Nuorena vanhempanne menettäneet, milloin alkoi tuntua että olette samalla tasolla muiden ikäistenne kanssa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos menettää vanhemmat nuorena tai tapahtuu joku iso ja merkittävä kokemus, niin ei sitä ikinä olla samalla "tasolla" kuin muut samassa viiteryhmässä olevat. Tämä on siis minun henkilökohtainen mielipide. 

 

Tällaisessa tilanteessa se elämä repeää omalle rinnakkaiselle polulle, ja se ei koskaan enää menee samaa reittiä, kuin niillä jotka eivät ole vastaavaa kokeneet. Joten oma vastaus alkuperäiseen kysymykseen on, ettei ikinä.

Meinaatko ettei muilla ole vaikeuksia? Voi olla vakava sairaus, lapsella voi olla. Voi olla alkoholisti isä, voi olla huumeisiin kuollut veli, voi olla mielenterveysongelmanen sisko. Mitä vaan voi tapahtua. Outoa ajatella että olet erityinen ja omalla reitilläsi. Kaikki ovat omalla reitiltään.

Voi tapahtua mitä vaan, mutta harvalle kuitenkaan tapahtuu.

No kun sinä et todellakaan voi tietää. 

Vierailija kirjoitti:

Mielestäni kaikenlainen ihmiselämien vertailu on tosi vaikeaa ja epätarkoituksenmukaista. Vertaillaan omenoita ja appelsiineja. Jollekkin vanhemman kuolema nuorena on voinut olla tosi suuri asia joka aiheuttaa erilaisuuden kokemuksia ja kuilun itsen ja muiden ja sen ns normaalin tien välille. Toisille asia ei ole samalla tavalla mullistava. Osa sairastuu vakavaan masennukseen, toisella on sitten niitä jotain kannattelevia ja suojelevia tekijöitä mukana ja elämä menee eri tavalla. Tässä vaikuttaa niin monet muutkin tekijät, mikä se suhde siihen vanhempaan on ollut jne. ja koko muu ympäristö ja ihmisen oma nuoruuden kehitys.

Ja toisaalta on myös paljon paljon muita perhetilanteita jotka voi romuttaa pahastikin. Monenlaiset henkisen ja fyysisen väkivallan muodot ja hylkäämiskokemukset suhteessa omiin vanhempiin. Omasta mielestä ei voi koskaan tuijottaa vaan sitä asiaa x esim kuolema, väkivalta, hylkääminen jne ja niputtaa jotenkin samanlaisiksi elämik

Niinpä. Yhden tietyn asian perusteella ei voi paljoa päätellä kenenkään elämästä, saati määritellä koko elämää sen perusteella. Tilanteita on yhtä paljon kuin ihmisiäkin tässä maailmassa, joten vertailu on täysin turhaa.

Aloittajalla taitaa olla paha päävika, kun veivaa tätä samaa levyä toistuvasti. 

Vierailija kirjoitti:

Aina henkisesti niitä edellä, jotka saa iskältä rahaa ja voi mennä mamman helmoihin itkemään, kun maailma olikin julma paikka.

Mikä ero on sillä saako rahaa, iskältä, vaarilta, sijaisisältä vai sossulta?

No siis ap on tilanteessa jossa molemmat vanhemmat kuolleet. Muut ovat samassa elämänvaiheessa sitten kun heidän vanhemmat on kuolleet siinä mielessä että sitten molempien vanhemmat ovat kuolleet. Mutta eivät koskaan apn tilanteessa, koska eivät menettäneet vanhempiaan samalla tavalla samassa vaiheessa eikä se vaikuttanut elämään samalla tavalla. Milloin muut ovat samassa vaiheessa siinä mielessä että on jotain vaikeaa kriisiä/surua suhteessa omiin vanhempiin? Moni voi ollakin mutta se ei vaan näy päällepäin niin itsestäänselvänä kuin kuolema. Kullakin ne asiat sitten tasoittuu milloin tasoittuu jos tasoittuu. Mitään yhtenäistä ohjekirjaa tuskin mistään löytyy. Aplle  paljon voimia suruun.

Vierailija kirjoitti:

Jos menettää vanhemmat nuorena tai tapahtuu joku iso ja merkittävä kokemus, niin ei sitä ikinä olla samalla "tasolla" kuin muut samassa viiteryhmässä olevat. Tämä on siis minun henkilökohtainen mielipide. 

 

Tällaisessa tilanteessa se elämä repeää omalle rinnakkaiselle polulle, ja se ei koskaan enää menee samaa reittiä, kuin niillä jotka eivät ole vastaavaa kokeneet. Joten oma vastaus alkuperäiseen kysymykseen on, ettei ikinä.

 

Samaa mieltä. Olin parikymppinen kun vanhempani kuolivat. Lapseni eivät ole koskaan tavanneet minun puolen isovanhempia. Ja nyt, kun olen kohta 60, monilla ikäisilläni on huolta ikääntyvistä vanhemmistaan, minulla ei. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aina henkisesti niitä edellä, jotka saa iskältä rahaa ja voi mennä mamman helmoihin itkemään, kun maailma olikin julma paikka.

Mikä ero on sillä saako rahaa, iskältä, vaarilta, sijaisisältä vai sossulta?

Suurikin ero, riippuu ihan kontekstista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aina henkisesti niitä edellä, jotka saa iskältä rahaa ja voi mennä mamman helmoihin itkemään, kun maailma olikin julma paikka.

Mikä ero on sillä saako rahaa, iskältä, vaarilta, sijaisisältä vai sossulta?

Suurikin ero, riippuu ihan kontekstista.

Mikä niin?

Mä olen nuorena kokemuksen tasolla samaistunut vanhempansa menettäneisiin, koska omat vanhemmat ovat tasoa elossa mutta ei vahingossakaan tukena. Mutta ymmärrän, että tilanteeni on ollut kuitenkin erilainen.

Vierailija kirjoitti:

Mä olen nuorena kokemuksen tasolla samaistunut vanhempansa menettäneisiin, koska omat vanhemmat ovat tasoa elossa mutta ei vahingossakaan tukena. Mutta ymmärrän, että tilanteeni on ollut kuitenkin erilainen.

Jokaisen tilanne on erilainen. Minulla on ollut sama homma, vanhemmat ilmeisesti fyysisesti elossa mutta en ole nähnyt heitä sen jälkeen kun olin 11-vuotias.

Vierailija kirjoitti:

Aina tulee joku selittämään, että ei mitään eroa onko etäinen vanhempi vai kuollut.

Mielestäni lapsellista vertailla noin, sitä paitsi tässä ei kysytty etäisistä vanhemmista, ne keskustelut on sitten erikseen

Vanhempien menettäminen liian aikaisin ei ole mikään "yksittäinen tapahtuma" vaan asia joka vaikuttaa hyvin laajasti nuoren koko elämään ja tulevaisuuteen.

Menetin vanhempani kaksikymppisenä ja voin todella sanoa, että se on vaikuttanut koko elämääni. Nuorena aikuisena kaikesta piti selviytyä itse, ei ollut ketään jolta kysyä apua. Kun omat lapseni olivat pieniä, ei minulla ollut tukiverkkoa ja lapsillani ei ollut minun puoleisia isovanhempia, toki isän puoleiset kaukaiset isovanhemmat olivat. Joten vanhempieni menetys on vaikuttanut myös lasteni elämään. Lapseni jäivät paljosta vaille. 

Heti kun perinnöt tuli tilille...alkoi helppo elämä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos menettää vanhemmat nuorena tai tapahtuu joku iso ja merkittävä kokemus, niin ei sitä ikinä olla samalla "tasolla" kuin muut samassa viiteryhmässä olevat. Tämä on siis minun henkilökohtainen mielipide. 

 

Tällaisessa tilanteessa se elämä repeää omalle rinnakkaiselle polulle, ja se ei koskaan enää menee samaa reittiä, kuin niillä jotka eivät ole vastaavaa kokeneet. Joten oma vastaus alkuperäiseen kysymykseen on, ettei ikinä.

Meinaatko ettei muilla ole vaikeuksia? Voi olla vakava sairaus, lapsella voi olla. Voi olla alkoholisti isä, voi olla huumeisiin kuollut veli, voi olla mielenterveysongelmanen sisko. Mitä vaan voi tapahtua. Outoa ajatella että olet erityinen ja omalla reitilläsi. Kaikki ovat omalla reitiltään.

En ottanut kantaa kenenkään vaikeuksiin enkä edes käyttänyt sanaa vaikeus, enkä erityinen. Jos kommentoidaan toisten mielipidettä, voisi edes ymmärtää mitä on kommentoimassa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aina tulee joku selittämään, että ei mitään eroa onko etäinen vanhempi vai kuollut.

Mielestäni lapsellista vertailla noin, sitä paitsi tässä ei kysytty etäisistä vanhemmista, ne keskustelut on sitten erikseen

Vanhempien menettäminen liian aikaisin ei ole mikään "yksittäinen tapahtuma" vaan asia joka vaikuttaa hyvin laajasti nuoren koko elämään ja tulevaisuuteen.

Menetin vanhempani kaksikymppisenä ja voin todella sanoa, että se on vaikuttanut koko elämääni. Nuorena aikuisena kaikesta piti selviytyä itse, ei ollut ketään jolta kysyä apua. Kun omat lapseni olivat pieniä, ei minulla ollut tukiverkkoa ja lapsillani ei ollut minun puoleisia isovanhempia, toki isän puoleiset kaukaiset isovanhemmat olivat. Joten vanhempieni menetys on vaikuttanut myös lasteni elämään. Lapseni jäivät paljosta vaille. 

Moni sellainen jonka vanhemmat on elossa mutta eivät elämässä on ihan samassa tilanteessa. Kaikesta pitää selvittää itse eikä lapsilla olr isovanhempia.

Mitä eroa siinä on että vanhempi ei ole mukana elämässä kuin että vanhempi olisi kuollut?

-Ai mitä eroa??? Onhan menetys iso muutos, ja trauma. Se mitä ei ole koskaan ollut, sitä ei samalla lailla kaipaa kun kuollutta.

Täällä 96 pros ihmisistä menettää vanhemmat vasta vanhoina, ja nyt peukuttavat näitä "ei se ole isompi trauma menettää liian aikaisin läheisiä vanhempia" tyyppejä. Koska eivät ymmärrä sitä mitä itsellä ei ole tapahtunut.

Joillain oli elossa sellainen vanhempi joka ei koskaan lapsistaan välittänyt. Lopputulos plus miinus 0

Voisiko ihmiset, joita aihe Ei koske, Perustaa oman keskustelunsa Kiitos!!! Täällä on ihmisiä jotka haluavat keskustella saman kokeneiden kanssa.

Perustakaa vaikka "huonot äidit ja isät" ryhmä, se on asia erikseen.

Ja lopettakaa uhriutuminen ! Monella on huonoja kokemuksia että vanhempi ei ole täydellinen, mutta nyt on eri asiasta keskustelu.

En ole varsinaisesti kokenut olleeni eri viivalla. Mutta aloin miettiä omia lapsiani, jotka yllättäen menettivät oman isänsä ollessaan 11 v ja 14 v. Nyt ovat 15 v ja 18 v. Ja tosiaan, molemmat ovat ikäistään kypsempiä. Erityisesti huomaan sen nuoremmassa. Hänen on paljon ikäisiään vanhemman oloinen. Enkä sano tätä kehuen. Lapsillani loppui lapsuus kesken. Olosuhteet vaan "pakottivat" heidät aikuistumaan ( liian varhain).

Vierailija kirjoitti:

Mitä eroa siinä on että vanhempi ei ole mukana elämässä kuin että vanhempi olisi kuollut?

 

-Ai mitä eroa??? Onhan menetys iso muutos, ja trauma. Se mitä ei ole koskaan ollut, sitä ei samalla lailla kaipaa kun kuollutta.

 

Täällä 96 pros ihmisistä menettää vanhemmat vasta vanhoina, ja nyt peukuttavat näitä "ei se ole isompi trauma menettää liian aikaisin läheisiä vanhempia" tyyppejä. Koska eivät ymmärrä sitä mitä itsellä ei ole tapahtunut.

Omassa elämässä huomannut että sellaiset ihmiset jotka eivät ole olleet väleissä vanhempiinsa eikä käytännössä yhteydenpitoa kuitenkin kokevat lopulta sen kuoleman myös tosi raskaasti. Se yllättää miten eri asia se on. Kuoleman psykologia on vähän erilainen kun muiden menetysten. Kyllä eroa on. Ja ne jotka menettävät vanhempansa jollakin tavalla vanhempien ollessa vieläfyysisesti elossa niin se lopullinen kuolema on sitten tuplatrauma.

Vierailija kirjoitti:

Mitä eroa siinä on että vanhempi ei ole mukana elämässä kuin että vanhempi olisi kuollut?

 

-Ai mitä eroa??? Onhan menetys iso muutos, ja trauma. Se mitä ei ole koskaan ollut, sitä ei samalla lailla kaipaa kun kuollutta.

 

Täällä 96 pros ihmisistä menettää vanhemmat vasta vanhoina, ja nyt peukuttavat näitä "ei se ole isompi trauma menettää liian aikaisin läheisiä vanhempia" tyyppejä. Koska eivät ymmärrä sitä mitä itsellä ei ole tapahtunut.

Vanhemman voi menettää monella tavalla, muutenkin kuin kuoleman kautta. Esimerkiksi itse menetin toisen vanhempani lapsuudessa, kun hänen ongelmiensa vuoksi aloin tuntea häntä kohtaan vain pelkoa. Kaipasin tätä vanhempaa joskus, mutta en enää vuosiin.