Miksi jotkut haluaa uskoa että vaikeat kokemukset elämässä kasvattaisi ihmistä henkisesti?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tottahan se on. Joku elämän suuri tragedia pudottaa ihmisen pilvilinnasta ja laittaa ajattelemaan, ja kaikenlainen itsetutkiskelu tekee ihmisestä henkisesti vahvemman. Tragedialla tarkoitan tässä nyt jotain oaljon vakavampa kuin huono hiuspäivä tai paha krapula.

Mikä saa ajattelemaan, että tragedian kohdannut on ennen tragediaa elänyt pilvilinnassa?

Jos vaihdetaan sanan pilvilinna tilalle vaikka tasapainoista jokapäiväistä elämää? 

- eri

Vierailija kirjoitti:

En tiedä tekeekö vahvempia, mutta vaikeat kokemukset ja erityisesti niiden käsittely ja niiden kanssa sinuiksi tuleminen tuovat tietynlaista elämän realismia ja kypsyyttä. 

Ystäväpiirissäni on niitä, jotka eivät ole kokeneet koskaan mitään hirveän pahaa elämässään. Heidän ajattelunsa voi usein olla mustavalkoista.

Tiedän ihmisiä joilla kokemus esim. tsunamista/ vanhemman itsemurhasta/ rikoksen uhrina olemisesta. Jotain erilaista heissä on.

Tai sitten sinä et vaan tiedä heidän kokemuksistaan.

Niillä "jotkuilla" ei ole koskaan ollut vaikeita kokemuksia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No ei se kaikista vahvaa tee. Takerrutaan traumoihin ja vedetään kaikki sen syyksi. Eikä mennä eteenpäin.

Elämänkokemus on kuitenkin kaikilla yksilöllinen. Ei edes kehtaa pienistä jutuista märsäävälle sanoa. Miten pikkujuttuja se tuntee traumatisoivana. Ihan luonnollista, kun ei ole käsitystä rankemmasta.

Kuka sen sitten määrittää ja millä perusteella mitkä ovat pieniä juttuja?

Tässä onkin sellainen juju että kaikkea ei voi verrata suoraan keskenään. Täytyy ajatella enemmänkin yksilökohtaisesti. Minun näkökulmastani monet valittavat hyvin pienistä asioista mutta ymmärrän aina jokaista, tunnistan ne jotka valittavat ns. valittamisen ilosta ja ymmärrän heitäkin joilla on ollut helppo elämä ja pienetkin vastoinkäymiset saattavat tuntua isoiltakin jopa ja kaikki muut mahdolliset asiat.

Miksi pienistä asioista ei saisi valittaa? Esimerkiksi harmitella pieleen mennyttä ihmissuhdetta, epäonnista päivää, huonoa hiuspäivää jne? Varsinkaan satunnaisesti, jos tällaisia asioita sattuu silloin tällöin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En tiedä tekeekö vahvempia, mutta vaikeat kokemukset ja erityisesti niiden käsittely ja niiden kanssa sinuiksi tuleminen tuovat tietynlaista elämän realismia ja kypsyyttä. 

Ystäväpiirissäni on niitä, jotka eivät ole kokeneet koskaan mitään hirveän pahaa elämässään. Heidän ajattelunsa voi usein olla mustavalkoista.

Tiedän ihmisiä joilla kokemus esim. tsunamista/ vanhemman itsemurhasta/ rikoksen uhrina olemisesta. Jotain erilaista heissä on.

Tai sitten sinä et vaan tiedä heidän kokemuksistaan.

Omassa elämässäni sattui jotain pahaa, joten tiedän kyllä miten se muutti minua ihmisenä. Tiedän myös työni kautta monien ihmisten kokemuksista ja heidän ajattelumaailmasta. Aina vaikeat kokemukset eivät vahvista - vaan suistavat lopullisesti raiteiltaan. Tällöin mitään henkistä kasvua ei tapahdu. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täyttä huuhaata. Miten esim. oman lapsen itsemurha kasvattaisi ketään vanhempaa henkisesti? 

Vaikutus on päinvastainen. Se on kokemus, joka musertaa ja kulkee tukahduttavana varjona koko loppuelämän estäen kaiken henkisen kasvun. Hetkittäisiä ilon pilkahduksia voi tulla matkan varrella, mutta se varjo on ja pysyy hautaan saakka. 

Itse ajattelen, että jos henkilö pystyy käsittelemään tällaisen kokemuksen voi se kasvattaa empatiakykyä ja ymmärrystä myös muita ihmisiä kohtaan. 

Tai sitten se tekee väsyneeksi, katkeraksi ja kylmäksi eikä henkilö jaksa kuulla muitten ihmisten ruikutuksia olemattomista ongelmistaan.

Vierailija kirjoitti:

Olet luultavasti kuullut resilienssistä. Nouseeko sanasta mieleesi superihminen, joka yksin selviää kaikista hankaluuksista?

Tämä on yksi monista väärinkäsityksistä, joita resilienssistä on, toteaa laillistettu psykologi ja psykoterapeutti Soili Poijula. Hän on kirjoittanut kirjan Resilienssi: Muutosten kohtaamisen taito.

Resilienssi ei ole sankaritarinoita, vaan suurimmalla osalla ihmisistä on resilienssiä.

Termi on monitahoinen, mutta Poijula tiivistää resilienssin pääajatuksen näin:

Kun resilientti ihminen kohtaa menetyksen tai vastoinkäymisen, hän on joustavampi ja palautuu nopeammin kuin muut saman kokeneet ihmiset. Resilienssi on myös kestävyyttä: pitkäkestoisessa raskaassa elämänvaiheessa resilientti ihminen ei luovu toivosta ja murru, vaan jaksaa ponnistella.

Resilienssi ei ole ominaisuus vaan prosessi. Yleensä resilienssi vahvistuu iän myötä, kun ihminen kohtaa uusia ja yllättäviä tilanteita,

Minulle tulee tuollaisesta puheesta aina mieleen lässyn lässyn lää. Läpäti läpäti lää.

Jos et kestä, niin sulla ei ole resilienssiä. Mitäs läksit.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täyttä huuhaata. Miten esim. oman lapsen itsemurha kasvattaisi ketään vanhempaa henkisesti? 

Vaikutus on päinvastainen. Se on kokemus, joka musertaa ja kulkee tukahduttavana varjona koko loppuelämän estäen kaiken henkisen kasvun. Hetkittäisiä ilon pilkahduksia voi tulla matkan varrella, mutta se varjo on ja pysyy hautaan saakka. 

Itse ajattelen, että jos henkilö pystyy käsittelemään tällaisen kokemuksen voi se kasvattaa empatiakykyä ja ymmärrystä myös muita ihmisiä kohtaan. 

Tai sitten se tekee väsyneeksi, katkeraksi ja kylmäksi eikä henkilö jaksa kuulla muitten ihmisten ruikutuksia olemattomista ongelmistaan.

Tarkoitin, että se lisää empatiakykyä ja ymmärrystä myös sellaisia ihmisiä kohtaan jotka kokevat jotain samankaltaista. 

En lopulta tiedä onko se paha asia, jos ihminen ei jaksa kuunnella turhanpäiväistä valitusta. 

Vierailija kirjoitti:

En tiedä tekeekö vahvempia, mutta vaikeat kokemukset ja erityisesti niiden käsittely ja niiden kanssa sinuiksi tuleminen tuovat tietynlaista elämän realismia ja kypsyyttä. 

Ystäväpiirissäni on niitä, jotka eivät ole kokeneet koskaan mitään hirveän pahaa elämässään. Heidän ajattelunsa voi usein olla mustavalkoista.

Tiedän ihmisiä joilla kokemus esim. tsunamista/ vanhemman itsemurhasta/ rikoksen uhrina olemisesta. Jotain erilaista heissä on.

Tunnen yhden tsunamissa olleen ja voi jestas sitä valittamista ja paasausta. Omasta mielestään hän on suunnilleen sankari, muiden ongelmat ei hänen mielestään ole mitään. Hyvin mustavalkoista ajattelua siis.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täyttä huuhaata. Miten esim. oman lapsen itsemurha kasvattaisi ketään vanhempaa henkisesti? 

Vaikutus on päinvastainen. Se on kokemus, joka musertaa ja kulkee tukahduttavana varjona koko loppuelämän estäen kaiken henkisen kasvun. Hetkittäisiä ilon pilkahduksia voi tulla matkan varrella, mutta se varjo on ja pysyy hautaan saakka. 

Itse ajattelen, että jos henkilö pystyy käsittelemään tällaisen kokemuksen voi se kasvattaa empatiakykyä ja ymmärrystä myös muita ihmisiä kohtaan. 

Tai sitten se tekee väsyneeksi, katkeraksi ja kylmäksi eikä henkilö jaksa kuulla muitten ihmisten ruikutuksia olemattomista ongelmistaan.

Yhdeltä on kuollut koira ja toiselta äiti. Kumpi valittaa enemmän suruaan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En tiedä tekeekö vahvempia, mutta vaikeat kokemukset ja erityisesti niiden käsittely ja niiden kanssa sinuiksi tuleminen tuovat tietynlaista elämän realismia ja kypsyyttä. 

Ystäväpiirissäni on niitä, jotka eivät ole kokeneet koskaan mitään hirveän pahaa elämässään. Heidän ajattelunsa voi usein olla mustavalkoista.

Tiedän ihmisiä joilla kokemus esim. tsunamista/ vanhemman itsemurhasta/ rikoksen uhrina olemisesta. Jotain erilaista heissä on.

Tunnen yhden tsunamissa olleen ja voi jestas sitä valittamista ja paasausta. Omasta mielestään hän on suunnilleen sankari, muiden ongelmat ei hänen mielestään ole mitään. Hyvin mustavalkoista ajattelua siis.

Kuulostaa siltä ettei hän ole päässyt yli kokemuksestaan. 

Kyllä pahat kokemukset vetää katkeraksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En tiedä tekeekö vahvempia, mutta vaikeat kokemukset ja erityisesti niiden käsittely ja niiden kanssa sinuiksi tuleminen tuovat tietynlaista elämän realismia ja kypsyyttä. 

Ystäväpiirissäni on niitä, jotka eivät ole kokeneet koskaan mitään hirveän pahaa elämässään. Heidän ajattelunsa voi usein olla mustavalkoista.

Tiedän ihmisiä joilla kokemus esim. tsunamista/ vanhemman itsemurhasta/ rikoksen uhrina olemisesta. Jotain erilaista heissä on.

Tunnen yhden tsunamissa olleen ja voi jestas sitä valittamista ja paasausta. Omasta mielestään hän on suunnilleen sankari, muiden ongelmat ei hänen mielestään ole mitään. Hyvin mustavalkoista ajattelua siis.

En ole kokenut tsunamia, mutta olihan se järkyttävä onnettomuus. En voi sanoa kokeneeni mitään siihen verrattavaa, ainoastaan tavallisempia ja pienempiä vastoinkäymisiä ja suruja, joita kaikille tulee elämässä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täyttä huuhaata. Miten esim. oman lapsen itsemurha kasvattaisi ketään vanhempaa henkisesti? 

Vaikutus on päinvastainen. Se on kokemus, joka musertaa ja kulkee tukahduttavana varjona koko loppuelämän estäen kaiken henkisen kasvun. Hetkittäisiä ilon pilkahduksia voi tulla matkan varrella, mutta se varjo on ja pysyy hautaan saakka. 

Itse ajattelen, että jos henkilö pystyy käsittelemään tällaisen kokemuksen voi se kasvattaa empatiakykyä ja ymmärrystä myös muita ihmisiä kohtaan. 

Tai sitten se tekee väsyneeksi, katkeraksi ja kylmäksi eikä henkilö jaksa kuulla muitten ihmisten ruikutuksia olemattomista ongelmistaan.

Yhdeltä on kuollut koira ja toiselta äiti. Kumpi valittaa enemmän suruaan?

 

Jos se koira olikin elämää tärkeämpi seuralainen ja paras ystävä ja sen toisen äiti oli etäinen, kylmä ja kamala.  Sen toisen suru on lähinnä äitinsä aiheuttamisen tarumojen purkua mitkä nousee pinnalle hänen kuoltuaa ja tietysti surua ja hämmennystä niin kuka siinä sitten oikeastaan suree ja mitä.Toinen menetti rakkaansa ja toinen menetti traumansa aiheuttajan.

Eiköhän me kaikki tiedetä kaveripiiristä ainakin se yksi tyyppi, joka on ihan pumpulissa kasvanut.

Miksi niin moni tuntuu vihaavan ihmisiä, jotka ovat kokeneet pahoja asioita elämässä? 

Vierailija kirjoitti:

Eiköhän me kaikki tiedetä kaveripiiristä ainakin se yksi tyyppi, joka on ihan pumpulissa kasvanut.

Elämä pitää huolen siitä, että lopulta kukaan ei saa olla pumpulissa.

Vierailija kirjoitti:

Kaikki on itsestä kiinni. Osalle se on lohdullista ja osalle pelkkiä kirosanoja. Voit itse valita miten elämän kohtaat. Viisaat ihmiset hyväksyvät ne asiat joihin he eivät voi vaikuttaa ja keskittyvät niihin johon voivat vaikuttaa. Yksinkertaisemmat taas televät sitten päinvastoin. Palstalla tuntuu olevan enemmän noita jälkimmäisiä. 

Yksinkertaisimmat uskovat kaiken olevan aina vain itsestä kiinni. 

Vierailija kirjoitti:

Positiiviset elämänkokemukset, kuten lapsen syntymä, kasvattavat. Negatiiviset kokemukset, kuten väkivalta traumatisoivat ja trauman seurauksena ihminen taantuu, ei vahvistu.

Lapsen syntymä oli karmea kokemus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaikki on itsestä kiinni. Osalle se on lohdullista ja osalle pelkkiä kirosanoja. Voit itse valita miten elämän kohtaat. Viisaat ihmiset hyväksyvät ne asiat joihin he eivät voi vaikuttaa ja keskittyvät niihin johon voivat vaikuttaa. Yksinkertaisemmat taas televät sitten päinvastoin. Palstalla tuntuu olevan enemmän noita jälkimmäisiä. 

Joo, keskelle nälänhätää syntyneet, orvoksi jääneet, väkivallan keskellä ilman mitään tai kenenkään tukea elävät lapset voi ihan itse valita miten elämän kohtaavat. Ovat viisaita kun hyväksyvät olosuhteet, vaikeudet vahvistaa heitä. Elleivät sitten kuole nälkään, sairauksiin tai johonkin muuhun ennen kouluikää.

Voisin myös väittää, että ehjää ja tasapainoista ihmistä ei tuollaisissa oloissa kasva kenestäkään.

Joo ja abortoidut sikiöt myös, eikö? Kyllä se on täällä SUOMESSA itsestä kiinni miten asioihin suhtautuu. Mustavalkoisesti ajattelevat ihmiset ovat tyytymättömämpiä.

Voit itse valita miten suhtaudut vastoinkäymisiin ja siihen kiinnitätkö huomiosi märehtimiseen vai positiivisiin asioihin. Asetatko elämääsi ja muille ihmisille epärealistisia odotuksia, kaadatko epäonnistumiset muiden niskaan vai otatko niistä opiksi. Ihan perusasioita, mutta ne vaatii että kohtaa itsensä ja ominaisuutensa realistisesti. Jos olet aina vaan onneton, et ole hyvä juuri sellaisena kuin olet. Muutos lähtee itsestä ja sinä olet itsellesi vastuussa että elämäsi on siedettävää, ei kukaan muu. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En tiedä tekeekö vahvempia, mutta vaikeat kokemukset ja erityisesti niiden käsittely ja niiden kanssa sinuiksi tuleminen tuovat tietynlaista elämän realismia ja kypsyyttä. 

Ystäväpiirissäni on niitä, jotka eivät ole kokeneet koskaan mitään hirveän pahaa elämässään. Heidän ajattelunsa voi usein olla mustavalkoista.

Tiedän ihmisiä joilla kokemus esim. tsunamista/ vanhemman itsemurhasta/ rikoksen uhrina olemisesta. Jotain erilaista heissä on.

Tunnen yhden tsunamissa olleen ja voi jestas sitä valittamista ja paasausta. Omasta mielestään hän on suunnilleen sankari, muiden ongelmat ei hänen mielestään ole mitään. Hyvin mustavalkoista ajattelua siis.

En ole kokenut tsunamia, mutta olihan se järkyttävä onnettomuus. En voi sanoa kokeneeni mitään siihen verrattavaa, ainoastaan tava

Mitä eroa on sillä menettääkö vaikka vanhempansa tsunamissa vai jossain tavallisemmassa onnettomuudessa?