Lasten harrastusten joustamattomuus?

Me ollaan vanhempina valittu, että meidän lapsi ei harrasta mitään urheiluseuran joukkueurheilua, jossa on treenit 3-4 kertaa viikossa ja lisäksi vielä pelejä. 



Tämä johtuu siitä, että mielestäni on hyvin epätodennäköistä että lapsesta kasvaisi tämän lajin huippu, kun oikeasti kyseessä on vain vaihtoehtojen vähyys. Asumme 20 000 ihmisen paikkakunnalla, tavoitteellista joukkueurheilua on mahdollista harrastaa ehkä neljässä lajissa (jalkapallo, lentopallo, jääkiekko ja pesäpallo). Lapsi on tyttö, joten hänen mahdollisuutensa saada ura missään näistä urheilulajeista on hyvin pieni. Hyvin pieni on myös se mahdollisuus että näistä neljästä lajista tulista hänen loppuelämänsä intohimolajinsa.

Moni lapsi harrastaa jääkiekkoa, koska vanhemmat ovat valinneet sen tai se on ainut laji mitä paikkakunnalla voi harrastaa. Sitten kun lapsi jättää jääkiekon, hänellä voi olla hyvä kunto ja mahdollisuus jatkaa jääkiekon pelaamista aikuisiällä harrastuksena, mutta samalla jäävät jääkiekkokaverit ja kaikki muut harrastukset pitää aloittaa nollasta. Kaikki munat on vähän kuin samassa korissa. 

Ilmeisesti tästä on nyt urheilututkimuksen puolella myös tutkimusdataa eli monipuolisempi harrastaminen ja myöhäisempi keskittyminen yhteen lajiin on todennäköisempi tie vähempiin loukkaantumiseen, tasaisempaan mielenterveyteen ja mahdollisiin huipputuloksiin. 

Vierailija kirjoitti:

Lainaus: 

 

Itseä ihmetyttää, miksi aina kuvitellaan, että vanhempi toteuttaisi jotain omaa unelmaa lapsen kautta. Kyllä se on meillä ihan se lapsi, joka on itse valinnut harrastuksensa ja nauttii siitä, siellä on hänelle tärkeä yhteisö ja kaverit

---

Etkö muka ikinä ole nähnyt näitä vanhempia, jotka ovat kovin kunnianhimoisia lastensa puolesta? 

 

Taitaa kirjoittaja olla itse tällainen lapsen puolesta kunnianhimoinen, joten pitää tuota käytöstä normaalina.

Vierailija kirjoitti:

Ihmetyttää tuo negatiivinen suhtautuminen harrastuksiin. Ottakaa huomioon, että myös viikonloppujen pelit tai treenit voivat olla perheen yhteistä aikaa.  Yleensä mukana olevat vanhemmat arvostavat sitä, että lapset pääsevät mieluisan harrastuksen pariin, sen sijaan että notkuisivat kauppakeskuksissa. Lapsille on tärkeää myös että vanhemmat ovat vilpittömästi kiinnostuneita heidän harrastuksestaan. Ja kuka vanhempi asettaa omat kaverinsa, kyläilyt, omat matkailunsa tms.lastensa harrastuksen edelle. Joku totesi, miten lasten pitäisi kävellä tai fillaroida harrastukseen, jätti kylläkin kertomatta miten kymmenvuotias roudaa lätkäkamakassia kävellen tai fillarilla. Jos olette pettyneitä omiin lapsiinne, älkää purkako sitä välittäviin vanhempiin.

 

 

Kyllä mun lapsuudessa (1980-luvulla) kendojanarit kulki jo ala-asteikäisenä lätkäkassi selässä pyörällä harkkoihin. Säällä kuin säällä. 

Vierailija kirjoitti:

Me ollaan vanhempina valittu, että meidän lapsi ei harrasta mitään urheiluseuran joukkueurheilua, jossa on treenit 3-4 kertaa viikossa ja lisäksi vielä pelejä. 



Tämä johtuu siitä, että mielestäni on hyvin epätodennäköistä että lapsesta kasvaisi tämän lajin huippu, kun oikeasti kyseessä on vain vaihtoehtojen vähyys. Asumme 20 000 ihmisen paikkakunnalla, tavoitteellista joukkueurheilua on mahdollista harrastaa ehkä neljässä lajissa (jalkapallo, lentopallo, jääkiekko ja pesäpallo). Lapsi on tyttö, joten hänen mahdollisuutensa saada ura missään näistä urheilulajeista on hyvin pieni. Hyvin pieni on myös se mahdollisuus että näistä neljästä lajista tulista hänen loppuelämänsä intohimolajinsa.

Jotenkin tämä kiteyttää nykymaailman aika hyvin; jos ei ole mahdollista päästä isoille tuloille, niin kaikki huvikseen harrastettu urheilu on vanhemmille tyhjänpäiväistä schaibaa. Ja sopivasti tämä vielä perustellaan itselle siten, että "ei se muksukaan varmaan noista oikein tykkäisi, tai ainakaan pelaisi intohimoisesti".

Se ei varmaan käynyt mielessä, että entäpä jos se lapsi tykkäisi joistain noista lajeista ja haluaisi käydä 3-4 viikossa pelaamassa?

Vierailija kirjoitti:

Meillä lapsi on saanut itse valita jo pienestä pitäen, että meneekö kaverin synttäreille vai treeneihin. Yleensä on halunnut treeneihin. Niitä kaverisynttäreitä tuppasi olemaan joskus 6-10-vuotiaana harva se viikko. 

 

Itseä ihmetyttää, miksi aina kuvitellaan, että vanhempi toteuttaisi jotain omaa unelmaa lapsen kautta. Kyllä se on meillä ihan se lapsi, joka on itse valinnut harrastuksensa ja nauttii siitä, siellä on hänelle tärkeä yhteisö ja kaverit.

 

Laji kun sattuu vieläpä olemaan taitoluistelu, jossa harjoitusmäärät oli suhteellisen isoja jo esikoululaisena, niin olemme kyllä vanhempina saaneet kritiikkiä, kuinka lapsi ei saa olla lapsi. Harkkoja ehkä oli useana päivänä viikossa jo 6-vuotiaana, mutta tuntimääräisesti ei lähellekään sitä, minkä lapsi tarvitsee liikuntaa! 

Lapsi tarvitsee liikuntaa. Mutta lapsi ei tarvitse ohjattua liikuntaa.

Jos on tulossa joku matsi tai esiintyminen, silloin voi olla joitain erityisiä syitä. Sellaisia sääntöjä pitää noudattaa jos haluaa mukaan.

Jos tunnin järjestämiseen tarvitaan tietty määrä osallistujia, silloin poissaolot voivat estää muidenkin harrastamisen.

Muuten syynä voi olla palkattu ohjaaja, joka haluaa varmistaa työnsä säilymisen.

Vierailija kirjoitti:

Nykyisin on vaikea löytää joukkueita, joissa voi vain hiukan pelailla.

Tähän osuu ihan realiteetit. Pistäpä pystyyn ihan huviksesi vaikka pingis-seura, hommaa siihen kunnalta tukea ja muutenkin rahaa koko paletin pyörittämiseen. Hommaa vaikka kylkeen vielä varusteetkin. Sitten ei muuta kuin kylän vanhemmille viestiä, että "saa pelailla silloin tällöin ja maksaa saa sen mukaan, mitä käy kopsuttelemassa palloa". Ei tarvinne olla valtavan kovatasoinen profeetta, kun tajuaa, että eihän se paletti noin tule koskaan pyörimään. Sulla käy siellä pari intohimoista pelaajaa, loput on noita mukana-notkujia jotka räplää 10 minuuttia mailaa ja häipyy. Etkä tule koskaan löytämään seuralle minkään valtakunnan valmentajaa, koska aika harvassa on valmentajat joita kiinnosta vain "opettaminen" samalla kun tavoitteet seuralla/joukkueella on nollassa.

Vierailija kirjoitti:

Kilpailu on kovaa. Huipulle ei pääse, jos jättää treenejä välistä. 

Huipulle ei pääse vaikka treenaisi. Yksi miljoonasta voi olla Suomen paras ja yksi 10 miljoonasta Euroopan paras. Treenaaminen on hyvä harrastus mutta ei sen pidä viedä kaikkea aikaa.

Rakastan lapsiani, mutta en halua, että heidän harrastamisensa on mun elämän ydin. Jonkun verran olen valmis vapaa-aikaani käyttämään kuskaukseen ja kisojen katsomiseen, teen sen ugan mielelläni. Mutta jos viikolla on monet harkat ja kisat ja ties mitkä turnajaiset viikonloppuisin, ei kiitos. Kiitokseksi vielä saa leipoa mokkapaloja ja seisoa myymässä kahvia ties missä kissanristiäisissä.

Olen samaa mieltä, joskus voi olla poissa (perhejuhlat, matka, hautajaiset) mutta esim. kaverisynttäreitä voi tulla sen verran usein, ettei niiden takia voi olla poissa. Eivät tavoitteelliset harrastukset (kuten urheilu tai musiikki) toimi, jos mikä tahansa muu meno menee edelle. Jos soittaa orkesterissa, miten tulevien konserttien käy jos osa porukasta on vähän väliä poissa treenistä? Jos osallistutaan johonkin, on opittava mitä sitoutuminen tarkoittaa. Ryhmälajeissa poissaolijat vaikuttavat koko ryhmän toimintaan.

Opetan itse musiikkiopistossa erään soittimen soittoa, mikä on yksilöopetusta, ja silloin tällöin kysytään tuntiajan vaihtoa erilaisten menojen takia. Musiikkiopistossa on linjaus, ettei oppilaan poissaoloa korvata, oli syy mikä tahansa. Kuitenkin kysytään hyvissä ajoin, monet opettajat pyrkivät löytämään toisen ajan, mutta korkeintaan pari kertaa /lukukausi/oppilas. Muuten saa jatkuvasti säätää aikataulujaan. Kokemuksesta tiedän, että usein samat oppilaat (heidän vanhempansa) ovat niitä, jotka säännöllisesti pyytävät poikkeuksia ja joustamista. Opettajalla ei ole vapaata josa oppilas on poissa, lisäksi lintsaileva oppilas pitää turhaan opiskelupaikkaa, jota yhteiskunta tulee tuhansilla euroilla joka vuosi. Oppilasmaksut kattavat vain noin 10-15% kustannuksista.

Vierailija kirjoitti:

Rakastan lapsiani, mutta en halua, että heidän harrastamisensa on mun elämän ydin. Jonkun verran olen valmis vapaa-aikaani käyttämään kuskaukseen ja kisojen katsomiseen, teen sen ugan mielelläni. Mutta jos viikolla on monet harkat ja kisat ja ties mitkä turnajaiset viikonloppuisin, ei kiitos. Kiitokseksi vielä saa leipoa mokkapaloja ja seisoa myymässä kahvia ties missä kissanristiäisissä.

Tämä! Olen tässä suhteessa puutteellinen vanhempi. Mulla on myös oma elämä ja omat harrastukset. Vietän aikaa teinieni kanssa, vien höntsäkorikseen, uimahallille tai frisbeegolfaamaan 10km päähän silloin, kun se myös omaan aikatauluun sopii. Viikonloppuisin haluan nukkua joskus klo 9 saakka enkä kuskata pelireissulle Kiteelle lähtö klo 6.20. 

Alakouluikäinen lapseni harrastaa kilpatasolla lajia, jossa joukkueen on vaikea harjoitella, jos treeneistä on porukkaa pois. Vanhempainillassa sanottiin suoraan, että kaverisynttärit eivät ole sovelias syy olla pois treeneistä. Hän myös soittaa erästä soitinta ja käy yksityistunneilla, joten ei noitakaan tunteja viitsi heppoisin syin perua. Viikonloppuna ohjelmaa on onneksi harvemmin. Molempiin harrastuksiin riittää lapsella ainakin vielä motivaatiota, eli pakolla ei noissa käy. 

Mä olen (ei-liikunta-alan) harrastusope ja mulla on välillä lapsiakin. Yksi on jäänyt mieleen kun itki katkerasti kun luuli, että seuraavalla viikolla on loma, sanoi että on niin väsynyt (ikää jotain 8-10v). Ja sillä oli joka arki-ilta joku harrastus. Voimistelua, kokkikerhoa, mitä lie. Ja kisat viikonloppuisin. Mun kävi niin sääliksi se tenava. Välillä saivat vaan ihan LEIKKIÄ. 

Vierailija kirjoitti:

Mä olen (ei-liikunta-alan) harrastusope ja mulla on välillä lapsiakin. Yksi on jäänyt mieleen kun itki katkerasti kun luuli, että seuraavalla viikolla on loma, sanoi että on niin väsynyt (ikää jotain 8-10v). Ja sillä oli joka arki-ilta joku harrastus. Voimistelua, kokkikerhoa, mitä lie. Ja kisat viikonloppuisin. Mun kävi niin sääliksi se tenava. Välillä saivat vaan ihan LEIKKIÄ. 

Tämä on sitten se toinen ääripää, että veren maku suussa pakotetaan ne muksut harrastamaan tosissaan seitsemää eri lajia. Yhtä terveellistä kuin sekin, että kielletään lapselta kaikki tekeminen ettei vaan se oma sohvalla piereskely ja temppareiden katsominen uusintoina häiriinny.

Kyllä säännöllinen treenaus hyvässä porukassa aina toisten tenavien synttärit voittaa, sanoi Jani-Petteri 9 v.

Oman lapsuuden lämpöisimmät muistot:

-mökkireissut

-pihalla juokseminen kavereiden kanssa koulun jälkeen (8-12 veenä ihan parasta)

-hauskat kaverisynttärit

-pyöräilyt uimarannalle

-retket eri paikkoihin

-omat projektit, kuten majojen rakennus ja koulun lehden toimittaminen

Harrastuksista parhaat olivat ne hauskat ja kiinnostavat, ja ne missä ei ollut stressiä ja paineita. Niitä jaksoin harrastaa vuosia. Sen sijaan ilo katosi nopeasti harrastuksista joissa ohjaaja oli tiukkapipoinen, kaikki tekeminen tähtäsi kilpailuihin ja esityksiin, ja joista sai huutoa jos oli pois. Muistan sen ankean tunteen kun koulun jälkeen vanhemmat hoputtaa valmistautumaan harrastukseen joka vain stressasi.

Ammatin hankin ihan muualta kuin harrastuksista, ja hyvä ammatti onkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kilpailu on kovaa. Huipulle ei pääse, jos jättää treenejä välistä. 

Huipulle ei pääse vaikka treenaisi. Yksi miljoonasta voi olla Suomen paras ja yksi 10 miljoonasta Euroopan paras. Treenaaminen on hyvä harrastus mutta ei sen pidä viedä kaikkea aikaa.

Samaa mieltä. Todennäköisyyslaskenta ja tilastotiede, jos on hallussa, käsittää että vain harva tosi paljon treenaavistakin menestyy urheilussa aikuisena. Muita elämän osa-alueita ei ole järkevää uhrata sille liiallisesti. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kilpailu on kovaa. Huipulle ei pääse, jos jättää treenejä välistä. 

Huipulle ei pääse vaikka treenaisi. Yksi miljoonasta voi olla Suomen paras ja yksi 10 miljoonasta Euroopan paras. Treenaaminen on hyvä harrastus mutta ei sen pidä viedä kaikkea aikaa.

Samaa mieltä. Todennäköisyyslaskenta ja tilastotiede, jos on hallussa, käsittää että vain harva tosi paljon treenaavistakin menestyy urheilussa aikuisena. Muita elämän osa-alueita ei ole järkevää uhrata sille liiallisesti. 

No ainakin ne parit todella paljon treenaavien vanhemmat ketkä tiedän, ovat sivistystasoltaan sellaisia, että tilastotiede hujahtaa korkealta pään yli.

Omassa lapsuudessa 70-luvulla liikuttiin koko ajan kavereiden kanssa. Pelattiin kaikennäköisiä liikunnallisia leikkejä/pelejä: kirkonrottaa, kiikkupolttosta, polttopalloa, hippaa, piilosta, noita-akkaa ym ym. Jotkut pelasivat pesistä, pyöräiltiin, uitiin, pidettiin omia keksittyjä kilpailuja. Talvella rakennettiin lumilinnoja, oltiin lumisotaa ja vuorenvalloitusta. Tämä kerrostalolasten kesken, kaikki kelpasivat mukaan, varallisuudesta riippumatta. Varmasti oltiin terveitä ja iloisia, lapsia oli paljon. Omat lapset tekivät ihan samoja juttuja naapurilasten kanssa 90-luvulla. Kavereita oli vähemmän, mutta ihan saivat liikuttua  ja pidettyä hauskaa ilman kalliita harrastuksia, siis ala-aste-ikäisinä. Toki kuljetin kuopusta ratsastustunneilla ja sai tutustua muuhinkin maksullisiin harrastuksiin, joihin itse halusi. Mutta tuollaista sitovuutta ja pakkoa ei ollut. Miksi nykyisin harrastaa voi vain kalliita ja sitovia juttuja?

Vierailija kirjoitti:

Ahdistaa samaan asiaan liittyen! Ekaluokkalainen haluaisi palata parin vuoden tauon jälkeen harrastamaan jalkapalloa. Treenit on kolme kertaa viikossa plus pelit! Ei todellakaan huvittaisi sitoutua tällaiseen, kun tarkoitus olisi vain saada kiva liikuntaharrastus ja kokemusta joukkueessa toimimisesta.

Lapsella oli eskarivuonna kolme erilaista harrastusta (musiikkia, joukkuelajin höntsäryhmä ja tanssi), käytiin osa vuodesta uimakoulussa ja jäi aikaa kavereillekin. Eli monipuolista, aktiivista arkea ja kehittymistä monella osa-alueella. Todellakin jäätiin pois treeneistä, jos tuli synttärikutsu! Ja nyt sitten pitäisi koko elämä 7-vuotiaasta eteenpäin omistaa yhdelle lajille, josta vanhemmat ei edes ole innostuneita?

Kenen mielestä tämä on oikeasti tavoiteltavaa ja lapselle hyväksi?

Anna lapsen kokeilla ja päättää itse milloin menee treeneihin. Siinähän sen näkee kuinka kauan innostus kestää.