Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Ylellä iso juttu vanhemmista joihin aikuisten lasten on pakko katkaista välit
25.08.2024 |
Miksi tästä aiheesta yritetään täällä palstallakin niin usein vaieta? Olen lukenut monia keskusteluja aiheesta ja eikö joka ketjussa käy useampi vastaaja vähättelemässä koko ilmiötä. Ihan kuin sitä ei edes olisi olemassa.
Miettikää mikä tilanne, ensin olet tullut oman vanhempasi puoelsta kaltoikohdelluksi koko ikäsi ja sitten kun haluat kertoa siitä ja etsiä vertaistukea, sinua ei usko kukaan!
Kiitokset niille jotka ovat em. ketjuissa olleet mukana ja jakaneet kokemuksiaan.
Toivottavasti keskustelu jatkuu ja pitkään!
Kommentit (570)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Suurperheen lapsena, harmaassa mökissä syntynyt, vanhempien avioliitto alkanut 1926 emme ole märehtineet lapsuuttamme vaan muokanneet elämämme, kaikki taloudellisesti hyvin, työelämässä eläkeikään sinne asti eläneet.
Yksi sisaristamme, sinkku, ei jaksanut päästä köyhästä lapsuudesta eroon. Hän ei tavannur vanhempiaan, vain muutamaan sisarukseen yhteys. Kuvitteli olevansa ottolapsi, hän oikeesti on parempien ihmisten lehtolapsi jne. Hänkin kuitenkin oli työkykyinen, omistusasunnon pystyi hankkimaan.
Niin turhaa tuollainen katkeruudessa eläminen, syntymäänsä ja lapsuuttaan ei voi muuttaa. Voihan siinä piehtaroida.
En usko että yhdenkään viiskymppisen joka piehtaroi äiti/lapsuusvihassa voivat hyvin, olivatpa jo 30 tai 10. Kyllä se on heidänkin luonteessaan jos isä ei ole erityisen tasapainoinen.
Siis jäi sana po
Onko joku väittänyt voivansa erityisen hyvin? Moni voi paremmin, kun siihen edelleen nykyhetkessä huonoa käytöstä jatkavaan äitiin on mahdollisimman vähän yhteyksissä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minusta hyvää vanhemmuutta osoittaa se, että pystyy luopumaan lapsistaan ja antamaan heidän mennä ja elää elämäänsä, vaikkapa sitten yhteyttä ottamattakin. Vanhempi voi kuitenkin pitää "aina ovea auki", olla käytettävissä tilanteen muuttuessa. Ei lapsissa kuulu roikkua, se ei ole tervettä. Eläkää omaa elämäänne hyvät vanhemmat.
Vierailija kirjoitti:
Kukaan ei ole täydellinen.
Toivottavasti omista vanhemmistaan eroava muistaa olla täydellinen omien lapsiensa kanssa
Olen onnistunut suorastaan loistavasti verrattuna lapsuuden perheeseeni! En ole vielä kertaakaan ha kan nut lapsia, uhkaillut väkivallalla, pitänyt nälässä, nöyryyttänyt ja haukkunut joka päivä, pakottanut työskentelemään ruokansa eteen ja pakottanut maksamaan syömästä ruoasta, riehunut kännissä, jättänyt kuumeista ja kipeää lasta hoitamatta. Olen onnistunut ihan hemmetin hyvin tekemällä kaiken täysin päin vastoin! Jopa niiden lasten osalta jotka eivät biologisesti ole omia. Heitäkin hoidan ja halaan ja rakastan, ruokin ja hoivaan. Kannustan, kuuntelen, tuen, kyselen kuulumisia ja autan ihmissuhdepulmissa. Ei se itseasiassa oikeasti paljoa vaadi: aitoa läsnäoloa, rakkautta, rajoja, kiinnostusta lasten asioista, syliä ja lämpöä. Niillä pääsee jo pitkälle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kukaan ei ole täydellinen.
Toivottavasti omista vanhemmistaan eroava muistaa olla täydellinen omien lapsiensa kanssa
Tietäisitpä, miten vaikeaa on yrittää toimia aina oikein, kun on saanut mallin johonkin aivan muuhun. Itse teen valtavasti töitä ollakseni reilu ja hyvä vanhempi, en olisi voinut edes uskoa, miten työlästä on, ennenkuin kävin tosissani läpi omaa lapsuuttani. Olen avoin ollut vaikeuksistani, opetellut pyytämään anteeksi, nimenomaan kertonut etten ole täydellinen, mutta yritän parhaani ja kerron lapsilleni joka päivä että rakastan heitä.
Itsellä toisin toimiminen on vaatinut vuosikausien terapiaa, itseasiassa yli 10 vuotta helpostikin. Ja jatkuvaa itsetutkiskelua, nöyrtymistä omien vajavaisuuksien edessä, samaa mitä sinulla, eli anteeksi pyytämistä, niistä pienistäkin asioista. Kyllä se alkuun tuntui todella vaikealta mutta tuntuu, että vuosien myötä helpottaa. Erityisesti siitäkin syystä, että suhde lasten kanssa on tavallaan vastavuoroinen, onnistumisen huomaa myös. Toisin tekeminen on täysin mahdollista sellaisille ihmisille, jotka kykenevät myös itsekritiikkiin ja tunnustamaan omat virheensä ja luonteenvajavuutensa. Pitää uskaltaa kohdata sekin, että on yhtä lailla oppinut haitallisia käyttäytymis- ja reagointimalleja. Samalla pitää osata olla armollinen itselleen, koska myös ne ns. täysin normaalit tekevät virheitä. Mutta on täysin eri asia korottaa ääntänsä väärään aikaan, kuin lyödä lasta sen takia, että lapsi on tehnyt yhden pienen virheen.
Minä olen pyrkinyt avoimuuteen lasten kanssa, pyytämään anteeksi ja kohtaamaan reilusti sen, jos olen toiminut väärin. Kertonut aina ettei syy ole koskaan lapsissa, vaan väsymyksessä, stressissä jne. Vuosikymmenien terapia on selvästi auttanut siinä, että rakkauden osoittaminen ja sanoittaminen on suht luontevaa. Lapset kyllä tietävät, että rakastan heitä ja he ovat elämäni tärkeimmät asiat. Omaa jaksamista pitää myös priorisoida uran ja muun edelle, koska olen huomannut, että jos vedän itseni liian piippuun, ei jaksaminen riitä enää läsnäoloon, lasten tarvitsevuuteen ja asioiden analysointiin ja punnitsemiseen. Jotta en toista sukupolvien virheitä, minun on pakko pitää huolta itsestäni. Koska lapseni ansaitsevat parhaimman mahdollisen vanhemman.
Mä olen oikeastaan aika äimänkäkenä näistä lukuisista "piehtarointikommenteista". Menneisyyden tonkiminen, menneisyydessä rypeminen ja mitä näitä on. Nämä sisältävät nyt jonkinlaisen perustavanlaatuisen virheoletuksen tai ymmärryksen puutetta. Samalla annetaan kuva ihanteesta, joka olisi sellainen, että ihminen keskittyy elämään omaa elämäänsä tms. Pointtihan on kaikilla se nykyhetki ja elämä eteenpäin, oma ja monesti myös lasten. Moni sen on täällä sanoittanutkin, taas, mutta tietenkään tätä eivät kaikki hahmota koskaan.
Kyllä me tulkitsemme ja hahmotamme läheisten ihmisten nykyhetkeä myös ottamalla huomioon heidän menneisyytensä. Ei vaari aina uudestaan ja uudestaan yllätyksellisesti nykyhetkessä käyttäydy aggressiivisen halveksivasti. Kyllä siellä on silkka jatkumo, johon hänen elämänkokemuksensa ovat vaikuttaneet. Lisäksi meidänkin nykyhetkemme on oppimisprosessin tulos. Kyllä minä olen oppinut, että en halua arvokkaassa ja vaalimassani onnellisessa nykyhetkessä ottaa isäni narsistista raivoa päälleni enää näin viisikymppisenä. Tällä omalla nykyhetken terveellä ja tasapainoisella käytöksellä on historiansa, jota muistelen aika ajoin (en vello). Helpompaa olisi jostain yhteisön paineesta ("olepa nyt reipas, äläkä vello") unohtaa todelliset tapahtumat ja vain tavata isä. Muistutan itseäni nykyhetkessä, että ei se kannata.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täällä joku kirjoitti ettei ymmärrä miksei 78 -vuotias äitinsä voi jo jättää lapsuusmuistojaan kun elää nyt terveenä ja talousellisesti hyvinvoivana?
50-vuotiailla ei siis voi vielä olla toivoakaan sitten elää nykyhetkessä.
Jokaisella kai hyviä ja huonompia muistoja. Sota -aikana lapsuutensa, nyt siis n 90 muistot eivät keskity, en ainakaan ole kuullut, vanhempien narsismiin ja johonkin äidin tokaisuun ulkonäöstä vaan työnteosta, puutteesta, miten harvoin sai uuden kretonkimekon, siirtolaisilla enemmän pahoja muistoja, mutta en ole heiltä kuullut äiti/isä- vihaa vaan muistoja eletystä elämästä.
Vierailija kirjoitti:
Täällä joku kirjoitti ettei ymmärrä miksei 78 -vuotias äitinsä voi jo jättää lapsuusmuistojaan kun elää nyt terveenä ja talousellisesti hyvinvoivana?
50-vuotiailla ei siis voi vielä olla toivoakaan sitten elää nykyhetkessä.
Jokaisella kai hyviä ja huonompia muistoja. Sota -aikana lapsuutensa, nyt siis n 90 muistot eivät keskity, en ainakaan ole kuullut, vanhempien narsismiin ja johonkin äidin tokaisuun ulkonäöstä vaan työnteosta, puutteesta, miten harvoin sai uuden kretonkimekon, siirtolaisilla enemmän pahoja muistoja, mutta en ole heiltä kuullut äiti/isä- vihaa vaan muistoja eletystä elämästä.
Minun äitini kyllä muistaa, miten pikkusisko sai joululahjaksi nuken ja hän ei.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"Okei. Taidat itse olla se sadisti"
Ihan totta, niin taidan ollakin. Parannan tapani jatkossa. Harmi, kun en hoksannut toimia kuten äitini eli huutaa naama punaisena kiroillen, nyrkkiä puiden ja huoritellen vaan sanoin, että jos käytös ei muutu, et näe lapsenlapsia. Kylläpä minä olin ilkeä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kukaan ei ole täydellinen.
Toivottavasti omista vanhemmistaan eroava muistaa olla täydellinen omien lapsiensa kanssa
Tietäisitpä, miten vaikeaa on yrittää toimia aina oikein, kun on saanut mallin johonkin aivan muuhun. Itse teen valtavasti töitä ollakseni reilu ja hyvä vanhempi, en olisi voinut edes uskoa, miten työlästä on, ennenkuin kävin tosissani läpi omaa lapsuuttani. Olen avoin ollut vaikeuksistani, opetellut pyytämään anteeksi, nimenomaan kertonut etten ole täydellinen, mutta yritän parhaani ja kerron lapsilleni joka päivä että rakastan heitä.
Itsellä toisin toimiminen on vaatinut vuosikausien terapiaa, itseasiassa yli 10 vuotta helpostikin. Ja jatkuvaa itsetutkiskelua, nöyrtymistä omien vajavaisuuksien edessä, samaa mitä sinulla, eli anteeksi pyytämistä, niistä pienistäk
Toistat kuitenkin samoja virheitä ja jos et toista, kehität ihan uusia ja omia virheitäsi. Jokainen huonon lapsuuden elänyt tuntuu kuvittelevan olevansa itse vallan erinomainen vanhempi ja kietoutuu selvästi valheellisen vaatimattomuuden viittaan oman vanhemmuutensa suhteen. Esitetään vaatimatonta ja nöyrää, mutta todellisuudessa vastassa on ihan yhtä luja usko omaan hyvään vanhemmuuteen, kuin niillä omilla vanhemmilla, joita haukutaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Luin lapsena tyttökirjoja. Perheissä pyntättiin lapsia, pidettiin syntymäpäiviä, lapsille lässytettiin herttaista kieltä, jokaisella omat huoneet, käytiin korkeasaaressa, linnanmäkeä ei niissä vielä ollut, perheissä palvelijat tekivät pedit, tiskasivat ja laittoivat ruuat. Meillä tiskasivat lapset ja tekivät kotiaskareita. Kai ollut lapsesta asti realisti kun jo alakouluikäisenä tajusin niiden olevan tarinoita ja että elämiä on erilaisia. En saanut traumoja kurinalaisesta lapsuudesta. Kuritettu ei.
Lapsuuttaan ei jälkikäteen voi muuttaa.
Vierailija kirjoitti:
Luin lapsena tyttökirjoja. Perheissä pyntättiin lapsia, pidettiin syntymäpäiviä, lapsille lässytettiin herttaista kieltä, jokaisella omat huoneet, käytiin korkeasaaressa, linnanmäkeä ei niissä vielä ollut, perheissä palvelijat tekivät pedit, tiskasivat ja laittoivat ruuat. Meillä tiskasivat lapset ja tekivät kotiaskareita. Kai ollut lapsesta asti realisti kun jo alakouluikäisenä tajusin niiden olevan tarinoita ja että elämiä on erilaisia. En saanut traumoja kurinalaisesta lapsuudesta. Kuritettu ei.
Lapsuuttaan ei jälkikäteen voi muuttaa.
Ihan oikeastiko kuvittelet lasten pahastuneen jostain tiskauksesta ja siivouksesta? Nämä vanhemmat jatkat käytöstään lasten aikuistuessa. Ovat ihan sokeita omille touhuilleen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Omat vanhemmat on yrittäneet puuttua minun elämään koko ajan. Neuvoja ja määräyksiä on tullut myös miehen ja lasten asioihin. Äiti käski minun kieltää miehen lomareissu, syytä en tiedä. Lasten olisi yläkoulussa pitänyt ottaa tietyt valinnaisaiheet, että äiti olisi voinut kehua niillä muille. Jatkuvaa moitetta tuli siitä, jos meillä oli lasten kavereita käymässä. Isoin riidanaihe oli meidän ulkomaanreissut.
Olen kirjoittanut tästä aiemminkin ja silloin sain kommentteja, että mitäs menet kertomaan perheesi asioita vanhemmillesi. Mikä se sellainen ihmissuhde on, jossa pitää koko ajan miettiä mistä voi puhua? Varsinkin lapset pienempänä eivät osanneet sellaista ajatella, he kertoi innoissaan, mitä on tehty ja kenen kanssa. Vanhempien pitäisi osata kohdella aikuisia lapsiaan kuten aikuisia eikä yrittää kyykyttää ja määräillä heitä oman halunsa mukaan.
En varmasti ole mikään hyvä äiti ollut ja olen saanut näissä keskusteluissa moitteita kun en tiedä lasteni (noin 50 v) esimiesten nimiä, työtehtäviä, heidän perheensä asioista, lasten valinta-aineista, en käy kylässä kuin pari kertaa vuodessa, en soittele. Olen kyllä lapsia hoitanut mutta omassa kodissani, en heillä "puuttumassa asioihin."
Se näyttää olevan vähintään yhtä paha asia kuin jokapäiväinen lastensa elämässä roikkuminen. Täällä nettisivustoissa ehdotetaan, varmaan lapsesi vihaavat sinua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä kuulisin mielelläni kommentteja perheistä, missä aikuisilla lapsilla on erilainen käsitys vanhemmistaan, vaikka olosuhteet ovat olleet samat (ei siis taloudellista suosimista tms).
Minä en nimittäin koe kärsineeni lapsuudessani ja koen saaneeni rakkautta ja olen myös teininä ollut varsin törkeä vanhempiani kohtaan ilman rangaistusta. Toki vanhemmillani oli isoja ongelmia avioliitossaan, mutta kenellä nyt olisi ns. täydellinen lapsuus. Samoin yksi sisarukseni on ihan tyytyväinen, mutta kolmas sen sijaan on jotenkin hyvin katkera.
Muistelee mitä kukakin sanoi joskus 80-luvulla jne. Mutta sisarukseni on muutenkin persoonana hyvin raskas, on ollut hyvin dramaattisia eroja parisuhteista sekä ystävyyssuhteista ja tekee hyvin suoria johtopäätöksiä erilaisista tilanteista. Esim. jos kahvilassa viereisessä pöydässä joku puolituttu naurahtaa, niin tottakai nauraa hänelle.
Eli vaikka jokaisella on oma lapsuutensa ja oma kokemuksensa, niin kyllä kertojan omalle persoonallisuudellekin voi antaa painoarvoa, että miten rajua se kärsimys on ollut. Eli jos tapaat lapsuudenystävän esim. 30 vuoden tauon jälkeen ja hän alkaa 5 minuutin sisään kertoa kuinka hän on lapsena kärsinyt kun isä kertoi naapurille, että "meidän Minna ei osaa leipoa", niin voi miettiä miksi keski-ikäinen ihminen jumittaa menneisyydessä ja vuodattaa tarinoita kaikille tutuilleen.
Vierailija kirjoitti:
Minä kuulisin mielelläni kommentteja perheistä, missä aikuisilla lapsilla on erilainen käsitys vanhemmistaan, vaikka olosuhteet ovat olleet samat (ei siis taloudellista suosimista tms).
Minä en nimittäin koe kärsineeni lapsuudessani ja koen saaneeni rakkautta ja olen myös teininä ollut varsin törkeä vanhempiani kohtaan ilman rangaistusta. Toki vanhemmillani oli isoja ongelmia avioliitossaan, mutta kenellä nyt olisi ns. täydellinen lapsuus. Samoin yksi sisarukseni on ihan tyytyväinen, mutta kolmas sen sijaan on jotenkin hyvin katkera.
Muistelee mitä kukakin sanoi joskus 80-luvulla jne. Mutta sisarukseni on muutenkin persoonana hyvin raskas, on ollut hyvin dramaattisia eroja parisuhteista sekä ystävyyssuhteista ja tekee hyvin suoria johtopäätöksiä erilaisista tilanteista. Esim. jos kahvilassa viereisessä pöydässä joku puolituttu naurahtaa, niin tottakai nauraa hänelle.
Eli vaikka jokaisella on oma lapsuutensa ja oma kokemu
Nämä välien jäähtymiset johtuvat hyvin usein siitä miten ne vanhemmat käyttäytyvät edelleen nyt jo aikuista lastaan kohtaan.
Ei tarvita mitään 90-luvun muisteluita kun se arvostelu, manipulpinti, määräily, aikuisen ihmisen pakkokasvatus äidin kopioksi jatkuu aktiivisena tapaamisesta ja puhelusta toiseen. Aikuinen lapsi koetaan jokisikin ikuisuusprojektiksi. Harva sitä jaksaa.
Vierailija kirjoitti:
Minä kuulisin mielelläni kommentteja perheistä, missä aikuisilla lapsilla on erilainen käsitys vanhemmistaan, vaikka olosuhteet ovat olleet samat (ei siis taloudellista suosimista tms).
Minä en nimittäin koe kärsineeni lapsuudessani ja koen saaneeni rakkautta ja olen myös teininä ollut varsin törkeä vanhempiani kohtaan ilman rangaistusta. Toki vanhemmillani oli isoja ongelmia avioliitossaan, mutta kenellä nyt olisi ns. täydellinen lapsuus. Samoin yksi sisarukseni on ihan tyytyväinen, mutta kolmas sen sijaan on jotenkin hyvin katkera.
Muistelee mitä kukakin sanoi joskus 80-luvulla jne. Mutta sisarukseni on muutenkin persoonana hyvin raskas, on ollut hyvin dramaattisia eroja parisuhteista sekä ystävyyssuhteista ja tekee hyvin suoria johtopäätöksiä erilaisista tilanteista. Esim. jos kahvilassa viereisessä pöydässä joku puolituttu naurahtaa, niin tottakai nauraa hänelle.
Eli vaikka jokaisella on oma lapsuutensa ja oma kokemu
Oletko muistellut tilanteita miettien myös hänen näkökulmaansa?
Meillä esimerkiksi siskoani suosittiin räikeästi minuun verrattuna, mutta itse ei vielä aikuisenakaan näe asiaa samalla tavalla.
En muistele aktiivisesti lapsuuttani pahalla, en pyöri menneissä ja haudo kostoa. Mutta en kyllä pysty myöskään unohtamalla korjaamaan vaurioita joita lapsuudessa sain. Olen kasvanut sillä tavalla hankalasti määriteltävässä ympäristössä että puitteet olivat kunnossa ulospäin, fyysiset tarpeet huolehdittiin ja harrastuksia tuettiin ja koulukirjat päällystettiin ja kesäisin käytiin reissussa - mutta samaan aikaan äiti oli epävakaa raivoaja ja isä oli salaliittoteorioihin ja uskontoihin hurahtanut hullu. Minulla on traumaperäinen stressihäiriö koska olen joutunut raivon ja fyysisen kurittamisen uhriksi sekä minut on peloteltu lapsesta asti pelkäämään muita ihmisiä ja normaaleja elämän asioita. Voi kunpa ihmiset ymmärtäisivät että lapsi on niin hauras ja muovautuva että kodin ilmapiiri ja vanhempien reaktiot ja henkinen väkivalta (mm.lapsen mitätöiminen, nimittely, pelottelu, itsetunnon heikentäminen) tekee pahaa jälkeä. Tästä tulee paskaa niskaan niiltä joiden mielestä pitäisi vain olla kiitollinen että on ollut isä ja äiti ja katto pään päällä eikä ole nähnyt nälkää ja on saanut aineellisesti sitä ja tätä. Mutta kaltoinkohtelua on monenlaista. Kuten sanoin, en muistele aktiivisesti ja koitan pitää asialliset välit vanhempiini mutta en enää kiellä sitä miltä minusta lapsena tuntui enkä osallistu totuuden vääristelyyn jos vanhempani yrittävät laittaa minun suuhuni sanoja. Kerron niissä tilanteissa että asia ei mennyt niin tai että minusta tuntui pahalta jokin asia. En lähde haastamaan ja välillä pidän suuni kiinni mutta räikeimmissä väitteissä kyllä puutun ja korjaan asian. Esimerkiksi kun he sanovat (ylpeänä) etten koskaan tarvinnut apua missään niin olen sanonut että olisin tarvinnut mutta opin etten sitä koskaan teiltä saanut niin tottakai fiksuna lapsena lakkasin jossain kohtaa pyytämästä, mutta monessa asiassa olisin tarvinnut todellakin - te ette vain olleet auttavia ja tukevia vanhempia. Mielestäni on oikeus korjata heidän väärä käsityksensä.
Pahin mahdollinen turn-off naisessa on välien katkaisu omiin vanhempiin. Ei kiitos dysfunktionaalisia perhesuhteita minulle.
Vierailija kirjoitti:
Pahin mahdollinen turn-off naisessa on välien katkaisu omiin vanhempiin. Ei kiitos dysfunktionaalisia perhesuhteita minulle.
Pahin mahdollinen turn-off miehessä on dysfunktionaalisissa vanhemmissaan roikkuminen. Ei kiitos skitsoja appivanhempia minulle.
Alue: Aihe vapaa
Joo, varmasti isien laiminlyönnit aiheuttavat monenlaista, myöskin sitä että äiti ei aina jaksa olla paras versio itsestään. Mutta en ymmärrä sitä että miksi puhut vain pojista? Tytöillähän on mielenterveysongelmia entistä enemmän ja koulukiusaus onnistuu myös tytöiltä oikein hyvin.