Nuorena vanhempanne menettäneet, milloin alkoi tuntua että olette samalla tasolla muiden ikäistenne kanssa?

Siis mistä syistä tarkalleen koet olevasi eri tasolla toisten kanssa? Mitkä on ne tilanteet kun ajattelet olevasi eri tasolla ja miksi?

Todennäköisesti olet ihan samalla tasolla, paitsi että käyttäydyt lapsellisemmin.

Vierailija kirjoitti:

Siis mistä syistä tarkalleen koet olevasi eri tasolla toisten kanssa? Mitkä on ne tilanteet kun ajattelet olevasi eri tasolla ja miksi?

Toisilla on vanhemmat 

Ymmärrän ap, eipä muut voi ymmärtääkään meitä kovemman elämän kokeneita. Ne ei ole nähneet oikeaa elämää eikä kokeneet mitään vastoinkäymisiä.

Kiukunkiukun

Olen mt/alko-ongelmaisten vanhempien laiminlyöty aikuinen lapsi. Fyysisesti he olivat läsnä, mutta ei henkisesti. Me lapset elimme lähes täysin tuuliajolla, sivustakatsojina. Mitään tukea, kannustusta, rakkautta emme koskaan saaneet, ja ruokaakin saimme varmasti vain koulussa. Ei ollut isovanhempia auttamassa.

Toivoimme usein äitimme kuolevan. Itse toivoin pääseväni sijaiskotiin. Ei siihen aikaan tehty lasuja, eikä se mitään hyödyttänyt, koska äiti osasi puhua sossujen päät pyörryksiin. 

Miten vanhempien kuolema on pahempi asia, kuin vailla huolenpitoa ja jatkuvassa pelossa elävän lapsen asema? 

Kirjoituksestasi päätellen ajattelusi kuulostaa hyvin kateelliselta ja katkeralta. Sinulla tuntuu olevan joku ihan oma itse kehitelty mielikuva siitä millaista elämä olisi jos sinullakin olisi vanhemmat. Kannattaa yrittää ymmärtää, että se mielikuva ei vastaa todellisuutta, eikä toiseenkaan elämä varmastikaan mitään ongelmatonta ole koskaan. Eikä muutenkaan elämää ehkä kannata ajatella vain yksittäisten asioiden kautta. Ne toiset ihmiset ovat vastaavasti voineet kokea sellaisia menetyksiä ja vastoinkäymisiä, mistä taas sinulla ei ole mitään kokemusta.

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän ap, eipä muut voi ymmärtääkään meitä kovemman elämän kokeneita. Ne ei ole nähneet oikeaa elämää eikä kokeneet mitään vastoinkäymisiä.

Te toiset vaan reagoitte kaikkeen herkemmin. 

Miten joku voi ajatella noin negatiivisesti? Sehän on hienoa että kavereilla on vanhemmat ja joillain isovanhemmat, varsinkin jos ovat läsnä heidän elämässä. Ehkä sinäkin voisit huomioida elämässäsi mukana olevat ihmiset?

Vierailija kirjoitti:

Olen mt/alko-ongelmaisten vanhempien laiminlyöty aikuinen lapsi. Fyysisesti he olivat läsnä, mutta ei henkisesti. Me lapset elimme lähes täysin tuuliajolla, sivustakatsojina. Mitään tukea, kannustusta, rakkautta emme koskaan saaneet, ja ruokaakin saimme varmasti vain koulussa. Ei ollut isovanhempia auttamassa.

Toivoimme usein äitimme kuolevan. Itse toivoin pääseväni sijaiskotiin. Ei siihen aikaan tehty lasuja, eikä se mitään hyödyttänyt, koska äiti osasi puhua sossujen päät pyörryksiin. 

Miten vanhempien kuolema on pahempi asia, kuin vailla huolenpitoa ja jatkuvassa pelossa elävän lapsen asema? 

Niinhän se on, että olosuhteet ratkaisee.

Ei se koskaan tule olemaan tasan. Ei olla samalla viivalla. Ne jotka saavat pitää vanhempansa pidempään ovat etuoikeutettuja.

Vierailija kirjoitti:

Ei se koskaan tule olemaan tasan. Ei olla samalla viivalla. Ne jotka saavat pitää vanhempansa pidempään ovat etuoikeutettuja.

Eiköhän ne joilla on hyvät vanhemmat ole etuoikeutettuja, riippumatta siitä miten kauan saa pitää vanhempansa.

Vierailija kirjoitti:

Ei se koskaan tule olemaan tasan. Ei olla samalla viivalla. Ne jotka saavat pitää vanhempansa pidempään ovat etuoikeutettuja.

Mitä tekee vanhemmalla joka ei ole mitään?

Vierailija kirjoitti:

Ei se koskaan tule olemaan tasan. Ei olla samalla viivalla. Ne jotka saavat pitää vanhempansa pidempään ovat etuoikeutettuja.

Ne joillanon hyvät vanhemmat ovat etuoikeutettuja 

Vierailija kirjoitti:

Ei se koskaan tule olemaan tasan. Ei olla samalla viivalla. Ne jotka saavat pitää vanhempansa pidempään ovat etuoikeutettuja.

Ihan kuin vanhemman elossaolo olisi ainoa kriteeri millä etuoikeutus määritellään.

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän ap, eipä muut voi ymmärtääkään meitä kovemman elämän kokeneita. Ne ei ole nähneet oikeaa elämää eikä kokeneet mitään vastoinkäymisiä.

Elämäm kova koulu.

45-50v kohdalla alkaa muillakin olla jo menetyksiä elämässään. Sitä ennen irrallisuuden ja juurettomuuden tunne oli aina läsnä.

Nyt monilla on iäkkäät vanhemmat, jotka tarvitsevat apua. Minulle taas hyvin onnellista ja huoletonta aikaa.

Vierailija kirjoitti:

45-50v kohdalla alkaa muillakin olla jo menetyksiä elämässään. Sitä ennen irrallisuuden ja juurettomuuden tunne oli aina läsnä.

Nyt monilla on iäkkäät vanhemmat, jotka tarvitsevat apua. Minulle taas hyvin onnellista ja huoletonta aikaa.

Niillä toisilla ihmisillä voi olla muita menetyksiä kuin vanhempien menetys ihan nuorempanakin. Vastaavasti vanhempansa nuorena menettäneellä ei sitten olekaan näitä muita menetyksiä.

Olen tuntenut aina olevani samalla tasolla toisten kanssa, en ole ajatellut olevani mitenkään eri elämänvaiheessa.

Kuulostaapa yksinkertaistetulta, ihan kuin ihmisen koko elämä olisi riippuvainen siitä onko menettänyt vanhemmat vai ei.