nauttia siitä, että on elossa!

Vierailija:

varmasti näinkin, mutta JOS yli sata vuotta sitten määrätietoisuudella kuurosokea nainen saattoi valmistua yliopistosta, niin johan on ihme, jos ei samalla määrätietoisuudella fyysisesti terve nainen voi nykyajan Suomessa nauttia siitä, että on elossa!

erot ovat isot täälläkin. Voi myös syntyä sillä tavoin vammaisena, että mahdollisuudet ovat todella minimaaliset. Tai voi sinänsä olla terve, mutta ei ole kykyjä käsitellä vaikeaa lapsuuttaan. Mutta silti jossain vaiheessa pääosassa tapauksia vastuu siirtyy ihmiselle itselleen. Ja se on toisaalta myös hyvin vapauttavaa. Itse ainakin koin erittäin vapauttavaksi kokemukseksi sen, että voin itse vaikuttaa elämääni ja minun ei tarvitse elää niissä puitteissa, jotka vanhemmat minulle asettivat. Ja minulla ei todellakaan ollut turvallinen lapsuus ja vahva itsetunto lapsuuskodin lahjana. Mutta ehkä juuri siksi olenkin niin vahvasti sitä mieltä, että ihmisellä on mahdollisuus omilla toimillaan vaikuttaa elämäänsä ja kaikki ei ole viimeistään lapsuudessa ennaltamäärättyä. Jos olisi, niin minun pitäisi todennäköisesti olla mielisairaalassa, vankilassa, alkoholisti tai narkomaani, tappanut itseni tai vähintäänkin väkivaltaisessa parisuhteessa ja pahoinpidellä omia lapsiani. Se ei vain tunnu kovin houkuttelevalta ajatukselta, joten mieluummin uskon, että elämäni ei tarvitse määräytyä lapsuuteni pohjalta vaan siitä itse tehdä enemmän haluamani näköistä.

Vierailija:

Aivan kuin varhaislapsuuden kehityksellä ei olisi mitään merkitystä sille, miten ihminen kykenee suhtautumaan asioihin. Aivan kuin itsetunnon taso ei vaikuttaisi. Nämä ovat kuitenkin asioihin, joihin ei itse voi vaikuttaa.

Ehkä joillakin on paremmat edellytykset suhtautua elämään positiivisemmin kuin toisilla.

Tämä keskustelu lähenee jo sitä linjaa, missä väitetään, että masentuneet ovat itse päättäneet masentua ja eivät olisi sitä, jos vain suhtautuisivat reippaammin kaikkeen.

ap:n väite, että elämä on 90 prosenttisesti sitä miksi sen tekee on Hiukan eri asia kuin elämästään nauttiminen...



tuo ap:n argumentti on armottomuutta, sillä siinä oletetaan kaikille samat lähtökohdat. Se ei vain ole totta.



Tuskin kukaan on vain kohtalon tai elämäntilanteensa orja, mutta vaikutusmahdollisuuksien määrä omaan elämään ei ole kaikilla ihan täsmälleen sama.

sekä mahdollisuutensa



teini-ikäinen voi kuvitella, että elämä on 90%:sti sitä miksi sen itse luo

minäkin olen niin kutsutusti menestynyt yli tilastollisen todennäköisyyden. Mutta en ajattele sen johtuvan vain omasta erinomaisuudestani.



sisaruksissani ja serkuissani on valitettavasti noita mielisairaita, alkoholisteja ja itsensä tappajia. Pitäisikö minun halveksia heitä ja ajatella että he ovat vaan luusereita kun kerta minä olen tällainen ' hieno ihminen' ? Näen mistä he ovat tulleet ja miksi heille on käynyt noin.



Minä olin onnekkaampi. Ja tein toki elämäni varrella varmaan viisaampia ratkaisuja, mutta en suinkaan joka kohdassa. Minulla oli myös onnea.

sinkoilee päässä. Tässä oma tilanteeni ja joku tästä minut varmasti tunnistaakin mutta eipä sen väliä: 10 vuotta sitten opiskelin yliopistossa haluamaani tutkintoa. Sitä riemua riitti 2 vuotta kunnes uuvuin totaalisesti. Samaan syssyyn tuli yksi fyysinenkin ongelma joka kyllä saatiin hoidettua kuntoon mutta jälkiseurauksena jäi pysyvä suoliston toimintahäiriö eli ärtynyt suoli. Yht' äkkiä huomasin etten pystykään enää opiskelemaan ja liikkumaan vaan ympyrä alkoi kutistua pienemmäksi ja pienemmäksi. Masennuin, hain apua ja sitä sainkin. Kun muutos tuli parempaan päin, päätin yrittää lasta ja nopeasti mieheni kanssa onnistuimmekin siinä. Esikoinen syntyi 2001 ja oli / on terve. Mutta ongelmat alkoivatkin minulla kun todettiin paha synnytysvamma ja edessä oli iso leikkaus jolla yritettiin vaurioita korjata, turhaan. 2002 jouduttiin toteamaan että minulla on pysyvä vamma, keskivaikea ulosteinkontinenssi.

Alkoi taistelu potilasvahinkokeskuksen kanssa ja sitä riittikin seuraavat 4 vuotta. Loppujen lopuksi hävisin jutun. 2004 syntyi toinen lapsemme, suunnitellulla sektiolla ja onneksi kaikki meni erittäin hyvin. Pieniä toiveita on ollut pitkin matkaa mitä erilaisemmista asioista, mm. opiskelu tai joku työ on pyörinyt mielessä. Pahinta on ollut yksinäisyys, mies kun tekee paljon töitä ja työmatkoja. Parisuhteemme on hiljalleen alkanut rapistua, tällä hetkellä se on jo lähes kuoleman kielissä. Haluaisin lähemmäs sukuani ja tukiverkkoani sekä myös mahdollisuuden opiskeluun tmv. Mies ei töidensä takia voi muuttaa nykyisestä asuinpaikastamme. Tähän voisi todeta että lähde ilman miestä....lähtisinkin jos uskoisin siihen että kykenen yksin elättämään lapset ja kantamaan vastuun heistä kaikin tavoin. En vain usko siihen, raaka tosiasia sekin. Toinen vaihtoehto on jäädä tähän, olla kotona tekemättä mitään, ilman minkäänlaisia tuloja.... En todella tiedä mitä tehdä enkä kykene näkemään itselleni mitään realistisia vaihtoehtoja. En halua luopua kaikista haaveistani mutta en oikein kykene lähtemäänkään. En siis väitä että minulla ei olisi vaihtoehtoja, en ehkäpä kykene niitä näkemään. Osaako kukaan kommentoida tähän mitään?

Muutos ei ole aina muutos parempaan, vaikka tehdessään niin kuvittelisikin...