90%:sesti elämä on sitä, miksi sen ITSE tekee!

Sit yksi kaunis päivä ei enää jaksetakkaan koko hommaa. Hankitaan työpaikka, vaikka viikko sitten vielä haettiin eläkkeelle ja oltiin kuoleman masentuneita. Lopetetaan lääkkeet ja vaikka ne just oli maailman tärkeimpiä niin yhtäkkiä ilman niitä pärjää ihan hyvin.... Miettii vaan, että minä harrastuksen ne kehittää seuraavaksi, kun ne ei saakaan terveenä niin paljon huomiota kuin sairaana.

Jos synnyt kurjiin oloihin ja taistelet koko ikäsi paremman elämän puolesta, ei siinä silti aina käy hyvin. Että miten vaan!

Vierailija:

et voi aivan noin paljoa hallita.

ESIMERKKI

Miehelläni ja minulla on yksi lapsi vajaa vuoden ikäinen, arvaa haluaisinko että hän suuttuu jos kerran kuussa olen vaikka 6h kaverini kanssa kun tämä tahtoo vaikka tarjota illallisen? Ei vaan herneet vetää ja veemäinen pari päivää ja tekee itse jonlkun törkeän tempun!! Sika mikä siuka välillä, silloin harvoin, mutta muuten ihan ok!

Ja sä varmaan neuvot että erotkaa jos se on noin vaikeaa, pöh sulle ja sun kuvitelmilles

Jos ongelma on se, että et saa lapsenvahtia kun menet ystäväsi luokse, ongelma ratkeaa sillä että palkkaat jostain lapsenvahdin, tai pyydät jotakuta tuttua/ystävää/kummia/mummia vahtimaan, kun kerran se on miehelle niin vastenmielistä viettää aikaa oman lapsensa kanssa.

Eli itse voit valita, miten kyseiseen asiaan suhtaudut. Sitä ap mm. tarkoitti.

hiljaisuudessa, koska koin omat ajatukseni niin ahdistaviksi, että tunsin tulevani hulluksi. Eristäydyin, itsetunto oli aivan nollassa, sain paniikkikohtauksia, mukana oli vaikea syömishäiriö.

Mistä ihmisen masennus syntyy? Harvemmin se iskee onnelliseen ihmiseen tosta noin vaan, vaan kyllä taustalla on paljon vastoinkäymisiä, joita ei pysty tai osaa oikein käsitellä.

Lääkehoito muuten itsessään ei yleensä auta, vaan paras hoito tulee lääkkeiden ja terapian yhdistelmällä. Mistä se johtuu, jos kyseessä olisi vain aivojen aineenvaihdunnan häiriö? Niin ja itse paranin terapian avulla, en suinkaan ihan tosta vaan itsekseni.

Vierailija:

Masennus on aniharvoin pelkästään tahdon asia tai kiinni " oikeasta asenteesta" . Jos se sitä olisi, masennus ei paranisi lääkkeillä, vaan ainoastaan psykoterapialla.

Usein kyse on kyllä kemiallisesta sairaudesta, aivojen välittäjäaineiden häiriöstä, joten lääkityksestäkin on hyötyä.

Vierailija:

Jos synnyt kurjiin oloihin ja taistelet koko ikäsi paremman elämän puolesta, ei siinä silti aina käy hyvin. Että miten vaan!

Elämänsä ulkoisia puitteita ei yleensä pysty valitsemaan, mutta ihan ITSE voi päättää, miten niissä tietyissä puitteissa elämäänsä elää. Se on valintakysymys, miten asioihin suhtautuu. Jollekulle esim. asuminen kaupungin vuokratalossa on ihan kauheaa, toisille se on elämän pelastus, kun ylipäänsä saa asunnon. Eli asennekysymys.

Sanovat että elämä on tylsää jne.

Sitten ehdotan että voisit tehdä sitä tai tätä tai tuota. Vastaus on aina joo mutta kun...

Eivät tunnu haluavan eroon siitä surkeudestaan.

Täällä kun saa aina lukea niitäkin juttuja, kuinka esim. Kristiina Elstelä toimi niin väärin eikä surrut poikaansa kun jatkoi tanssimista. Että olisi jotenkin ollut hienompaa, jos hän olisi jäänyt kotiin märehtimään ja vaikka alkoholisoitunut. Että se on se, mikä kertoo kuinka paljon on lastaan rakastanut, että ei pääse siitä kuolemasta yli.

Törkeys on omassa päässäsi, hoida sitä.

Vierailija:

Vaikkei asia minulle kuulukaan, mutta tämä menee jo törkeyksiin.

Se, että selviää oman lapsensa kuolemasta hengissä itse, on jo mieletön suoritus niin reaalisesti kuin asenteellisestikin.

Vierailija:

Ei kenelläkään ole takeita siitä, että kaikki menee tässä elämässä just niin kuin itse haluaa, se on vaan ymmärrettäv ja se hyvä elämä rakennettava siitä mitä saa.

Lapsesi kuoli, se on surullisinta mitä ihmiselle voi tapahtua, ja sitä saa ja pitääkin surra.

Mutta pitääkö siitä katkeroitua tai antaa oman elämän mennä pilalle? Siinä kyse on omasta valinnastasi. Voit kunnioittaa lapsesi muistoa muutenkin kuin pilaamalla oman elämäsi.

Vierailija:

90% oma syy, haista vee

kurjat asiat pitäis muuttaa, mutta samalla pitäisi riemuita kurjuudestaan



kumpaa nyt sitten oikein pitäisi tehdä?

Esim. jos vertaan miestäni ja minua niin asenteissamme on suuri ero! Sanoisin, että mieheni on peruspessimistinen luonne. Hän ei uskalla yrittää mitään uutta, kun taas minä olisin aika nopeastikin vaihtamassa kurssia.



Lapsettomuus otti täälläkin koville. Sitten saimme lapsia, eikä se onnellisuus siltikään avautunut. Sitten muutimme paikkakunnalle jossa en ole viihtynyt hetkeäkään. Masennuin ja uuvuin siitä, että en tehnyt muuta kuin hoidin lapsia, ei ollut työtä mihin palata, asuin paikalla jota inhosin.



Ensin aloin katkeroitua. Sitten tajusin, että vain MINÄ pystyn elämääni muuttamaan. Jos haluaa rakentaa talon toiselle paikkakunnalle pitää ensin talousasiat olla kunnossa. Yön yli muutosta ei tehdä kun on perhettä. Ei voi vain lähteä lätkimään. Vuokra-asuntoon muutto ei ole järkevää. Eli hankin itselleni uuden työpaikan ja samalla yritän hoitaa itseäni.



Odotan että lapseni kasvavat. On aika mahdotonta muuttaa elämäänsä radikaalisti kun on pieniä lapsia.



Sitten mietin onko se unelmatalo lopulta edes sitä mitä haluan? Ei, ei ole. Riittää että on jokin talo, mutta kivalla paikalla. Että lapseni saavat kasvaa kivassa ympäristössä.



Yksi asia kerrallaan tässä siis yritetään parantaa elämänlaatua. Koska uskon, että se on mahdollista ihan itse yrittämällä. Mieheni taasen on vähän sitä tyyppiä että uskoo ettei paljon voi itse mihinkään vaikuttaa. Ei ikään kuin uskallakaan mitää muutosta tehdä ja sitten valittaa kun elämä ei olekaan kivaa.



Tai vaikka äitini. ei tee muuta kuin valittaa. Joskus ajattelen, että tekisi jotain ongelmiensa eteen sitten! Jotain konkreettista vaikkapa kerrankin!



Kauan syytin myös miestäni ja lapsiani paino-ongelmistani. No eihän se nyt heidän vikansa ole. ITSE voin ja pystyn vaikuttamaan siihenkin. Ei kukaan pakota minua syömään liikaa tai epäterveellisesti.

Minä pystyin, sinä et tuolla asenteellasi ikävä kyllä pysty.

Vierailija:

Tuollaiset kommentit pitäisi lailla kieltää.

Ihankuin syvästä masennuksesta noustaisiin ylös ihan " niskasta kiinni ottamalla" tai " asenteita muuttamalla" . Kyllä se on sairaus missä muutkin ja parantaa se voidaan vaan oikealla lääkityksellä.

Sitä paitsi vaikka olisi kuinka positiivinen elämänasenne voi masennukseen silti sairastua. Ja usein ne, jotka masentuvat ovatkin elämänmyönteisiä ihmisiä. Jos ei omat aivot toimi niin kuin ne pitää niin siihen ei paljon voi itse vaikuttaa.

Samoin on muiden sairauksien laita. Ei niitä asenteilla " paranneta" .

Tämä on mielestäni typerin aloitus, mikä täällä pitkään aikaan on ollut.

Mistä nuo prosentit on tähän vedetty?

Onko tästä tehty oikein tutkimus?

Sanoisin, että on niin paljon asioita mihin ei voi itse tässä maailmassa vaikuttaa. Että ei kovinkaan monella ole mahdollisuuksia rakentaa elämäänsä niinkuin haluaa.

Jos tavotteena on hyvä elämä itselle ja perheelle, niin siinä täällä suomessa kyllä onnistuu.

Vierailija:

Jos synnyt kurjiin oloihin ja taistelet koko ikäsi paremman elämän puolesta, ei siinä silti aina käy hyvin. Että miten vaan!

ja kerroin sen kaikille



vaikka asenteeni hänen kuolemaansa oli valtaisan myönteinen, en saanut suurta suosiota sukulaispiireissä

" anna minulle voimaa muuttaa asiat joita en voi kestää ja voimia kestää asiat joita en voi muutta ja viisautta nähdä näiden asioiden ero."

Vierailija:

ja kerroin sen kaikille

vaikka asenteeni hänen kuolemaansa oli valtaisan myönteinen, en saanut suurta suosiota sukulaispiireissä

Tietenkään elämä ei ole pelkästää onnea ja ruusuilla tanssia, kriisit ja surut ja masennukset ja sairaudet kuuluu tähän elämään. Mutta aina voi valita, miten niihin suhtautuu, ottaako ne opettavaisina ja kasvattavina kokemuksina, joista on hyötyä vastaisuuden varalle vai suurina katastrofeina, joista ei selviä ja joita märehditään ajasta ikuisuuteen eikä osata päästää niistä irti ja jatkaa matkaa eteenpäin.

jota siis ei ole koskaan ollut. mielenterveys ongelmat ovat toinen asia, joita ei voi tahdonvoimalla muuttaa, kuten paha paniikkihäiriö, joka vaikeuttaa joka päiväistä kanssakäymistä. Ihminen pelaa niillä korteilla jotka on annettu. Näin se on, pieniä parannuksia voi itse tehdä jos voimat riittävät.

Vierailija:

Elämänsä ulkoisia puitteita ei yleensä pysty valitsemaan, mutta ihan ITSE voi päättää, miten niissä tietyissä puitteissa elämäänsä elää. Se on valintakysymys, miten asioihin suhtautuu. Jollekulle esim. asuminen kaupungin vuokratalossa on ihan kauheaa, toisille se on elämän pelastus, kun ylipäänsä saa asunnon. Eli asennekysymys.

Vierailija:

ja kerroin sen kaikille

vaikka asenteeni hänen kuolemaansa oli valtaisan myönteinen, en saanut suurta suosiota sukulaispiireissä

Ehkä sittenkin ryhdyn kannattamaan positiivista ajattelua

Moni on esim. ihmetellyt sitä, että siskoni palasi heti töihin takaisin eikä hän ole myöskään paljon itkeskellyt muiden nähden. Mm. siskoni anoppi ihmetteli että eikö siskoni rakastanut poikaa???? USKOMATONTA!! Tiedän, että siskoni jumaloi rakasta poikaansa ja hänen sydämensä on särkynyt. Meillä ihmisillä on vain nini erilainen tapa surra: jotkut eivät ikinä pääse surusta yli, toiset taas ajattelevat realistisesti ja jatkavat elämäänsä, surren mutta silti eläen. Näin on siskoni tehnyt kuin myös isäni. Hän on myös samanlainen peruspositiivinen ihminen. Niiin kamalaa kuin kuolema onkin, niin sanoisin näin kylmästi että aina tulee myös jotain positiivista siitäkin. Meidän kohdalla se, että suku lähentyi. Itse yritän aina nähdä jotain positiivista kaikessa.

Minä olen tyytyväinen elämääni vaikka sairastan masennusta+ muita tauteja. Minulla on kolme lasta, ei koulutusta eikä työpaikkaa. Mieskin on työtön ja sossusta saadaan perustukien päälle toisinaan toimeentulotukea ja lääkekortit. Meillä on kuitenkin aikaa käydä lasten fysio/toimintaterapioissa ja katsoa aamusarjat. Yliopistoon pyrin tänäkin vuonna ja jos en taaskaan pääse niin ei se mitään. Korvaukset kyllä juoksee vuoden jos toisenkin.

[" Jos haluat tavata jonkun, joka pystyy korjaamaan minkä tahansa epämieluisan tilanteen;

joka pystyy tekemään sinut onnelliseksi

riippumatta siitä, mitä muut sanovat tai uskovat,

katso peiliin ja lausu sitten tämä taikasana:

" Hei" ]



Hirveistä oloista voi kasvaa onneen ja onnellisesta lapsuudesta voi kasvaa rappiolle; yksilöllä on aina VASTUU ja mahdollisuus tehdä vain omia valintojaan.



Masentuneella on vastuu myöntää sairautensa, hakea ja hyväksyä siihen apua; masentuneen elämästäkin vastuu on vain hänellä itsellään.



Miksi me emme halua ottaa vastuuta omista valinnoistamme vaan haluamme että kaikelle on ulkopuolinen syy?