Miksi jotkut haluaa uskoa että vaikeat kokemukset elämässä kasvattaisi ihmistä henkisesti?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ai. Minä valitin ystävälleni huonoa hiuspäivää siskoni hautajaisten aamuna. Raskas päivä edessä, 25v kuolleen siskon pienen lapsen isä lähes kyvytön vanhemmaksi, meidän isämme melkein jossain psykoosin partaalla surun ja järkytyksen vuoksi ja sitten en edes saanut laitettua hiuksia hyvin. Muistan edelleen sen suunnattoman ketutuksen. Se huonosta hiuspäivästä valittaminen auttoi ainakin vähän.

Tarkoitinkin tilanteita, joissa valitetaan läheisensä menettäneelle pikkuseikoista. Esimerkkinä. Olisitko kokenut oikeutetuksi, jos ystäväsi olisi valittanut sinulle huonosta hiuspäivästä sinulle siskosi hautajaispäivänä, kuin kyseessä olisi maailman suurin tragedia?

Miksi se ei olisi ollut oikeutettua? Mitä sitten vaikka olisikin. Luuletko että se hänen valittaminen olisi muuttanut tilannetta sen huonommaksi? Eihän se valittaminen olisi millään tavalla liittynyt siihen minun tai perheeni suruun eikä tilanteeseen muuten. Maailma on siitä jännä ilmiö kuolemankin kohdalla, että se ei pysähdy vaikka joku ihminen kohtaisi millaisen surun tai tragedian. Maailma kulkee, ihmiset kiirehtii kuka minnekin, luonto kukoistaa ja lapset nauraa, vaikka jollain olisikin hautajaispäivä edessä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ai. Minä valitin ystävälleni huonoa hiuspäivää siskoni hautajaisten aamuna. Raskas päivä edessä, 25v kuolleen siskon pienen lapsen isä lähes kyvytön vanhemmaksi, meidän isämme melkein jossain psykoosin partaalla surun ja järkytyksen vuoksi ja sitten en edes saanut laitettua hiuksia hyvin. Muistan edelleen sen suunnattoman ketutuksen. Se huonosta hiuspäivästä valittaminen auttoi ainakin vähän.

Tarkoitinkin tilanteita, joissa valitetaan läheisensä menettäneelle pikkuseikoista. Esimerkkinä. Olisitko kokenut oikeutetuksi, jos ystäväsi olisi valittanut sinulle huonosta hiuspäivästä sinulle siskosi hautajaispäivänä, kuin kyseessä olisi maailman suurin tragedia?

 

Omat tunteet eivät tee toisen tunteista vääriä tai vähemmän oikeutettuja.

Ei kukaan sanonutkaan niin. On eri asia koska tunteita on järkevää ilmaista. Yleisesti ottaen huono hiuspäivä ei ole niin huono päivä kuin se, että läheinen haudataan. En tiedä ymmärrätkö sinä tätä, mutta suurin osa ihmisistä ymmärtää. Eri 

Vierailija kirjoitti:

Koska se on totta. Ihminen osaa laittaa asioita perspektiiviin kun on kokenut jotain oikeasti vaikeaa.

Näin. Jos pahinta mitä on kokenut on kynnen katkeaminen, kärsii ihminen tästä katkeamisesta. Jos on kokenut oikeita vaikeuksia, ei jotakin kynnen katkeamista edes rekisteröi. 

Sitten on olemassa ammattiuhriutujat, joille ei ole tapahtunut mitään mikä ei kuulu normaaliin elämään, ja silti uhriutuvat. Tyyliin jäi koulut käymättä ja sitten itkee miksei saa hyvää työpaikkaa. Tuhlasi hulluna ja sitten itkee että velat painaa.

Vierailija kirjoitti:

Koska niin tapahtuu. Sen oivaltaa, kun kohtaa elämässä vaikeita jaksoja. Joista kuitenkin kulkee läpi ja elämä jatkuu. Elämä jatkuu yhtä kokemusta rikkaampana. Tuollaiset vaikeat ajanjaksot myös asettaa elämäntapahtumat, ja pikku vastoinkäymiset ihan uuteen suuruusjärjestykseen.

Eihän oman elämän tragediat hauskoja ole, mutta ne kasvattaa resilienssiä. Tavallaan sääli niitä, jotka surffaavat elämänsä läpi ilman huolen häivää. Jäävät ikuisiksi viisivuotiaiksi. Onko sellaisia?

Eikö viisivuotiaat just ole näitä jotka harrastaa tuota omien asioidensa vertailua muihin? Kilpailevat kokemuksillaan, siitä mitä kenelläkin on tai kuka on kokenut mitäkin. Eivät myöskään pysty tuntemaan empatiaa jos jollakulla toisella on tikku sormessa, kun itseltä on lempilelu kadonnut.

No kyllä vaikeudet tietyllä tavalla kovettaa ja hioo ihmistä ja ottaa luulot pois. Monilla on juurtunut käsitys että elämä olisi jotenkin reilua, mutta näinhän ei ole. Itseltä on ainakin tuo käsitys haihtunut eli enää en odota että asiat tasaantuisivat tai saisin jotain hyvitystä ennen pitkää. Se on helpompi olla, kun ei odota oikeudenmukaisuutta vaan odotukset ovat realistisia.

"Elämä jatkuu yhtä kokemusta rikkaampana"

Just joo, ehkä joku menee sanomaan tuon sedälleni, jonka pieni lapsi ja vaimo kuolivat eräässä maailmaa järkyttäneessä tapahtumassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koska niin tapahtuu. Sen oivaltaa, kun kohtaa elämässä vaikeita jaksoja. Joista kuitenkin kulkee läpi ja elämä jatkuu. Elämä jatkuu yhtä kokemusta rikkaampana. Tuollaiset vaikeat ajanjaksot myös asettaa elämäntapahtumat, ja pikku vastoinkäymiset ihan uuteen suuruusjärjestykseen.

Eihän oman elämän tragediat hauskoja ole, mutta ne kasvattaa resilienssiä. Tavallaan sääli niitä, jotka surffaavat elämänsä läpi ilman huolen häivää. Jäävät ikuisiksi viisivuotiaiksi. Onko sellaisia?

Eikö viisivuotiaat just ole näitä jotka harrastaa tuota omien asioidensa vertailua muihin? Kilpailevat kokemuksillaan, siitä mitä kenelläkin on tai kuka on kokenut mitäkin. Eivät myöskään pysty tuntemaan empatiaa jos jollakulla toisella on tikku sormessa, kun itseltä on lempilelu kadonnut.

Olen huomannut saman piirteen naisissa. Jos lapsella on nuha ja sanon siitä, joku nainen sanoo aina, että meidän janipetterillä on nenässä ämpärillinen räkää ja kuumetta 50 astetta.

Vierailija kirjoitti:

Koska niin tapahtuu. Sen oivaltaa, kun kohtaa elämässä vaikeita jaksoja. Joista kuitenkin kulkee läpi ja elämä jatkuu. Elämä jatkuu yhtä kokemusta rikkaampana. Tuollaiset vaikeat ajanjaksot myös asettaa elämäntapahtumat, ja pikku vastoinkäymiset ihan uuteen suuruusjärjestykseen.

Eihän oman elämän tragediat hauskoja ole, mutta ne kasvattaa resilienssiä. Tavallaan sääli niitä, jotka surffaavat elämänsä läpi ilman huolen häivää. Jäävät ikuisiksi viisivuotiaiksi. Onko sellaisia?

Miten elämä jatkuu yhtä kokemusta rikkaampana, jos joutuu elämään vuosia lapsuudessaan esimerkiksi peläten joutuvansa perhesurman uhriksi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koska niin tapahtuu. Sen oivaltaa, kun kohtaa elämässä vaikeita jaksoja. Joista kuitenkin kulkee läpi ja elämä jatkuu. Elämä jatkuu yhtä kokemusta rikkaampana. Tuollaiset vaikeat ajanjaksot myös asettaa elämäntapahtumat, ja pikku vastoinkäymiset ihan uuteen suuruusjärjestykseen.

Eihän oman elämän tragediat hauskoja ole, mutta ne kasvattaa resilienssiä. Tavallaan sääli niitä, jotka surffaavat elämänsä läpi ilman huolen häivää. Jäävät ikuisiksi viisivuotiaiksi. Onko sellaisia?

Naulankantaan! Oma ego on taitava vesittämään sen elämän jatkumisen ja jäädään loppuelämäksi vaatimaan oikeutta uhripositiosta itseään säälien. 

Et ole tainnut juuri kokea vastoinkäymisiä? On eri asia esim. traumatisoitua lapsuudessa jolloin minuus ja persoona on vasta rakentumassa, kuin että myohemmin tapahtuu jokin ohimenevä vastoinkäyminen ja elämä jatkuu ilman suurempia ongelmia. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koska niin tapahtuu. Sen oivaltaa, kun kohtaa elämässä vaikeita jaksoja. Joista kuitenkin kulkee läpi ja elämä jatkuu. Elämä jatkuu yhtä kokemusta rikkaampana. Tuollaiset vaikeat ajanjaksot myös asettaa elämäntapahtumat, ja pikku vastoinkäymiset ihan uuteen suuruusjärjestykseen.

Eihän oman elämän tragediat hauskoja ole, mutta ne kasvattaa resilienssiä. Tavallaan sääli niitä, jotka surffaavat elämänsä läpi ilman huolen häivää. Jäävät ikuisiksi viisivuotiaiksi. Onko sellaisia?

Miten elämä jatkuu yhtä kokemusta rikkaampana, jos joutuu elämään vuosia lapsuudessaan esimerkiksi peläten joutuvansa perhesurman uhriksi?

Joutuu? Ei täällä joudu elämään niin. Eri

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koska niin tapahtuu. Sen oivaltaa, kun kohtaa elämässä vaikeita jaksoja. Joista kuitenkin kulkee läpi ja elämä jatkuu. Elämä jatkuu yhtä kokemusta rikkaampana. Tuollaiset vaikeat ajanjaksot myös asettaa elämäntapahtumat, ja pikku vastoinkäymiset ihan uuteen suuruusjärjestykseen.

Eihän oman elämän tragediat hauskoja ole, mutta ne kasvattaa resilienssiä. Tavallaan sääli niitä, jotka surffaavat elämänsä läpi ilman huolen häivää. Jäävät ikuisiksi viisivuotiaiksi. Onko sellaisia?

Eikö viisivuotiaat just ole näitä jotka harrastaa tuota omien asioidensa vertailua muihin? Kilpailevat kokemuksillaan, siitä mitä kenelläkin on tai kuka on kokenut mitäkin. Eivät myöskään pysty tuntemaan empatiaa jos jollakulla toisella on tikku sormessa, kun itseltä on lempilelu kadonnut.

Ovat. Ja jos heillä ei ole kivaa, niin ei kenelläkään muullakaan saa olla. 

On ihan täysin eri asia joutua kokemaan esimerkiksi pikkulapsena vakavaa kaltoinkohtelua, väkivaltaa tai sen uhkaa ja pelkoa siten että perusturvallisuus järkkyy kuin turvallisen lapsuuden jälkeen selvitä teini-ikäisenä isovanhemman tai toisen vanhemman kuolemasta tai aikuisena avioerosta.

Usein tämän kommentin laukojat on näitä jälkimmäisiä.

Omalla kohdalla niin on käynyt. Ei tosin pelkästään niiden rankkojen kokemusten kautta vaan siksi, että olen hakenut apua niistä selviämiseen ja joutunut sitä kautta rakentamaan itseäni uudestaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koska se on totta. Ihminen osaa laittaa asioita perspektiiviin kun on kokenut jotain oikeasti vaikeaa.

Näin. Jos pahinta mitä on kokenut on kynnen katkeaminen, kärsii ihminen tästä katkeamisesta. Jos on kokenut oikeita vaikeuksia, ei jotakin kynnen katkeamista edes rekisteröi. 

Sitten on olemassa ammattiuhriutujat, joille ei ole tapahtunut mitään mikä ei kuulu normaaliin elämään, ja silti uhriutuvat. Tyyliin jäi koulut käymättä ja sitten itkee miksei saa hyvää työpaikkaa. Tuhlasi hulluna ja sitten itkee että velat painaa.

Minä kärsin kynnen katkeamisesta. Ensinnäkin, se sattuu ihan hemmetistä ja sitten alan ajatella, että olen varmaan laiminlyönyt ruokavalion, että on joku vitamiinien tai vastaavien puutos. Siitä pääsen siihen ajatelmaan, että no niin tietysti, olen sössinyt tämänkin. Tunnen itseni huonoksi ihmiseksi. Kärsin samoista syistä myös siitä jos epäilen hiusteni ohentuneen tai esimerkiksi silmäripsiä irtoaa tavallista enemmän tai iho on epätasaisempi kuin yleensä. Suhtaudun hyvin kriittisesti itseeni muutenkin, en syö jos epäilen lihoneeni jne. Nyt menee silti paremmin kuin aiemmin.

Olen lapsena kärsinyt perheväkivallasta ja minua on lisäksi kiusattu koulussa, sekä ulkonäköni että perhetaustani vuoksi. Sain kotona kuulla olevani "nyrkillätapettava" joka pilaa aina kaiken. Teininä ja parikymppisenä itsetuntoni oli pohjamudissa ja vihasin itseäni ja elämääni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koska niin tapahtuu. Sen oivaltaa, kun kohtaa elämässä vaikeita jaksoja. Joista kuitenkin kulkee läpi ja elämä jatkuu. Elämä jatkuu yhtä kokemusta rikkaampana. Tuollaiset vaikeat ajanjaksot myös asettaa elämäntapahtumat, ja pikku vastoinkäymiset ihan uuteen suuruusjärjestykseen.

Eihän oman elämän tragediat hauskoja ole, mutta ne kasvattaa resilienssiä. Tavallaan sääli niitä, jotka surffaavat elämänsä läpi ilman huolen häivää. Jäävät ikuisiksi viisivuotiaiksi. Onko sellaisia?

Miten elämä jatkuu yhtä kokemusta rikkaampana, jos joutuu elämään vuosia lapsuudessaan esimerkiksi peläten joutuvansa perhesurman uhriksi?

Siten että ei enää ole lapsi eikä tarvitse miettiä mitään perhesurmia. Menneeseen on tyhmää jäädä jumiin 

Itselläkin painajaislapsuus, mutta entä sitten? En ole enää lapsi eikä kukaan muu päätä mun elämästäni tai tee siitä kurjaa, ja elämä on hyvää. 

Kannattaa lakata elämästä menneessä. Ellei yksin onnistu, hakee apua. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koska se on totta. Ihminen osaa laittaa asioita perspektiiviin kun on kokenut jotain oikeasti vaikeaa.

Näin. Jos pahinta mitä on kokenut on kynnen katkeaminen, kärsii ihminen tästä katkeamisesta. Jos on kokenut oikeita vaikeuksia, ei jotakin kynnen katkeamista edes rekisteröi. 

Sitten on olemassa ammattiuhriutujat, joille ei ole tapahtunut mitään mikä ei kuulu normaaliin elämään, ja silti uhriutuvat. Tyyliin jäi koulut käymättä ja sitten itkee miksei saa hyvää työpaikkaa. Tuhlasi hulluna ja sitten itkee että velat painaa.

Minä kärsin kynnen katkeamisesta. Ensinnäkin, se sattuu ihan hemmetistä ja sitten alan ajatella, että olen varmaan laiminlyönyt ruokavalion, että on joku vitamiinien tai vastaavien puutos. Siitä pääsen siihen ajatelmaan, että no niin tietysti, olen sössinyt tämänkin

Olet tyhmä ja siksi valitset kärsiä. No omapa on elämäsi, jonka katkennut kynsi pilasi. Tai siis sinä itse pilasit tuolla uhriutumisella. Kai te sitten nautitte kurjuudesta, kun uhriudutte.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koska niin tapahtuu. Sen oivaltaa, kun kohtaa elämässä vaikeita jaksoja. Joista kuitenkin kulkee läpi ja elämä jatkuu. Elämä jatkuu yhtä kokemusta rikkaampana. Tuollaiset vaikeat ajanjaksot myös asettaa elämäntapahtumat, ja pikku vastoinkäymiset ihan uuteen suuruusjärjestykseen.

Eihän oman elämän tragediat hauskoja ole, mutta ne kasvattaa resilienssiä. Tavallaan sääli niitä, jotka surffaavat elämänsä läpi ilman huolen häivää. Jäävät ikuisiksi viisivuotiaiksi. Onko sellaisia?

Miten elämä jatkuu yhtä kokemusta rikkaampana, jos joutuu elämään vuosia lapsuudessaan esimerkiksi peläten joutuvansa perhesurman uhriksi?

Siten että ei enää ole lapsi eikä tarvitse miettiä mitään perhesurmia. Menneeseen on tyhmää jäädä jumiin 

Itselläkin painajaislapsuus, mutta entä s

Semmoset setit. Millä tavalla se kokemus vuosien pelosta on "yhtä kokemusta rikkaampana" elämistä? Vuosien pelko ei tee mitään hyvää yhdenkään lapsen kehitykselle tai mielelle eikä vahvista mitenkään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koska se on totta. Ihminen osaa laittaa asioita perspektiiviin kun on kokenut jotain oikeasti vaikeaa.

Näin. Jos pahinta mitä on kokenut on kynnen katkeaminen, kärsii ihminen tästä katkeamisesta. Jos on kokenut oikeita vaikeuksia, ei jotakin kynnen katkeamista edes rekisteröi. 

Sitten on olemassa ammattiuhriutujat, joille ei ole tapahtunut mitään mikä ei kuulu normaaliin elämään, ja silti uhriutuvat. Tyyliin jäi koulut käymättä ja sitten itkee miksei saa hyvää työpaikkaa. Tuhlasi hulluna ja sitten itkee että velat painaa.

Minä kärsin kynnen katkeamisesta. Ensinnäkin, se sattuu ihan hemmetistä ja sitten alan ajatella, että olen varmaan laiminlyönyt ruokavalion, että on joku vitamiinien tai vastaavien puutos. Siitä pääsen siihen ajatelmaa

Olet tyhmä ja siksi valitset kärsiä. No omapa on elämäsi, jonka katkennut kynsi pilasi. Tai siis sinä itse pilasit tuolla uhriutumisella. Kai te sitten nautitte kurjuudesta, kun uhriudutte.

Älä nyt enää ainakaan enempää nolaa itseäsi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koska se on totta. Ihminen osaa laittaa asioita perspektiiviin kun on kokenut jotain oikeasti vaikeaa.

Näin. Jos pahinta mitä on kokenut on kynnen katkeaminen, kärsii ihminen tästä katkeamisesta. Jos on kokenut oikeita vaikeuksia, ei jotakin kynnen katkeamista edes rekisteröi. 

Sitten on olemassa ammattiuhriutujat, joille ei ole tapahtunut mitään mikä ei kuulu normaaliin elämään, ja silti uhriutuvat. Tyyliin jäi koulut käymättä ja sitten itkee miksei saa hyvää työpaikkaa. Tuhlasi hulluna ja sitten itkee että velat painaa.

Minä kärsin kynnen katkeamisesta. Ensinnäkin, se sattuu ihan hemmetistä ja sitten alan ajatella, että olen varmaan laiminlyönyt ruokavalion, että on joku vitamiinien tai vastaavien puutos. Siitä pääsen siihen ajatelmaa

Olet tyhmä ja siksi valitset kärsiä. No omapa on elämäsi, jonka katkennut kynsi pilasi. Tai siis sinä itse pilasit tuolla uhriutumisella. Kai te sitten nautitte kurjuudesta, kun uhriudutte.

No onneksipa sinä olet niin fiksu kommenteinesi, kun jaat viisauttasi täällä palstalla.

Ihanko oikeasti jotkut täällä luulee, että lapsuudessaan vaikka perheväkivaltaa ja pelkoa kokenut lapsi vaan yhtäkkiä 18v päättää unohtaa kaiken koetun, eikä mitään vahinkoakaan syntynyt? Just joo.