Miksi jotkut haluaa uskoa että vaikeat kokemukset elämässä kasvattaisi ihmistä henkisesti?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sitä hokee lähinnä kärsimystä kokemattomat ihmiset kärsiville, koska he ei halua ymmärtää sen kärsimyksen vammauttavaa luonnetta. Kärsimys ei jalosta, pienet vastoinkäymiset kylläkin, sellaiset joista voi selvitä. Ihmisen tuhoava ja hajottava kärsimys ei jalosta, se traumatisoi, jäädyttää, leikkaa kasvun ja kehityksen jättää ulkopuolelle ja eristää.

Tottakai traumatisoi mutta siitä kaikesta kärsimyksestä voi selvitä niin että muistot vain jäävät elämään. Se on se juttu parhaimmillaan.

Traumojen AINOA hyvä puoli on se, että niistä menee muisti, yleensä myös ajasta sen ympärillä. 

Minulla on hyvät unenlahjat. Psykologini on sanonut, että se saattaa olla osatekijä, miksi olen selvinnyt vaikeista kokemuksista. Uusia hermosoluja muodostuu ja aivot puhdistuvat nukkuessa. 

Kaikki on itsestä kiinni. Osalle se on lohdullista ja osalle pelkkiä kirosanoja. Voit itse valita miten elämän kohtaat. Viisaat ihmiset hyväksyvät ne asiat joihin he eivät voi vaikuttaa ja keskittyvät niihin johon voivat vaikuttaa. Yksinkertaisemmat taas televät sitten päinvastoin. Palstalla tuntuu olevan enemmän noita jälkimmäisiä. 

Vierailija kirjoitti:

No ei se kaikista vahvaa tee. Takerrutaan traumoihin ja vedetään kaikki sen syyksi. Eikä mennä eteenpäin.

Elämänkokemus on kuitenkin kaikilla yksilöllinen. Ei edes kehtaa pienistä jutuista märsäävälle sanoa. Miten pikkujuttuja se tuntee traumatisoivana. Ihan luonnollista, kun ei ole käsitystä rankemmasta.

Kuka sen sitten määrittää ja millä perusteella mitkä ovat pieniä juttuja?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta vaikeat kokemukset teki itsetunto-ongelmaisen, lannistuneen, pelokkaan ja asenteeni elämää kohtaan muuttui pessimistiseksi.

Tee töitä lisää ja mene eteenpäin. Sinä pystyt jos haluat. Olisiko vain niin että työ on vielä kesken? Älä luovuta vaan halua parantaa omaa henkilökohtaista elämänlaatua itsessäsi. Kyllä pystyt, käytä nuo kaikki oppisi viisaudeksi. Opit kaikesta tuosta kun käsittelet niitä asioita ja menet eteenpäin.

Mihin sitä niin kutsuttua viisautta tarvitaan, jos on lannistunut ja sulkeutuu kotiinsa, koska ei jaksa enää tulla kohdelluksi omituisena tai muutoin erikoisena? Kotona yksin hymistelyyn, että nytpä on karttunut niin paljon viisautta, että kyllä kannatti käydä tämä kaikki läpi. Voi nyt olla samalla tavoin omituisten ja sulkeutuneiden seurassa ja kokeaa ulkopuolisuutta suhteessa heihinkin, koska ei sisimmässään kuitenkaan ole sen kaltainen mitä vaikutelmaa antaa ulospäin. Helavatan huono diili. eri

Kaikkien elämässä on hankalia hetkiä. Niitä tasapainottaa ne hyvät hetket. 

Joskus voi käydä ettei sitä hyvää tulekaan tai ihminen ei osaa pitää hetkeä hyvänä niin se lannistaa. 

Kyllä vaikeat hetket kasvattaa ja niistä hyvistä osaa nauttia paremmin. Tasaisessa elämässä on on turva, mutta siitä puuttuu ne huippuhetket. 

Murheelliseks ne tekee...

Vierailija kirjoitti:

Kaikki on itsestä kiinni. Osalle se on lohdullista ja osalle pelkkiä kirosanoja. Voit itse valita miten elämän kohtaat. Viisaat ihmiset hyväksyvät ne asiat joihin he eivät voi vaikuttaa ja keskittyvät niihin johon voivat vaikuttaa. Yksinkertaisemmat taas televät sitten päinvastoin. Palstalla tuntuu olevan enemmän noita jälkimmäisiä. 

Joo, keskelle nälänhätää syntyneet, orvoksi jääneet, väkivallan keskellä ilman mitään tai kenenkään tukea elävät lapset voi ihan itse valita miten elämän kohtaavat. Ovat viisaita kun hyväksyvät olosuhteet, vaikeudet vahvistaa heitä. Elleivät sitten kuole nälkään, sairauksiin tai johonkin muuhun ennen kouluikää.

Voisin myös väittää, että ehjää ja tasapainoista ihmistä ei tuollaisissa oloissa kasva kenestäkään.

😭

Vierailija kirjoitti:

Kaikkien elämässä on hankalia hetkiä. Niitä tasapainottaa ne hyvät hetket. 

Joskus voi käydä ettei sitä hyvää tulekaan tai ihminen ei osaa pitää hetkeä hyvänä niin se lannistaa. 

Kyllä vaikeat hetket kasvattaa ja niistä hyvistä osaa nauttia paremmin. Tasaisessa elämässä on on turva, mutta siitä puuttuu ne huippuhetket. 

Aika monta kertaa olen elämässäni raivonnut elämälle sitä, että paskaa tulee joka tuutista vuodesta toiseen ja vuosikymmenestä toiseen. Ja sitten nämä "hyvät hetket" mitä elämällä tarjota on jotain auringonnousu ja aamukahvi. Ihan oikeasti nyt. Niin kuin jokin raja miten minimille ihmisen voi pakottaa ja tyytymään. Mutta ei uskalla olla epäkiitollinenkaan kun sitä voi käydä vaikka niin, että aamulla ei ole enää jalkoja tai käsiä kun ne on mädäntyneet tai näkö on mennyt tai jokin lihansyöjä bakteeri syö epämuodostuneeksi mutta jäät henkiin ihmisten pilkattavaksi, että siis pitää olla siitä ei mistäänkään sitten kiitollinen kun ei tiedä miten käy jos ei ole.

Miksi AP haluaa uskoa että vaikeudet elämässä ei kasvattaisi henkisesti?

Käsittääkseni tälle ei ole olemassa mitään tieteellistä pohjaa tai perustelua. Miksi AP kuitenkin haluaa uskoa niin?

Vierailija kirjoitti:

Saduissa köyhät ovat hyväsydämisiä ja jaloja. Tosielämässä näin ei kovinkaan usein ole.

Kuinka monta köyhää tunnet ja kuinka monta ihmistä tunnet, että voit tehdä vertailusi? Suurin osa perustaa mielipiteensä tuntemuksiin jostakin ei faktatietoihin.

Yksi tuttavani on tuollainen. Hänen mielestään kaikki asiat elämässä on vain itsestä kiinni, kaikilla on samat mahdollisuudet, vaikeudet kasvattaa ja tekee ihmisestä paremman version, ja niin edelleen. Hän perustelee kaiken sillä, että hän itse on selvinnyt vanhempiensa erosta ja mummonsa kuolemasta, joten onhan näiden väittämien pakko olla totta. Omasta mielestään hän on lähes sankari. Sen sijaan hän ei näe mitään osuutta asemaansa sillä mikä hänellä on ollut hyvin, että hänellä on ollut hyvät vanhemmat, turvallinen koti, ruokaa, vaatetta ja muuta materiaa aina tarjolla aina enemmän kuin tarpeeksi, yhteiskunnan tarjoamasta turvasta ja mahdollisuuksista nyt puhumattakaan.

Vierailija kirjoitti:

Kaikki on itsestä kiinni. Osalle se on lohdullista ja osalle pelkkiä kirosanoja. Voit itse valita miten elämän kohtaat. Viisaat ihmiset hyväksyvät ne asiat joihin he eivät voi vaikuttaa ja keskittyvät niihin johon voivat vaikuttaa. Yksinkertaisemmat taas televät sitten päinvastoin. Palstalla tuntuu olevan enemmän noita jälkimmäisiä. 

Ihan hyvä kommentti ja näihin rehellisimpiin satelee eniten alapeukkuja mutta ei jakseta välittää.

Täyttä huuhaata. Miten esim. oman lapsen itsemurha kasvattaisi ketään vanhempaa henkisesti? 

Vaikutus on päinvastainen. Se on kokemus, joka musertaa ja kulkee tukahduttavana varjona koko loppuelämän estäen kaiken henkisen kasvun. Hetkittäisiä ilon pilkahduksia voi tulla matkan varrella, mutta se varjo on ja pysyy hautaan saakka. 

En tiedä tekeekö vahvempia, mutta vaikeat kokemukset ja erityisesti niiden käsittely ja niiden kanssa sinuiksi tuleminen tuovat tietynlaista elämän realismia ja kypsyyttä. 

Ystäväpiirissäni on niitä, jotka eivät ole kokeneet koskaan mitään hirveän pahaa elämässään. Heidän ajattelunsa voi usein olla mustavalkoista.

Tiedän ihmisiä joilla kokemus esim. tsunamista/ vanhemman itsemurhasta/ rikoksen uhrina olemisesta. Jotain erilaista heissä on.

Positiiviset elämänkokemukset, kuten lapsen syntymä, kasvattavat. Negatiiviset kokemukset, kuten väkivalta traumatisoivat ja trauman seurauksena ihminen taantuu, ei vahvistu.

Vierailija kirjoitti:

Tottahan se on. Joku elämän suuri tragedia pudottaa ihmisen pilvilinnasta ja laittaa ajattelemaan, ja kaikenlainen itsetutkiskelu tekee ihmisestä henkisesti vahvemman. Tragedialla tarkoitan tässä nyt jotain oaljon vakavampa kuin huono hiuspäivä tai paha krapula.

Mikä saa ajattelemaan, että tragedian kohdannut on ennen tragediaa elänyt pilvilinnassa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No ei se kaikista vahvaa tee. Takerrutaan traumoihin ja vedetään kaikki sen syyksi. Eikä mennä eteenpäin.

Elämänkokemus on kuitenkin kaikilla yksilöllinen. Ei edes kehtaa pienistä jutuista märsäävälle sanoa. Miten pikkujuttuja se tuntee traumatisoivana. Ihan luonnollista, kun ei ole käsitystä rankemmasta.

Kuka sen sitten määrittää ja millä perusteella mitkä ovat pieniä juttuja?

Tässä onkin sellainen juju että kaikkea ei voi verrata suoraan keskenään. Täytyy ajatella enemmänkin yksilökohtaisesti. Minun näkökulmastani monet valittavat hyvin pienistä asioista mutta ymmärrän aina jokaista, tunnistan ne jotka valittavat ns. valittamisen ilosta ja ymmärrän heitäkin joilla on ollut helppo elämä ja pienetkin vastoinkäymiset saattavat tuntua isoiltakin jopa ja kaikki muut mahdolliset asiat. Ymmärrykseni tarkoittaa sitä että osaan suhtautua erilaisiin ihmisiin enkä ole suotta ilkeä vaikka jokin vastoinkäyminen tuntuisikin minusta mitättömältä. 

Vierailija kirjoitti:

Täyttä huuhaata. Miten esim. oman lapsen itsemurha kasvattaisi ketään vanhempaa henkisesti? 

Vaikutus on päinvastainen. Se on kokemus, joka musertaa ja kulkee tukahduttavana varjona koko loppuelämän estäen kaiken henkisen kasvun. Hetkittäisiä ilon pilkahduksia voi tulla matkan varrella, mutta se varjo on ja pysyy hautaan saakka. 

Itse ajattelen, että jos henkilö pystyy käsittelemään tällaisen kokemuksen voi se kasvattaa empatiakykyä ja ymmärrystä myös muita ihmisiä kohtaan.