Miksi jotkut haluaa uskoa että vaikeat kokemukset elämässä kasvattaisi ihmistä henkisesti?

Eihän pienistä asioista valittaminen sulje pois sitä ettei jopa samalla henkilöllä olisi myös muita ongelmia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täyttä huuhaata. Miten esim. oman lapsen itsemurha kasvattaisi ketään vanhempaa henkisesti? 

Vaikutus on päinvastainen. Se on kokemus, joka musertaa ja kulkee tukahduttavana varjona koko loppuelämän estäen kaiken henkisen kasvun. Hetkittäisiä ilon pilkahduksia voi tulla matkan varrella, mutta se varjo on ja pysyy hautaan saakka. 

Itse ajattelen, että jos henkilö pystyy käsittelemään tällaisen kokemuksen voi se kasvattaa empatiakykyä ja ymmärrystä myös muita ihmisiä kohtaan. 

Ja johtaa mahdollisesti siihen, että tuntee suurempaa empatiaa muita ihmisiä kohtaan, mutta saa osakseen vähemmän empaattissta suhtautumista, jolloin raskaan kokemuksen päälle liimautuu kokemus epäoikeudenmukaisuudesta ja antamisen ja saamisen epätasapainosta. eri

Vierailija kirjoitti:

Eiköhän me kaikki tiedetä kaveripiiristä ainakin se yksi tyyppi, joka on ihan pumpulissa kasvanut.

Tiedetäänkö?

Omassa kaveripiirissäni oli tällainen pumpulissa kasvanut tyttö. Hän oli saanut kaiken syntymässään, ihanat vanhemmat, ylemmän keskiluokan elintason, hän oli kaunis ja älykäs, kaikki pitivät hänestä ja tuntui, että hän lipui onnistumisesta toiseen. Opiskelut ajoivat meidät eri suuntiin, mutta kotipaikkakunnalla käydessäni kuulin kyllä uutisia, kuinka hän oli valmistunut yliopistosta, mennyt naimisiin jne.

Satuimme törmäämään vuosien jälkeen sairaalan käytävällä, molemmat siis potilaina siellä. Menimme alas kanttiiniin ja juttelimme pitkään. Selvisi, että hänen täydellinen elämänsä oli murentunut, kun mielenterveys oli pettänyt rytinällä. Lapsen saanti oli nostanut pintaan hänen traumansa siitä, kuinka oli joutunut esiteininä seksuaalisen hyväksikäytön uhriksi. Hän oli paennut tuota kokemusta yrittämällä olla mahdollisimman täydellinen, koska oli tyypilliseen tapaan pitänyt uhriksi joutumista omana syynään.

Koskaan  ei voi ulkopuolinen tietää millaista haavaa toinen kuljettaa mukanaan.

Vierailija kirjoitti:

Miksi niin moni tuntuu vihaavan ihmisiä, jotka ovat kokeneet pahoja asioita elämässä? 

Kuka muka?

Vierailija kirjoitti:

Miksi niin moni tuntuu vihaavan ihmisiä, jotka ovat kokeneet pahoja asioita elämässä? 

Koska pelkäävät, että niin voisi tapahtua itsellekin? Ei kestä sitä ajatusta. Suojelevat vain omia tunteitaan mielipahalta? 

Helpon elämän merkki jos jokin aikuinen sitten juhlii halloweenia joka toisia voi sitten puistattaa jos sitten kokenut sitten kovia?

Vierailija kirjoitti:

Helpon elämän merkki jos jokin aikuinen sitten juhlii halloweenia joka toisia voi sitten puistattaa jos sitten kokenut sitten kovia?

Miten ihmeessä Halloween liittyy vaikeisiin elämänkokemuksiin?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaikki on itsestä kiinni. Osalle se on lohdullista ja osalle pelkkiä kirosanoja. Voit itse valita miten elämän kohtaat. Viisaat ihmiset hyväksyvät ne asiat joihin he eivät voi vaikuttaa ja keskittyvät niihin johon voivat vaikuttaa. Yksinkertaisemmat taas televät sitten päinvastoin. Palstalla tuntuu olevan enemmän noita jälkimmäisiä. 

Yksinkertaisimmat uskovat kaiken olevan aina vain itsestä kiinni. 

Usko mitä haluat, sekin on itsestäsi kiinni, eikä minulta pois. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No ei se kaikista vahvaa tee. Takerrutaan traumoihin ja vedetään kaikki sen syyksi. Eikä mennä eteenpäin.

Elämänkokemus on kuitenkin kaikilla yksilöllinen. Ei edes kehtaa pienistä jutuista märsäävälle sanoa. Miten pikkujuttuja se tuntee traumatisoivana. Ihan luonnollista, kun ei ole käsitystä rankemmasta.

Kuka sen sitten määrittää ja millä perusteella mitkä ovat pieniä juttuja?

Tässä onkin sellainen juju että kaikkea ei voi verrata suoraan keskenään. Täytyy ajatella enemmänkin yksilökohtaisesti. Minun näkökulmastani monet valittavat hyvin pienistä asioista mutta ymmärrän aina jokaista, tunnistan ne jotka valittavat ns. valittamisen ilosta ja ymmärrän heitäkin joilla on ollut helppo elämä ja pienetkin vastoinkäymiset saattavat tunt

Tok iniistä saa valittaa. Väittäisin, että juuri esimerkiksi läheisensä menettänyt kuunnellessaan valitusta huonosta hiuspäivästä, jaksaa ymmärtää huonon hiuspäivän traagisuuden kaikessa kamaluudessaan.

Se kenelle valittaa, mistä aiheesta ja missä tilanteessa ratkaisee pitkälti saamansa suhtautumisen. Tietysti jokainen valittaa toisinaan myös pikkujutuista, jos on kuormittunut taai elämä muutoin tökkii, ajoitus ja pelisilmä ovat kuitenkin kultaakin kalliimpia.

Ai. Minä valitin ystävälleni huonoa hiuspäivää siskoni hautajaisten aamuna. Raskas päivä edessä, 25v kuolleen siskon pienen lapsen isä lähes kyvytön vanhemmaksi, meidän isämme melkein jossain psykoosin partaalla surun ja järkytyksen vuoksi ja sitten en edes saanut laitettua hiuksia hyvin. Muistan edelleen sen suunnattoman ketutuksen. Se huonosta hiuspäivästä valittaminen auttoi ainakin vähän.

Vierailija kirjoitti:

Niillä "jotkuilla" ei ole koskaan ollut vaikeita kokemuksia.

Niin, näillä "vaikeat kokemukset kasvattavat" -väittäjillä "vaikeat kokemukset" ovat viestien perusteella tasoa paras kaveri ala-astella muutti eri paikkakunnalle mutta selvisin siitä ja sain uusia kavereita ja opin arvostamaan heitä enemmän.

Sitten on ihmisiä, jotka ovat kokeneet oikeasti vaikeita aikoja, sotaa, väkivaltaa, läheisen henkirikoksen tai vakavan sairastumisen ja karun kuoleman aivan liian nuorena jne. tai ainakin ymmärtävät, että sana vaikea viittaa ihan oikeasti vaikeaan eikä pieneen vastoinkäymiseen normiarjessa tai varsinkaan siihen, että pitää nähdä välillä vaivaa ihan normaalin aikuiseksi ihmiseksi kehittymisensä ja tavoitteidensa eteen.

On loukkaavaa sanoa esimerkiksi terroriteossa lapsensa tai puolisonsa menettäneelle, että tämä vahvistaa sinua. Loukkaavaa sekä sitä surijaa ja hänen menetystään kohtaa että sitä kuollutta, jonka elämällä ja sen jatkumiselle ei muka olisi ollut mitään väliä edes hänelle itselleen. Kaikki (paitsi ilmeisesti nämä laukojat) tietävät liiankin hyvin, että äärettömästi parempi olisi ollut ilman koko tilannetta. 

Vierailija kirjoitti:

Eikö nyt maalaisjärkikin sano että tiettyyn pisteeseen asti asia on totta? Lihakset kasvaa kuntoillessa, ja yleensäkin uutta oppii harjoittelemalla, mikä on vaikeaa.

Tietysti äärimmäisen vaikeat kokemukset tyyliin sodat tai nälänhätä tuskin tuo kenestäkään parhaita puolia esiin, päin vastoin

Apua, miten joku voi olla noin tyhmä kuin sinä. 💀

Vierailija kirjoitti:

Ai. Minä valitin ystävälleni huonoa hiuspäivää siskoni hautajaisten aamuna. Raskas päivä edessä, 25v kuolleen siskon pienen lapsen isä lähes kyvytön vanhemmaksi, meidän isämme melkein jossain psykoosin partaalla surun ja järkytyksen vuoksi ja sitten en edes saanut laitettua hiuksia hyvin. Muistan edelleen sen suunnattoman ketutuksen. Se huonosta hiuspäivästä valittaminen auttoi ainakin vähän.

Tarkoitinkin tilanteita, joissa valitetaan läheisensä menettäneelle pikkuseikoista. Esimerkkinä. Olisitko kokenut oikeutetuksi, jos ystäväsi olisi valittanut sinulle huonosta hiuspäivästä sinulle siskosi hautajaispäivänä, kuin kyseessä olisi maailman suurin tragedia?

Selityksiä selityksiä. Ottakaa vastuuta itsestänne.

Ihmiset eivät tässä ketjussa tunnu ymmärtävän mitä eroa on, kun ottaa vastuun itsestään ja kenen on vastuu vastoinkäymisistä. 

Lopulta yhteiskunnan, kumppanin, vanhempien syyttely ei johda mihinkään, se vain katkeiroittaa, vaikka on kätevä keino uhriutua ja märehtiä tapahtuneita asioita vuosikausia. 

Osa ihmisistä on tyytyväisiä, vaikka he kohtaavat paljon vastoinkäymisiä. He näkevät elämässä myös paljon hyvää.

Koska niin tapahtuu. Sen oivaltaa, kun kohtaa elämässä vaikeita jaksoja. Joista kuitenkin kulkee läpi ja elämä jatkuu. Elämä jatkuu yhtä kokemusta rikkaampana. Tuollaiset vaikeat ajanjaksot myös asettaa elämäntapahtumat, ja pikku vastoinkäymiset ihan uuteen suuruusjärjestykseen.

Eihän oman elämän tragediat hauskoja ole, mutta ne kasvattaa resilienssiä. Tavallaan sääli niitä, jotka surffaavat elämänsä läpi ilman huolen häivää. Jäävät ikuisiksi viisivuotiaiksi. Onko sellaisia?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ai. Minä valitin ystävälleni huonoa hiuspäivää siskoni hautajaisten aamuna. Raskas päivä edessä, 25v kuolleen siskon pienen lapsen isä lähes kyvytön vanhemmaksi, meidän isämme melkein jossain psykoosin partaalla surun ja järkytyksen vuoksi ja sitten en edes saanut laitettua hiuksia hyvin. Muistan edelleen sen suunnattoman ketutuksen. Se huonosta hiuspäivästä valittaminen auttoi ainakin vähän.

Tarkoitinkin tilanteita, joissa valitetaan läheisensä menettäneelle pikkuseikoista. Esimerkkinä. Olisitko kokenut oikeutetuksi, jos ystäväsi olisi valittanut sinulle huonosta hiuspäivästä sinulle siskosi hautajaispäivänä, kuin kyseessä olisi maailman suurin tragedia?

 

Omat tunteet eivät tee toisen tunteista vääriä tai vähemmän oikeutettuja.

Rakkaus ja onnellisuus on vähän samanlaisia. Ne ovat lopulta päätöksiä, eikä kumpikaan onnistu kuin hetkellisesti ellei tunne itseään.

Vierailija kirjoitti:

Koska niin tapahtuu. Sen oivaltaa, kun kohtaa elämässä vaikeita jaksoja. Joista kuitenkin kulkee läpi ja elämä jatkuu. Elämä jatkuu yhtä kokemusta rikkaampana. Tuollaiset vaikeat ajanjaksot myös asettaa elämäntapahtumat, ja pikku vastoinkäymiset ihan uuteen suuruusjärjestykseen.

Eihän oman elämän tragediat hauskoja ole, mutta ne kasvattaa resilienssiä. Tavallaan sääli niitä, jotka surffaavat elämänsä läpi ilman huolen häivää. Jäävät ikuisiksi viisivuotiaiksi. Onko sellaisia?

Naulankantaan! Oma ego on taitava vesittämään sen elämän jatkumisen ja jäädään loppuelämäksi vaatimaan oikeutta uhripositiosta itseään säälien.