Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Nuorena vanhempanne menettäneet, milloin alkoi tuntua että olette samalla tasolla muiden ikäistenne kanssa?
22.09.2024 |
Mietin milloin muut samanikäiset alkaa olla samassa elämänvaiheessa missä itse olen. Minulla on oma perhe, lapsikin, mutta vanhempia ei ole ollut teini-iän jälkeen. Olen kolmekymppinen ja edelleen tuntuu että on vuosikymmenien kuilu samaa ikäluokkaa kanssani oleviin. Osalla on perheet, mutta niin on myös vanhemmat, joillain jopa isovanhempia. Milloin tämä tasoittuu?
Kommentit (293)
Vierailija kirjoitti:
Vielä ei ole tullut vastaan (30v) kuin yksittäisissä ihmisissä. Useimmille kavereille vanhemmat on vieläkin ollut tukena esim. asunnon ostoissa, muutoissa, tehneet reissuja yhdessä, maksaneet remontteja. Ja harvahkoltaan kysytään vieläkin "mitä sinun vanhempasi tekeVÄT työkseen". Ekaksi vastaan vain elossaolevan ammatin ja sitten intetään no entäs se toinen??? No kolmetoista vuotta on ollut haudan pohjalla, kiitos kysymästä. Sitten kysyjä järkyttyy, menee vaikeaksi tai aloittaa pitkän voivottelusäälisaarnan miten noin nuorena voi menettää.
Viimeksi ukin perunkirjoituksessa piti lohduttaa omaa tätiä (+30v vanhempi) kun hänelle oli niin rankkaa ettei voi enää olla isin tyttö. Toki omassa ikäluokassa alkaa olla jo vanhempiaan menettäneitä. Heidän kanssaan on jaettua kokemuspohjaa.
Tai sitten se vaan näyttää ulospäin sinulle siltä, että muilla on tuollaista että on molemmat vanhemmat. Isäni kuoli ollessani 7-vuotias, sen jälkeen elämässäni on ollut isäpuoli, jota varmasti monet kaverini ja muut tuttavani pitävät isänäni, koska mielestäni ei ole mitään ideaa alkaa selvittää kaikille vuosituhannen vaihteessa tapahtuneita asioita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nyt 50v. tuntuu että alkaa olla samalla viivalla ja muutkin ovat alkaneet menettää vanhempiaan. Aiemmin oli kivuliasta, kun omiin juhliin, esim. yo- tai häät, ei tullut omia vanhempia. Kyllähän minä olin ainoa, kaikilla muilla oli vanhemmat siinä iässä. Lapsia ja itseäkin harmitti, ettei heillä ollut isovanhempia. Ihmiset puhuvat paljon vanhemmistaan, he auttavat ja ovat elämässä mukana. Kyllä se on ollut pitkä haava, ettei näin ole, mutta toivottavasti ei elämänmittainen kuitenkaan. Nyt itse asiassa helpottaa, kun ei tarvitse alkaa hoitaa heitä. Minun vuoroni huokaista.
Vierailija kirjoitti:
Nyt 50v. tuntuu että alkaa olla samalla viivalla ja muutkin ovat alkaneet menettää vanhempiaan. Aiemmin oli kivuliasta, kun omiin juhliin, esim. yo- tai häät, ei tullut omia vanhempia. Kyllähän minä olin ainoa, kaikilla muilla oli vanhemmat siinä iässä. Lapsia ja itseäkin harmitti, ettei heillä ollut isovanhempia. Ihmiset puhuvat paljon vanhemmistaan, he auttavat ja ovat elämässä mukana. Kyllä se on ollut pitkä haava, ettei näin ole, mutta toivottavasti ei elämänmittainen kuitenkaan. Nyt itse asiassa helpottaa, kun ei tarvitse alkaa hoitaa heitä. Minun vuoroni huokaista.
Eipä ollut minunkaan ylioppilasjuhlissani vanhempia. Ne jotka oli seurassani olivat enoni sekä hänen vaimonsa. Vanhemmista toinen oli vankilassa ja toinen jossain käyttämässä kamaa tai katkolla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nyt 50v. tuntuu että alkaa olla samalla viivalla ja muutkin ovat alkaneet menettää vanhempiaan. Aiemmin oli kivuliasta, kun omiin juhliin, esim. yo- tai häät, ei tullut omia vanhempia. Kyllähän minä olin ainoa, kaikilla muilla oli vanhemmat siinä iässä. Lapsia ja itseäkin harmitti, ettei heillä ollut isovanhempia. Ihmiset puhuvat paljon vanhemmistaan, he auttavat ja ovat elämässä mukana. Kyllä se on ollut pitkä haava, ettei näin ole, mutta toivottavasti ei elämänmittainen kuitenkaan. Nyt itse asiassa helpottaa, kun ei tarvitse alkaa hoitaa heitä. Minun vuoroni huokaista.
Eipä ollut minunkaan ylioppilasjuhlissani vanhempia. Ne jotka oli seurassani olivat enoni sekä hänen vaimonsa. Vanhemmista toinen oli vankilassa ja toinen jossain käyttämässä kamaa tai katkolla.
Olitpa onnellinen, kun sinulla oli edes joitain läheisiä aikuisia. Minulta meni koko suku kun vanhemmat kuolivat päihteisiin ja muuhun örvellykseen. Juhlissani kävi vieraana sosiaalityöntekijä, mutta ei hän oikein sukulaiselta tai läheiseltä tuntunut. Hänen kävi minua sääliksi. Kun tältä pohjalta lähtee elämään, niin kyllä se vaan on eri tie kuin 98% oman ikäisistä ja pysyy läpi elämän.
Vierailija kirjoitti:
En ole varsinaisesti kokenut olleeni eri viivalla. Mutta aloin miettiä omia lapsiani, jotka yllättäen menettivät oman isänsä ollessaan 11 v ja 14 v. Nyt ovat 15 v ja 18 v. Ja tosiaan, molemmat ovat ikäistään kypsempiä. Erityisesti huomaan sen nuoremmassa. Hänen on paljon ikäisiään vanhemman oloinen. Enkä sano tätä kehuen. Lapsillani loppui lapsuus kesken. Olosuhteet vaan "pakottivat" heidät aikuistumaan ( liian varhain).
Niin, olosuhteet varmasti vaikuttaa paljon tai jopa eniten siihen miten vanhemman menettäminen vaikuttaa lapseen. Olen ollut jonkin verran nuorempi kuin sinun lapsesi menettäessäni toisen vanhempani, mutta en koe että olisin ollut muita ikäisiäni kypsempi tai vanhemman oloinen millään tavalla. Vanhempani kuolema oli äkillinen ja tapahtui täysin odottamatta, toisaalta elämäni jatkui muuten niin normaalina ja tasaisena kuin mahdollista, joten varmasti nämäkin on voineet vaikuttaa asiaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nyt 50v. tuntuu että alkaa olla samalla viivalla ja muutkin ovat alkaneet menettää vanhempiaan. Aiemmin oli kivuliasta, kun omiin juhliin, esim. yo- tai häät, ei tullut omia vanhempia. Kyllähän minä olin ainoa, kaikilla muilla oli vanhemmat siinä iässä. Lapsia ja itseäkin harmitti, ettei heillä ollut isovanhempia. Ihmiset puhuvat paljon vanhemmistaan, he auttavat ja ovat elämässä mukana. Kyllä se on ollut pitkä haava, ettei näin ole, mutta toivottavasti ei elämänmittainen kuitenkaan. Nyt itse asiassa helpottaa, kun ei tarvitse alkaa hoitaa heitä. Minun vuoroni huokaista.
Eipä ollut minunkaan ylioppilasjuhlissani vanhempia. Ne jotka oli seurassani olivat enoni sekä hänen vaimonsa. Vanhemmista toinen oli vankilassa ja toinen jossain käyttämässä kamaa tai katkolla.
Olitpa onnellinen, kun sinulla oli edes j
Tarkoitatko onnekas?
Ymmärrän mitä aloittaja tarkoittaa. Menetin omat vanhempani 30-40-vuotiaana eli en edes hirveän nuorena, mutta melkein kaikilla ikäisilläni on vanhemmat elossa. Olen 47-v ja välillä tuntuu haikealta, että lapsuuden perhe on kaukaista menneisyyttä. Toisaalta ei ole ongelmiakaan ikääntyvistä vanhemmista ja voi helpommin muistaa menneisyydestään lähinnä hyvät puolet. Omat vanhempani olivat aika raskaat eivätkä tukena juurikaan aikuisena, enemmänkin vaativat vain, mutta ei se haikeutta poista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen kolmekymppinen ja minusta taas tuntuu, että todella monelta on kuollut ainakin toinen vanhempi ikävuosina 15-30v. Esimerkiksi kaveripiirissämme minkä kesken vietämme usein aikaa yhdessä ei taida olla yhtäkään sellaista perhettä missä olisi kaikki lasten isovanhemmat elossa. Monta sellaista perhettä missä perheen 25-30v vanhemmilta on molemmilta kuollut toinen vanhempi.
En usko siihen että vanhemman menettäminen itsessään tekisi kenestäkään ikäistään kypsempää. Ideaalitilanteessahan lapsesta pitää joku taho huolen ihan iänmukaisella tavalla edelleen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nyt 50v. tuntuu että alkaa olla samalla viivalla ja muutkin ovat alkaneet menettää vanhempiaan. Aiemmin oli kivuliasta, kun omiin juhliin, esim. yo- tai häät, ei tullut omia vanhempia. Kyllähän minä olin ainoa, kaikilla muilla oli vanhemmat siinä iässä. Lapsia ja itseäkin harmitti, ettei heillä ollut isovanhempia. Ihmiset puhuvat paljon vanhemmistaan, he auttavat ja ovat elämässä mukana. Kyllä se on ollut pitkä haava, ettei näin ole, mutta toivottavasti ei elämänmittainen kuitenkaan. Nyt itse asiassa helpottaa, kun ei tarvitse alkaa hoitaa heitä. Minun vuoroni huokaista.
Eipä ollut minunkaan ylioppilasjuhlissani vanhempia. Ne jotka oli seurassani olivat enoni sekä hänen vaimonsa. Vanhemmista toinen oli vankilassa ja toinen jossain käyttämässä kamaa tai katkolla.
Olitpa onnellinen, kun sinulla oli edes joitain läheisiä aikuisia. Minulta meni koko suku kun vanhemmat kuolivat päihteisiin ja muuhun örvellykseen. Juhlissani kävi vieraana sosiaalityöntekijä, mutta ei hän oikein sukulaiselta tai läheiseltä tuntunut. Hänen kävi minua sääliksi. Kun tältä pohjalta lähtee elämään, niin kyllä se vaan on eri tie kuin 98% oman ikäisistä ja pysyy läpi elämän.
Mistä otit tuon prosenttiosuuden? Kaikilla ihmisillä on eri tie, koska kaikki ihmiset ovat eri yksilöitä. Edes saman perheen lapsilla ei välttämättä ole samanlainen tie, vaan hekin voi lähteä elämään eri lähtökohdista.
Vierailija kirjoitti:
En usko siihen että vanhemman menettäminen itsessään tekisi kenestäkään ikäistään kypsempää. Ideaalitilanteessahan lapsesta pitää joku taho huolen ihan iänmukaisella tavalla edelleen.
Kyllä minä jäin yksin 15-vuotiaana, sossu kustansi tuetun asumisen ja ruokarahan kunnes tulin täysi-ikäiseksi. Siinä kaikki tuki ja turvaverkko. Onko yllätys, ettei kaikki aina suju kuten ideaalitilanteessa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En usko siihen että vanhemman menettäminen itsessään tekisi kenestäkään ikäistään kypsempää. Ideaalitilanteessahan lapsesta pitää joku taho huolen ihan iänmukaisella tavalla edelleen.
Kyllä minä jäin yksin 15-vuotiaana, sossu kustansi tuetun asumisen ja ruokarahan kunnes tulin täysi-ikäiseksi. Siinä kaikki tuki ja turvaverkko. Onko yllätys, ettei kaikki aina suju kuten ideaalitilanteessa?
Mutta tekikö se sinusta ikäistäsi kypsemmän? Jos, niin millä tavalla? Ihan käytännön tasolla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä eroa siinä on että vanhempi ei ole mukana elämässä kuin että vanhempi olisi kuollut?
-Ai mitä eroa??? Onhan menetys iso muutos, ja trauma. Se mitä ei ole koskaan ollut, sitä ei samalla lailla kaipaa kun kuollutta.
Täällä 96 pros ihmisistä menettää vanhemmat vasta vanhoina, ja nyt peukuttavat näitä "ei se ole isompi trauma menettää liian aikaisin läheisiä vanhempia" tyyppejä. Koska eivät ymmärrä sitä mitä itsellä ei ole tapahtunut.
Eivät ne hyvät vanhemmat nuorena menettäneetkään näytä ymmärtävän sitä mitä muut ovat kokeneet.
Mutta kai he saavat rauhassa keskustella kokemuksistaan olman, että heidän tarvitsee jokaisessa sivulauseessa tehdä disclaimer, että toki on muitakin monilla eri tavoilla vaikeita asioita kokeneita.
Disclaimer=vastuuvapauslauseke
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En usko siihen että vanhemman menettäminen itsessään tekisi kenestäkään ikäistään kypsempää. Ideaalitilanteessahan lapsesta pitää joku taho huolen ihan iänmukaisella tavalla edelleen.
Kyllä minä jäin yksin 15-vuotiaana, sossu kustansi tuetun asumisen ja ruokarahan kunnes tulin täysi-ikäiseksi. Siinä kaikki tuki ja turvaverkko. Onko yllätys, ettei kaikki aina suju kuten ideaalitilanteessa?
Mutta tekikö se sinusta ikäistäsi kypsemmän? Jos, niin millä tavalla? Ihan käytännön tasolla.
Varmaan riippuu itsekunkin luonteesta, miten reagoi kokemuksiinsa. Jotkut saavat noustua jaloilla ja voivat olla hyvinkin kyvykkäitä, jotkut tarvitsevat enemmän tukea ja heidän on vaikeampi löytää oma tiensä elämässään.
Oma isäni menetti molemmat vanhempansa 12- ja 14-vuotiaana. Sen verran voin sanoa, että kyllä se kokemus kulkee ihmisen mukana läpi elämän vanhaksi asi, ei siitä pääse. Kuka selviytyy mitenkin käytännön elämässä, nykyään on onneksi paremmin yhteiskunnan puolelta tukea. Jokainen reagoi omalla tavallaan tuollaiseen kovaan kokemukseen, isäni se sisuunnutti ja sai hänet yrittämään aina vain enemmän. Hän oli selviytyjä, onnekseen, toisilla on vielä vaikeampaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä tarkoitat?
Olen elämän kokemuksissa edellä samanikäisiä, siksi mietin että milloin muut vanhemmat nuorena menettäneet on alkaneet tuntea olevansa elämän kokemuksissa samalla viivalla samanikäisten kanssa. ap
Itse en ole ollenkaan ajatellut että olisin jotenkin eri viivalla. Kaikilla on omat kokemuksensa, eikä vanhempien menettäminen ole läheskään isoin juttu jonka olen kokenut. Se ei ollut sitä edes silloin nuorena.
Samoin, iskä kuoli kun olin 14v, melko nopeasti toivuttiin siskon kanssa ehkä nopeutti itsenäistymistä verrattuna kavereihin, menin 18v naimisiin, samalla kävin amista, sitten töihin. Äiti vielä on elossa, 9Ov..
Vierailija kirjoitti:
Oma isäni menetti molemmat vanhempansa 12- ja 14-vuotiaana. Sen verran voin sanoa, että kyllä se kokemus kulkee ihmisen mukana läpi elämän vanhaksi asi, ei siitä pääse. Kuka selviytyy mitenkin käytännön elämässä, nykyään on onneksi paremmin yhteiskunnan puolelta tukea. Jokainen reagoi omalla tavallaan tuollaiseen kovaan kokemukseen, isäni se sisuunnutti ja sai hänet yrittämään aina vain enemmän. Hän oli selviytyjä, onnekseen, toisilla on vielä vaikeampaa.
Jos tarkkoja ollaan niin kyllähän ne kaikki kokemukset kulkee ihmisen mukana tavalla tai toisella läpi elämän. Isäni oli kotoisin hyvin ongelmaisesta perheestä, missä oli kaltoinkohtelua, lasten tarpeiden mitätöimistä ja vaikka mitä. Etenkin äitinsä oli hyvin ailahteleva, kontrolloiva ja syyllistävä ihminen. Ulospäin he olivat hyvätuloinen perhe jossa vanhemmilla oli hyvät työt, rahaa enemmän kuin tarpeeksi, hieno koti ja lapset hyvissä kouluissa. Isäni tosin oli siinä onnekkaita asemassa että hän oli vanhempiensa suosikki, vanhemmat näyttivät tämän ihan avoimesti monen asian suhteen.
Isäni ei koskaan oppinut sellaisia ihmissuhdetaitoja mitä kotona yleensä opitaan ja esimerkiksi kaikki hänen parisuhteensa olivat tavalla tai toisella katastrofeja.
Olin lähinnä helpottunut vanhempani kuoleman jälkeen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En usko siihen että vanhemman menettäminen itsessään tekisi kenestäkään ikäistään kypsempää. Ideaalitilanteessahan lapsesta pitää joku taho huolen ihan iänmukaisella tavalla edelleen.
Kyllä minä jäin yksin 15-vuotiaana, sossu kustansi tuetun asumisen ja ruokarahan kunnes tulin täysi-ikäiseksi. Siinä kaikki tuki ja turvaverkko. Onko yllätys, ettei kaikki aina suju kuten ideaalitilanteessa?
Mutta tekikö se sinusta ikäistäsi kypsemmän? Jos, niin millä tavalla? Ihan käytännön tasolla.
Ohis. Olen joutunut alle kouluikäisestä huolehtimaan henkisesti itsestäni. Minua on aina pidetty reippaana, omatoimisena jne. Pakko, kun ei ole ollut ketään.
Mutta ei se sinänsä "kypsää" tee, vaikka on huolestuneena yksin. Ehkä kuvaavampi on "lapsuus loppui lyhyeen".
Alue: Aihe vapaa
Mutta kai he saavat rauhassa keskustella kokemuksistaan olman, että heidän tarvitsee jokaisessa sivulauseessa tehdä disclaimer, että toki on muitakin monilla eri tavoilla vaikeita asioita kokeneita.