Ylellä iso juttu vanhemmista joihin aikuisten lasten on pakko katkaista välit

Vierailija kirjoitti:

Niin se on kivempi uhriutua täällä ja keksiä mitä oudompia selityksiä välien katkomiselle kuin edes hetkeksi pysähtyä miettimään mistä se voisi oikeasti johtua.

Lähinnä pöyristyttävää kuinka moni vanhempi aliarvioi omat lapsensa ja heidän arvostelukykynsä. Ikäänkuin ne lapset olisi jääneet sinne lapsen tasolle eivätkä osaisi ajatella mitään itse. Ja tämä on se olennainen syy miksi ne lapset katkaisevat välit. Sen lapsen oma persoona ei ole päässyt kehittymään normaalisti kun vanhemmat eivät ole antaneet sille tilaa kehittyä.

Rautalangasta: vanhemmat ovat nujertaneet jo lähtökohtaisesti synnynnäiset persoonaominaisuudet, mielipiteet, oman tahdon, tunteet, kiinnostuksenkohteet, kävelleet yli, syyllistäneet ja käskyttäneet. Näin toki saatu niitä helppoja ja kilttejä  nukkelapsia. 

Aikuiseksi kasvaessaan näillä lapsilla ei ole minkäänlaista itsetuntoa, ei käsitystä omasta persoonasta, ei ainutta

Jos se väärin tehnyt vanhempi jossain vaiheessa ymmärtää tekemänsä virheet, miten asiaa voi enää korjata sen lapsensa kanssa, kun häneen ei saa enää mitään yhteyttä? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä itte kokemus. Olen täällä kymmenissä keskustelussa saanut kovaa arvostelua huonoista perhesuhteista kun kirjoittanut etten soittele lapsilleni, jos asiaa, laitan viestin. Ja sitä sattuu harvoin. Näen lapsia 2 - 4 kertaa vuodessa, minulle vastataan: olet varmaan ollut kaamea äiti kun lapsesi eivät välitä.

 

Tämä olisi parasta. Ettei väkisin laiteta viestiä, jollei oikeaa asiaa ole eikä pakoteta/syyllistetä lapsia tapaamaan vanhempiaan. Olet äiti, joka on osannut antaa lasten elää omaa elämäänsä ja sinä omaasi. Näin fiksu ja välittävä vanhempi toimii. Mikään ei ole karseampaa kuin väkisin yhteyttä pitävä vanhempi, joka kuvittelee, että lapseen pitäisi olla jatkuvasti yhteydessä. 

Vielä karseampaa on aikuinen lapsi joka pitää väkisin yhteyttä paskaan vanhempaansa, koska kuvittelee että se on velvollisuus.

Se, että kertoo elämässä tapahtuvista isoista asioita vanhemmilleen ei ole raportoimista. Kun tuollaisista tulee juteltua tuttavienkin kanssa, niin olisi outoa, jos aiheesta ei sanoisi vanhemmilleen kuin yhden lauseen. Mikäli vanhempi on sitä tyyppiä, joka lyttää, arvostelee, pilkkaa ja syyllistää lapsen tekemät valinnat, niin siinä tapauksessa muutosta ulkomaille ei tarvitse sanoa vanhemmalle mitään. Kyllä se kuulee asian jostain.

Onneksi omat välit lapsiin ei ole noin huonot.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä itte kokemus. Olen täällä kymmenissä keskustelussa saanut kovaa arvostelua huonoista perhesuhteista kun kirjoittanut etten soittele lapsilleni, jos asiaa, laitan viestin. Ja sitä sattuu harvoin. Näen lapsia 2 - 4 kertaa vuodessa, minulle vastataan: olet varmaan ollut kaamea äiti kun lapsesi eivät välitä.

 

Tämä olisi parasta. Ettei väkisin laiteta viestiä, jollei oikeaa asiaa ole eikä pakoteta/syyllistetä lapsia tapaamaan vanhempiaan. Olet äiti, joka on osannut antaa lasten elää omaa elämäänsä ja sinä omaasi. Näin fiksu ja välittävä vanhempi toimii. Mikään ei ole karseampaa kuin väkisin yhteyttä pitävä vanhempi, joka kuvittelee, että lapseen pitäisi olla jatkuvasti yhteydessä. 

Vielä karseampaa on aikuinen lapsi joka pitää väkisin yhteyttä paskaan vanhempaansa, kos

Olen tuon kommentin, en soita lapsilleni, kirjoittaja.  Välit eivät ole nimenomaan huonot,  lapset soittavat kun heillä aikaa , lastenlapsia näen useammin kuim vanhempiaan. Perheryhmä whatsapissa jossa ne kuulumiset joita tahtoo sisaruksille, vanhemmille kertoa.

Kaikki ei tosiaan asu samassa kylässä.

Tuolle joka jauhaa että kyllä 45 -vuotiaan asioista äidin on oltava kiinnostunut, ulkomaille muuttavan, en oikein tiedä mitä sanoisin.

Lapsistani kukin on asunut sinkkuna ja perheellisenä työn/opiskelun puitteissa ulkomailla.  Normaalisti pidetty silloin yhteyttä, aikuiset järjestävät asiansa. Ei siihen äitiä tarvita avuksi tai estelemään.

Minä en tuomitse. Itselläni oli 2 vuoden tauko. Suoraan sanottuna alkava muistisairaus oli minulle liikaa, kun oma elämäntilanne oli vaikea. Minua syytettiin varastamisesta. Hoidin raha-asioita, kuten laskuja maksoin vanhempani puolesta. Hän itse teki valtuutuksen, allekirjoitti paperit ja pankissa käytiin yhdessä, eikä sitä muistanut. Oli puhunut ympäriinsä, että hän ei ole sellaista paperia koskaan allekirjoittanut. Minä kuulemma varastin rahaa ja maksoin omia laskujani hänen tililtään, tällaisia syytöksiä. Kyllä ne hänen omia laskujaan olivat, mitä maksoin.

Sitten jos kotiin tuli hänelle laskuja, hän piilotti niitä. Yritin selittää, että älä piilota mitään laskua, joudut vielä vaikeuksiin ja ulosottoon, kun jää maksamatta laskut ja muistutuslaskut. Mutta kun ei tajunnut. Yritin vaihtaa kaikki mahdolliset e-laskuksi, mutta eihän se esim. Terveydenhuollon maksuissa onnistu. Hain yleistä edunvalvontaa, kun meni omat hermot. Jotain velkaakin siellä oli, mikä varmaan oli syntynyt jo ennen kuin aloin auttaa laskujen kanssa. Minähän en saanut edes tietoa, mikä velka se on, kun tiedot annetaan vain henkilölle itselleen tai viralliselle edunvalvojalle. 

Siinä oli muutakin kuin tuo varastamisesta syyttely, mikä johti välirikkoon. Oli ilkeilyä ja mykkäkoulua. Se oli minun syy, kun vein lääkäriin (neurologille). Muisti ei ollut sen suhteen heikko, miten asia oli edennyt, minä olin pakottanut lääkäriin. Minä olin vienyt ajokortin. Lääkäri sen ajokiellon kylläkin määräsi, eikö minulla todellisuudessa ollut ajokortin menettämisen kanssa mitään roolia. Naapurilleen oli puhunut, että minä varastan ruokaa kaapista, kun en pysty omille lapsilleni ruokaa hankkimaan. Naapuri tuli ihan kysymään, millä oikeudella vien tyhjäksi oman vanhempani jääkaapin. Sanoin, että itse se syö kaappiinsa tyhjäksi. Ja jos minä jotain olen viimeisen vuoden aikana heittänyt sieltä pois, niin homehtunutta ja mädäntynyttä ruokaa. 

Minulla loppui voimat ja kärsivällisyys noista em. syistä, katkaisin välit. Ei siihen mitään kummempaa draamaa liittynyt. Kun menin käymään, hän piti jälleen kerran mykkäkoulua, kieltäytyi puhumasta mitään. Sanoin rauhallisesti, että en ehkä tule nyt pitkään aikaan käymään, kun oma elämä vaatii aikaa ja selitin, että hänelle määrätään edunvalvoja, joka hoitaa asioita. Viimeiset sanat mitä hän sanoi, oli että hyvä kun tuostakin akasta eroon päästiin. En ollut aina varma, muistiko hän, että olen tytär, ilkeäksi akaksi nimitteli. 

 

Kahden vuoden päästä tilanne oli sellainen, että sosiaalityöntekijä otti yhteyttä, vanhemmalleni haettiin ympärivuorokautista hoitopaikkaa. Minä olin merkitty lähiomainen. Kun hän muutti, minulle ilmoitettiin osoite, ja kävin siellä monia kertoja kylässä. Sanoin, että hoitoneuvotteluihin en osallistu, ja uskon että se oli myös vanhempani tahto, etten määrää tai päätä mistään hänen asioistaan. Omaisten illassa kävin ja kesäjuhlissa ja joskus muutenkin tervehtimässä. Vein entisestä kodista vaatteita hänelle sinne, valokuvia ja muuta pientä. Se oli helpottava vaihe. Ei ole palko huolehtia, mutta voi olla yhteydessä harvakseltaan ja tavallaan tuoda iloa, siten ettei sukset ole koko ajan ristissä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mielipiteet ja arvostelu ei tarkoita samaa kuin olla kiinnostunut lapsen elämässä tapahtuvista asioista.

 

 

 

Täällähän saa äiti, joka kertoi, ettei sotkeennu ja arvostele, kovaa kritiikkiä. Hänellä täytyy olla huonot välit lapsiinsa, näyttää moni kirjoittavan.

Hän ei juttele lastensa kanssa vaan lapsen ulkomaille muuttaminenkin on ilmoitusluonteinen asia. Lapsi kertoo siitä, kun asuu jo ulkomailla eikä vanhempi sano siihen mitään. Varmaan samaan tapaan menee, kun vanhempi on saanut syöpädiagnoosin ja on leikattu. Vanhempi laittaa lapselle viestin "minulta leikattiin syöpä eilen" eikä lapsi reagoi siihen mit

 

Lähinnä äitini piti yllä illuusiota että hän on 10 oppilas. Ja esim minä olin melko huono koulussa mutta lukion käynyt kumminkin. 

 

Aika raskasta oli kun äiti vertaisi meitä lapsia kokoajan itseensä. Joko kehuen itseään ja tai syyllistäen.

Tuntui oltaisiin oltu hänen pahimmat kilpailijat.

Eikä hän kuulemma edes lapsia halunnut. Siitäkin jaksoi jauhaa. Minäkin tyttärenä oli vähemmän siro ja siitäkin mainitsi. En tosin ole lihava.

Siskon haukkui kun tämän ka lukiosta oli vain vähän yli 8. 

 

Välillä usutti isää meitä vastaan.

Tehän tietysti olitte ihania teinfjä. Äitykkä oli paha.  Niin se kai joka huushollissa, jotkut vaan kuuskytvuotiaana jo ymmärtävät enemmän.

Tytär on lapsi jota äidin tai isän pitää kasvattaa ja opastaa. 

 

Jos lapsi on käyttäytyy huonosti  niin häntä kasvatetaan ja kerrotaan miten käyttäytyä.

 

Mutta esim meillä lapsi leimattiin ilkeäksi ja äiti alkoi ilkeillä takaisin. Ei lapsi ole tietoisesti ilkeä - mutta aikuinen on.

Näin meillä. Vanhemmat eivät ymmärtäneet. Koettiin lapsi uhkaksi joka pitää nitistää hiljaiseksi. 

Mutsi auttaa exääni, eli mun lapsen toista vanhempaa vieraannuttamaan mun lasta minusta. Hän vieraannutti myös minut omasta isästäni ja suvustani. Mutsi ja exä ovat täysin huonoja ja haitallisia ihmisiä ympäristölleen. Laitoin välit poikki molempiin jo vuosia sitten.

Voi miten tuttua, minä rakastan kaikesta huolimatta omaa äitiäni sydämeni pohjasta, olen pyytänyt anteeksi, vaikka hän on se hirviö, alkoi jo kun olin 17 vuotias, ja nyt olen naimisissa, aikuinen poika, mies, silti hyökkää minua ja koko perhettäni kohtaan, ja kaiken huppu, mieheni syöpäsairas, minä moni autoimmuunisairaus tyyppi, voin kuolla koska vain, äitini tietää, ei välitä, isäni kanssa välit ok. Viimeksi puhuin isäni kanssa, äitini huusi väliin niin että tärykalvot, ja auton tietokone rupesi huutamaan. Olen yrittänyt kaikkeni, muistan häntä aina kauniilla korteilla, kukilla jne. Mutta hyökkäys on hirveätä, asunnon takana käynyt. Hakannut ikkunoita, ovea, heittänyt tavaroitamme puskikoihin. Otimme / kävimme poliisin luona, koska äänitimme kakki Puhelut, noin 30-50krt pvssä, poliisi sanoi suoraan, että seuraava oikea osoite on käräjäoikeus. Emme vieneet asiaa sinne, näimme sitten 5v jälkeen 2 krt, mutta tuli taas hulluksi. Isäni yrittää sanoa että kestäkää äidin "mielenvikaisuutta", emme voi, äiti soittaa, vaikka tietää että on estossa. Eikä välitä, että oma tytär kuolemassa, mieheni ja poikamme jo lapsesta asti sairaana. Joten kyllä tätä aihetta on niin paljon hyssyttely, ja yleensä meissä aikuisissa lapsissa vikaa. Ja vielä se että äitini on naimisissa ja on rikas, ei tarvitse edes ns apua muuta kuin mielenterveys, mutta ei suostu, kirjoittaa niin kauheita juttuja meistä/ soittaa kaikki sukulaiset läpi. Mutta huom, en ole koskaan tehnyt hänelle silti pahaa, aina muistan rakkaudella. Mutta en vastaa, en puhu, emme näe... Joku raja elämässä pitää olla. Toivon teille jokaiselle hyvää elämää ja raikasta syksyä.

T. Bella