Nuorena vanhempanne menettäneet, milloin alkoi tuntua että olette samalla tasolla muiden ikäistenne kanssa?

Vierailija kirjoitti:

Aina tulee joku selittämään, että ei mitään eroa onko etäinen vanhempi vai kuollut.

Mielestäni lapsellista vertailla noin, sitä paitsi tässä ei kysytty etäisistä vanhemmista, ne keskustelut on sitten erikseen

Vanhempien menettäminen liian aikaisin ei ole mikään "yksittäinen tapahtuma" vaan asia joka vaikuttaa hyvin laajasti nuoren koko elämään ja tulevaisuuteen.

Minun isäni kuoli kun olin nuori, en koe että olen mitenkään eri viivalla tai kokenut enemmän kuin muut. Enemmän omiin lapsiin liittyvät asiat on olleet vaikeita. Ja EN sano etteikö mikä tahansa muu henkilökohtainen koettelemus ole vaikea. Toisten ongelmista ei voi tietää, turha ajatella että itse on ainoa jolla on ollut vaikeuksia.

Eihän sinulla sen enempää elämänkokemusta ole kuin muillakaan.

Vierailija kirjoitti:

Aina tulee joku selittämään, että ei mitään eroa onko etäinen vanhempi vai kuollut.

Mielestäni lapsellista vertailla noin, sitä paitsi tässä ei kysytty etäisistä vanhemmista, ne keskustelut on sitten erikseen

Vanhempien menettäminen liian aikaisin ei ole mikään "yksittäinen tapahtuma" vaan asia joka vaikuttaa hyvin laajasti nuoren koko elämään ja tulevaisuuteen.

Ei sillä välttämättä käytännössä ole mitään eroa. Paitsi että elossa olevan vanhemman suhteen joutuu vielä käsittelemään sitä tietoa, että vanhempi on elossa, mutta ei vaan välitä.

Vierailija kirjoitti:

Jos menettää vanhemmat nuorena tai tapahtuu joku iso ja merkittävä kokemus, niin ei sitä ikinä olla samalla "tasolla" kuin muut samassa viiteryhmässä olevat. Tämä on siis minun henkilökohtainen mielipide. 

 

Tällaisessa tilanteessa se elämä repeää omalle rinnakkaiselle polulle, ja se ei koskaan enää menee samaa reittiä, kuin niillä jotka eivät ole vastaavaa kokeneet. Joten oma vastaus alkuperäiseen kysymykseen on, ettei ikinä.

Meinaatko ettei muilla ole vaikeuksia? Voi olla vakava sairaus, lapsella voi olla. Voi olla alkoholisti isä, voi olla huumeisiin kuollut veli, voi olla mielenterveysongelmanen sisko. Mitä vaan voi tapahtua. Outoa ajatella että olet erityinen ja omalla reitilläsi. Kaikki ovat omalla reitiltään.

Minusta taas tuntuu että minulla on ollut erityisen hyvä ja kaikin tavoin turvattu lapsuus, vaikka vanhempani kuolivat kun olin alle kouluikäinen. Olosuhteet vaikuttaa enemmän kuin mikään, itselläni ne sattui onneksi olemaan hyvät.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä tarkoitat?

Olen elämän kokemuksissa edellä samanikäisiä, siksi mietin että milloin muut vanhemmat nuorena menettäneet on alkaneet tuntea olevansa elämän kokemuksissa samalla viivalla samanikäisten kanssa. ap

Minä ajattelen sen toisinpäin. Että kun on pitänyt kypsyä varhain ja hankkimaan kaiken itselleen ilman tukea, olen kokenut enemmän. Joku ajattelee sitten toisinpäin, sehän on näkökulmakysymys. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos menettää vanhemmat nuorena tai tapahtuu joku iso ja merkittävä kokemus, niin ei sitä ikinä olla samalla "tasolla" kuin muut samassa viiteryhmässä olevat. Tämä on siis minun henkilökohtainen mielipide. 

 

Tällaisessa tilanteessa se elämä repeää omalle rinnakkaiselle polulle, ja se ei koskaan enää menee samaa reittiä, kuin niillä jotka eivät ole vastaavaa kokeneet. Joten oma vastaus alkuperäiseen kysymykseen on, ettei ikinä.

Meinaatko ettei muilla ole vaikeuksia? Voi olla vakava sairaus, lapsella voi olla. Voi olla alkoholisti isä, voi olla huumeisiin kuollut veli, voi olla mielenterveysongelmanen sisko. Mitä vaan voi tapahtua. Outoa ajatella että olet erityinen ja omalla reitilläsi. Kaikki ovat omalla reitiltään.

Voi tapahtua mitä vaan, mutta harvalle kuitenkaan tapahtuu. Minulla oli alkoholistivanhemmat ja pahoinpitelevä mummi kasvattajina, sen lisäksi kiusattiin koulussa pahasti. Olen pärjännyt ihan hyvin elämässä enkä näe itseäni uhrina, mutta koen silti vähän härskinä väitteet ja vihjaukset, että kaikki vaikeudet elämässä olisivat jotenkin yhtä rankkoja. En minäkään väitä, että lapsuuteni olisi ollut yhtä rankka kuin sellaisilla, joilla nyt vaan on objektiivisesti katsottuna ollut rankempaa. Enkä sääli heitäkään, vaan nostan hattua että ovat selvinneet. Koska se ei ole itsestäänselvyys. 

Vanhempansa menettäneen alaikäisen asema on kyllä täällä päin maailmaa hyvin suojattu, kopin asioiden hoitamisesta ottaa viimeistään sossut. Ongelmaisten vanhempiensa kanssa elävä lapsi tai nuori taas voi ikätasoonsa nähden joutua kokemaan kohtuuttomia asioita tai ottamaan kohtuuttomasti vastuuta asioista.

Aina henkisesti niitä edellä, jotka saa iskältä rahaa ja voi mennä mamman helmoihin itkemään, kun maailma olikin julma paikka.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä tarkoitat?

Olen elämän kokemuksissa edellä samanikäisiä, siksi mietin että milloin muut vanhemmat nuorena menettäneet on alkaneet tuntea olevansa elämän kokemuksissa samalla viivalla samanikäisten kanssa. ap

Menetin vanhempani nuorena, olen 28-vuotias ja perheetön, vakityössä ja ihan samalla ikätasolla olen kuin muutkin ikäiseni. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos menettää vanhemmat nuorena tai tapahtuu joku iso ja merkittävä kokemus, niin ei sitä ikinä olla samalla "tasolla" kuin muut samassa viiteryhmässä olevat. Tämä on siis minun henkilökohtainen mielipide. 

 

Tällaisessa tilanteessa se elämä repeää omalle rinnakkaiselle polulle, ja se ei koskaan enää menee samaa reittiä, kuin niillä jotka eivät ole vastaavaa kokeneet. Joten oma vastaus alkuperäiseen kysymykseen on, ettei ikinä.

Meinaatko ettei muilla ole vaikeuksia? Voi olla vakava sairaus, lapsella voi olla. Voi olla alkoholisti isä, voi olla huumeisiin kuollut veli, voi olla mielenterveysongelmanen sisko. Mitä vaan voi tapahtua. Outoa ajatella että olet erityinen ja omalla reitilläsi. Kaikki ovat omalla reitiltään.

Voi tapahtua mitä vaan, mutta harvalle kuitenkaan tapahtuu.

Mulla oli kans rankempi lapsuus kuin suurimmalla osalla ja voin sen kyllä sanoa ääneen, mutta toisaalta oon ihan sinut asian kanssa ja oon oppinut vaan sivuuttamaan tuon lässytyksen, että kaikilla on rankkaa. Ei ole mutta olen iloinen siitä että kaikkien ei ole tarvinnut kokea sitä mitä olen kokenut ja että he pystyvät puhumaan tuollaisia. Itse ajattelen että tie oli pidempi kuin muilla mutta perille pääsin, niin ei sitä enää tarvitse muistella.

Millä ihmeen tasolla?

Vierailija kirjoitti:

Aina henkisesti niitä edellä, jotka saa iskältä rahaa ja voi mennä mamman helmoihin itkemään, kun maailma olikin julma paikka.

Harmittaako se sinua, että muut saavat läheisiltään tukea?

Vierailija kirjoitti:

Aina henkisesti niitä edellä, jotka saa iskältä rahaa ja voi mennä mamman helmoihin itkemään, kun maailma olikin julma paikka.

Parempi sekin kuin itkeä siitä että muut itkee.

Vierailija kirjoitti:

Jos menettää vanhemmat nuorena tai tapahtuu joku iso ja merkittävä kokemus, niin ei sitä ikinä olla samalla "tasolla" kuin muut samassa viiteryhmässä olevat. Tämä on siis minun henkilökohtainen mielipide. 

 

Tällaisessa tilanteessa se elämä repeää omalle rinnakkaiselle polulle, ja se ei koskaan enää menee samaa reittiä, kuin niillä jotka eivät ole vastaavaa kokeneet. Joten oma vastaus alkuperäiseen kysymykseen on, ettei ikinä.

Oikassa olet, isäni teki itsemurhan kun olin 12 vuotias. Sen jälkeen äitini otti juopon ukkokaverin asumaan luoksemme. Siitä lähtien olen saanut selvitä elämässäni yksin ja vaikea ja kivinen on tie ollut. Ei edes sisaruksia ollut tukena.

Vierailija kirjoitti:

Aina henkisesti niitä edellä, jotka saa iskältä rahaa ja voi mennä mamman helmoihin itkemään, kun maailma olikin julma paikka.

Kyllä orvoksi alaikäisenä jääneetkiin saa aina joltakulta rahaa ja uuden huoltajan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aina henkisesti niitä edellä, jotka saa iskältä rahaa ja voi mennä mamman helmoihin itkemään, kun maailma olikin julma paikka.

Harmittaako se sinua, että muut saavat läheisiltään tukea?

Kyllä minä ainakin olen tosi murheellinen kun ei ole perhettä eikä sukua tukena.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En nyt ihan ymmärrä, mitä lisää elämänkokemusta vanhempien menettäminen nuorena muka toisi? Eihän on vain yksi elämään vaikuttava asia. Ei elämänkokemusta voi mitata pelkästään yksittäisen tapahtuman kautta.

Onhan se aika iso asia, ettei olekaan ketään turvana.

Hoidan vanhoja vanhempiani. Et koskaan saa näitä kokemuksia joten olet aina lapsi silmissäni.

Vierailija kirjoitti:

Aina henkisesti niitä edellä, jotka saa iskältä rahaa ja voi mennä mamman helmoihin itkemään, kun maailma olikin julma paikka.

Ei se ole muilta pois jos jollain henkilöllä on lähipiiri mistä saa apua ja tukea tarvittaessa. Sehän on hienoa. Miksi ihmeessä siis esität sen negatiivisena juttuna?

Mielestäni kaikenlainen ihmiselämien vertailu on tosi vaikeaa ja epätarkoituksenmukaista. Vertaillaan omenoita ja appelsiineja. Jollekkin vanhemman kuolema nuorena on voinut olla tosi suuri asia joka aiheuttaa erilaisuuden kokemuksia ja kuilun itsen ja muiden ja sen ns normaalin tien välille. Toisille asia ei ole samalla tavalla mullistava. Osa sairastuu vakavaan masennukseen, toisella on sitten niitä jotain kannattelevia ja suojelevia tekijöitä mukana ja elämä menee eri tavalla. Tässä vaikuttaa niin monet muutkin tekijät, mikä se suhde siihen vanhempaan on ollut jne. ja koko muu ympäristö ja ihmisen oma nuoruuden kehitys.

Ja toisaalta on myös paljon paljon muita perhetilanteita jotka voi romuttaa pahastikin. Monenlaiset henkisen ja fyysisen väkivallan muodot ja hylkäämiskokemukset suhteessa omiin vanhempiin. Omasta mielestä ei voi koskaan tuijottaa vaan sitä asiaa x esim kuolema, väkivalta, hylkääminen jne ja niputtaa jotenkin samanlaisiksi elämiksi sen yhden kokemuksen perusteella ja vertailla lopputuloksia keskenään. Tai vertailla erilaisia vaikeuksia argumentilla että kenellä oli pahemmin. On erilaisia kokemuksia jotka vaikuttaa elämään eri tavalla.

Aplle hurjan paljon tsemppiä, tuo on varmaan omanlaisensa prosessi käydä läpi, nähdä kun muilla on isovanhemmat lapsille ja koko nuoren aikuisuuden kasvu ilman vanhempia. En oikein osaa sanoa muuten mitään, kun itse lähenen kolmeakymppiä ja olen oman vanhemman vuoksi työkyvyttömyyseläkeläinen eli ei ole perhettä eikä oikein muutakaan normaalia elämää. Tämä on sitten taas toisenlainen taistelu. Voin samaistua tunteeseen että on joku kuilu suhteessa muihin mutta en sitten kuitenkaan ehkä apn tilanteeseen.