Kaveri on tosi hapan jos tulee puhetta reissailuistani mutta hänellä itsellään on ok-talo, auto, lapsia, lemmikkejä ym rahasyöppöjä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos häntä ei kiinnosta matkustelu eikä siitä puhuminen. Minuakaan ei kiinnosta pätkääkään matkailu eikä kuunnella muiden juttuja siitä. 

Sama kävi mielessä. Mua ei yhtään kiinnosta matkustelu ja siitä puhuminen. Olen matkustanut kyllä muutaman kerran ja myös perheemme kanssa ollaan tehty muutama matka ulkomaille. Rahasta se ei koskaan ole ollut kiinni, sitä olisi kyllä riittänyt vuotuisiin matkoihin mutta sijoitettiin mieluummin. Lapset on lähes aikuisia eikä puuhamaa-ikäisiä enää ja talokin on lähes velaton. Eipä silti edelleenkään innosta matkustelu. 

Etkö osaa edes kohteliaasti kuunnella ja kysellä toiselle tärkeästä asiasta (matkustelu)? On monia asioita jotka ei kiinnosta minua pätkän vertas mutta jos ne ovat tärkeitä ystävälleni niin osaan kyllä keskustella niistä. Sitä kutsutaan ystävyydeksi ja normaaliksi ihmisten väliseksi vuorovaikutukseksi.

-ohis

Olen tavallaan kateellinen sukulaisilleni ja tutuilleni, joille "prismaperheen" elämä näyttää riittävän elämän sisällöksi. Jos näin oikeasti on, on heidän elämänsä varmasti aika helppoa. Olen tuntenut huonommuutta äitinä siitä, että kaikenlaiset Puuhamaa-reissut ja etelänlomat "lasten ehdoilla" olivat minusta parhaimmillaan tylsiä ajanvietteitä, pahimmillaan suoranaista kidutusta. Nautin kyllä lapseni seurasta, mutta vaikkapa viikon viettäminen jossain hotellissa niin, että ainoat aktiviteetit ovat vahtia lapsen polskimista uima-altaassa ja vierailla jossain huvipuistossa, oli minulle vastenmielistä. En vain koskaan lapsen ollessa pieni oppinut saamaan tyydytystä tai sisältöä elämään siitä lapsen kautta elämisestä. Olen kyllä tehnyt kaikkea, mitä hyvään vanhemmuuteen mielletään kuuluvaksi, mutta aika iso osa siitä on ollut minulta enemmän uhrautumista kuin asian tekemistä siksi, että nauttisin siitä itse. 

Mietin usein sukulaisten ja tuttujen "kesäloma lasten ehdoilla" -somepäivityksiä nähdessäni, että onko ihan oikeasti niitä, joiden tarve omiin lapsista erillisiin mielenkiinnonkohteisiin katoaa kokonaan perheen perustamisen myötä vai teeskentelevätkö monet nauttivansa perhe-elämästä todellisuutta enemmän. Aihe on tabu, enkä ole kehdannut ottaa tätä puheeksi kenenkään perheellisen kanssa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos häntä ei kiinnosta matkustelu eikä siitä puhuminen. Minuakaan ei kiinnosta pätkääkään matkailu eikä kuunnella muiden juttuja siitä. 

Sama kävi mielessä. Mua ei yhtään kiinnosta matkustelu ja siitä puhuminen. Olen matkustanut kyllä muutaman kerran ja myös perheemme kanssa ollaan tehty muutama matka ulkomaille. Rahasta se ei koskaan ole ollut kiinni, sitä olisi kyllä riittänyt vuotuisiin matkoihin mutta sijoitettiin mieluummin. Lapset on lähes aikuisia eikä puuhamaa-ikäisiä enää ja talokin on lähes velaton. Eipä silti edelleenkään innosta matkustelu. 

Etkö osaa edes kohteliaasti kuunnella ja kysellä toiselle tärkeästä asiasta (matkustelu)? On monia asioita jotka ei kiinnosta minua pätkän vertas mutta jos ne ovat tärkeitä ystävälleni niin osaan kyllä keskustella niistä. Sitä k

Niin tämä juurikin. Joudun jatkuvasti kuuntelemaan kaverin ongelma-asioita parisuhteessa tai perhe-elämässä (mitä minä ikisinkku osaisin niissä neuvoa?!) ja juurikin että viedään puutarhaa ihastelemaan tai sitten on sellaista pullantuoksuista tässä tämä täydellinen äiti kokkaa perheelleen maittavaa ruokaa -esittämistä jota minut kutsutaan katsomaan. Esim. tapaamisia aikuisten kesken ei juuri koskaan ole vaan aina pitää mennä heille kylään. Ja sitten kun itse haluaisin kertoa jostain itselleni tärkeästä asiasta kuten matkustaminen, se sivutetaan heti ja hapan ilme perään. Sitten taas minulta on udeltu päin naamaa esim. miksen koskaan ole tullut ostaneeksi omaa taloa tai vastaavaa, ihan kuin yhden pienituloisen palkkapussilla sellaiseen lainaan olisi ikinä mahdollisuutta ilman takaajia jne. Eli olen joutunut nolosti selittelemään valintoja joihin itselläni ei ole ollut minkäänlaista vaikutusvaltaa. ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos häntä ei kiinnosta matkustelu eikä siitä puhuminen. Minuakaan ei kiinnosta pätkääkään matkailu eikä kuunnella muiden juttuja siitä. 

Sama kävi mielessä. Mua ei yhtään kiinnosta matkustelu ja siitä puhuminen. Olen matkustanut kyllä muutaman kerran ja myös perheemme kanssa ollaan tehty muutama matka ulkomaille. Rahasta se ei koskaan ole ollut kiinni, sitä olisi kyllä riittänyt vuotuisiin matkoihin mutta sijoitettiin mieluummin. Lapset on lähes aikuisia eikä puuhamaa-ikäisiä enää ja talokin on lähes velaton. Eipä silti edelleenkään innosta matkustelu. 

Etkö osaa edes kohteliaasti kuunnella ja kysellä toiselle tärkeästä asiasta (matkustelu)? On monia asioita jotka ei kiinnosta minua pätkän vertas mutta jos ne ovat tärkeitä ystävälleni niin osaan kyllä keskustella niistä. Sitä k

Kyllä osaan ja olen kuunnellut tuntikausia. Ja monesta muustakin asiasta jotka minua ei kiinnosta. Ja keskustelen niistä tietenkin. Ehkä tuo ap:n kaveri ei osaa peittää sitä ettei kiinnosta. Onhan tuo vähän hankalaa kun ovat aivan eri elämäntilanteissa. 

Silloin se ei ole sun kaveri. Mä ymmärsin vasta terapiassa sen että lähipiirinä pitämäni porukka, joiden kanssa olin ollut tekemisissä koko elämäni (serkkuja, ala-asteen kavereita jne.) ei ollut ikinä läsnä kun mulla meni hyvin. Mutta haaskalle tulivat aina rummuttamaan. En ymmärtänyt tämän olevan toksista käytöstä, enne kuin terapiassa tajusin että suurimman ilon (häät, synttärit, valmistujaiset, työmenestys yms.) sain olla yksin. Ei ollut aikaa tulla juhliin, häissä ivailtiin tai ei tultu, ei onniteltu ikinä, ei ostettu synttärilahjoja vaikka itse ostin jne. Kun kerroin iloisia asioita, tai pyysin johonkin tapahtumaan johon sain liput, oltiin happamia.

Tämä mädätti monta iloni hetkeä. Avioeron hetkellä tultiin kyllä taivastelemaan ja autettiin muutossa, mutta heti kun voimaannuin taas ja olin onnellinen, en kelvannut. 

Osan kanssa puhkesi iso riita kun nostin esille kokemuksiani. Vastaukset olivat tätä: oon sun kaveri vaan säälistä. Oot niin reppnana ettei viitsi ottaa tosissaan jne.

Se vihan määrä mitä kohtasin oli kauheaa. Ja ainoa asia minkä nostin esille oli oman merkityksellisyyteni kokemus: olenko arvokas, onko minullakin rajoja, saisinko kunnioitusta?

Valehtelematta 90% ihmisistä jäi taakse ja surin sitä. Tilalle tuli uusia myöhemmin ja tänä päivänä olen tosi tarkka, kenelle jaan iloisia uutisia. Jonkun aikaa houkutin vielä puoleeni näitä myrkynkeittäjiä, mutta olen onnistunut etäännyttämään heidät ilman vihanpitoa. 

Me tehdään pitkiä reissuja kaukokohteisiin. Siis säästetään vuosia ja sitten mennään jonnekin pitkälle reissulle ja otetaan siitä kaikki irti. Yksi kaveri on tästä jotenkin hirveän kateellinen, vaikka tekee itse jatkuvasti pieniä reissuja ympäriinsä, kun ei jaksa säästää niin pitkään. Varmasti käyttää enemmän rahaa matkustamiseen kuin minä, mutta ei ole valmis olemaan vaikka vuotta tekemättä yhtään viikonloppumatkaa, että pääsisi jonnekin pidemmälle ja eksoottiseen kohteeseen. Sitten on ihan naama norsun veellä, kun puhun jotain omasta reissustani tai tulevista suunnitelmista. 

Vierailija kirjoitti:

Olen tavallaan kateellinen sukulaisilleni ja tutuilleni, joille "prismaperheen" elämä näyttää riittävän elämän sisällöksi. Jos näin oikeasti on, on heidän elämänsä varmasti aika helppoa. Olen tuntenut huonommuutta äitinä siitä, että kaikenlaiset Puuhamaa-reissut ja etelänlomat "lasten ehdoilla" olivat minusta parhaimmillaan tylsiä ajanvietteitä, pahimmillaan suoranaista kidutusta. Nautin kyllä lapseni seurasta, mutta vaikkapa viikon viettäminen jossain hotellissa niin, että ainoat aktiviteetit ovat vahtia lapsen polskimista uima-altaassa ja vierailla jossain huvipuistossa, oli minulle vastenmielistä. En vain koskaan lapsen ollessa pieni oppinut saamaan tyydytystä tai sisältöä elämään siitä lapsen kautta elämisestä. Olen kyllä tehnyt kaikkea, mitä hyvään vanhemmuuteen mielletään kuuluvaksi, mutta aika iso osa siitä on ollut minulta enemmän uhrautumista kuin asian tekemistä siksi, että nauttisin siitä itse. 

Mietin usein s

Mä tuun tosi iloiseksi kun lapsi ilahtuu, mutten nauti kaikesta tekemisestä. 

Vierailija kirjoitti:

Silloin se ei ole sun kaveri. Mä ymmärsin vasta terapiassa sen että lähipiirinä pitämäni porukka, joiden kanssa olin ollut tekemisissä koko elämäni (serkkuja, ala-asteen kavereita jne.) ei ollut ikinä läsnä kun mulla meni hyvin. Mutta haaskalle tulivat aina rummuttamaan. En ymmärtänyt tämän olevan toksista käytöstä, enne kuin terapiassa tajusin että suurimman ilon (häät, synttärit, valmistujaiset, työmenestys yms.) sain olla yksin. Ei ollut aikaa tulla juhliin, häissä ivailtiin tai ei tultu, ei onniteltu ikinä, ei ostettu synttärilahjoja vaikka itse ostin jne. Kun kerroin iloisia asioita, tai pyysin johonkin tapahtumaan johon sain liput, oltiin happamia.

Tämä mädätti monta iloni hetkeä. Avioeron hetkellä tultiin kyllä taivastelemaan ja autettiin muutossa, mutta heti kun voimaannuin taas ja olin onnellinen, en kelvannut. 

Osan kanssa puhkesi iso riita kun nostin esille kokemuksiani. Vastaukset olivat tätä: oon sun kaveri vaa

Kiitos todella hyvästä kommentista! Tämä sai todella ajattelemisen aihetta. Se on tosiaan kuin teatteri joka pistetään pystyyn kun tulee vieras katsomaan! ap

Joskus on vaan todettava että ei oo enää yhteisiä juttuja 

hanki niitä kamuja joiden kanssa reissujutut luistaa 

Tunnistan ilmiön ja olen vähentänyt kanssakäymistä niiden ihmisten kanssa joita ei elämäni kiinnosta vastavuoroisesti. Viimeisin oli pikkulapsiperhearkea elävä kaveri jonka luokse menin kylään juuri kun olin tullut pitkältä reissulta Etelä-Koreasta. Kaveri ei kertaakaan kysynyt edes kohteliaisuuttaan miten reissuni oli mennyt. Jos otin itse matkan puheeksi niin kaveri vaihtoi heti puheenaiheen itseensä ja lapsiinsa. 

Monien mielestä asumiseen voi käyttää runsaasti rahaa, samoin autoihin.

Minä en käytä kumpaankaan, kävelen paikasta toiseen tai käytän julkisia, joten on varaa matkustaa.

Vierailija kirjoitti:

Joskus on vaan todettava että ei oo enää yhteisiä juttuja 

 

hanki niitä kamuja joiden kanssa reissujutut luistaa 

Näin teen! ap

Vierailija kirjoitti:

Tunnistan ilmiön ja olen vähentänyt kanssakäymistä niiden ihmisten kanssa joita ei elämäni kiinnosta vastavuoroisesti. Viimeisin oli pikkulapsiperhearkea elävä kaveri jonka luokse menin kylään juuri kun olin tullut pitkältä reissulta Etelä-Koreasta. Kaveri ei kertaakaan kysynyt edes kohteliaisuuttaan miten reissuni oli mennyt. Jos otin itse matkan puheeksi niin kaveri vaihtoi heti puheenaiheen itseensä ja lapsiinsa. 

Minä olisin halunnut kuulla kaiken Koreasta, varsinkin ruuasta :D 

Vaikuttaa että teidän kaveruuden kulta-ajat on ohi. 

Vierailija kirjoitti:

Silloin se ei ole sun kaveri. Mä ymmärsin vasta terapiassa sen että lähipiirinä pitämäni porukka, joiden kanssa olin ollut tekemisissä koko elämäni (serkkuja, ala-asteen kavereita jne.) ei ollut ikinä läsnä kun mulla meni hyvin. Mutta haaskalle tulivat aina rummuttamaan. En ymmärtänyt tämän olevan toksista käytöstä, enne kuin terapiassa tajusin että suurimman ilon (häät, synttärit, valmistujaiset, työmenestys yms.) sain olla yksin. Ei ollut aikaa tulla juhliin, häissä ivailtiin tai ei tultu, ei onniteltu ikinä, ei ostettu synttärilahjoja vaikka itse ostin jne. Kun kerroin iloisia asioita, tai pyysin johonkin tapahtumaan johon sain liput, oltiin happamia.

Tämä mädätti monta iloni hetkeä. Avioeron hetkellä tultiin kyllä taivastelemaan ja autettiin muutossa, mutta heti kun voimaannuin taas ja olin onnellinen, en kelvannut. 

Osan kanssa puhkesi iso riita kun nostin esille kokemuksiani. Vastaukset olivat tätä: oon sun kaveri vaa

Mulla oli sama tilanne, ainakin aavistelen niin, koska en koskaan suoraan ottanut puheeksi. Mutta siis juuri tuollainen happama joukko muka kavereina. Jätin kaikki ja voin nyt paremmin.

Jos ei itse tykkää matkustella niin on aika pitkästyttävää kuunnella jonkun raportteja matkoistaan. Samoin kuin jos joku jaarittelee penskoistaan eikä itseä voisi vähempää kiinnostaa.

Vierailija kirjoitti:

Olen tavallaan kateellinen sukulaisilleni ja tutuilleni, joille "prismaperheen" elämä näyttää riittävän elämän sisällöksi. Jos näin oikeasti on, on heidän elämänsä varmasti aika helppoa. Olen tuntenut huonommuutta äitinä siitä, että kaikenlaiset Puuhamaa-reissut ja etelänlomat "lasten ehdoilla" olivat minusta parhaimmillaan tylsiä ajanvietteitä, pahimmillaan suoranaista kidutusta. Nautin kyllä lapseni seurasta, mutta vaikkapa viikon viettäminen jossain hotellissa niin, että ainoat aktiviteetit ovat vahtia lapsen polskimista uima-altaassa ja vierailla jossain huvipuistossa, oli minulle vastenmielistä. En vain koskaan lapsen ollessa pieni oppinut saamaan tyydytystä tai sisältöä elämään siitä lapsen kautta elämisestä. Olen kyllä tehnyt kaikkea, mitä hyvään vanhemmuuteen mielletään kuuluvaksi, mutta aika iso osa siitä on ollut minulta enemmän uhrautumista kuin asian tekemistä siksi, että nauttisin siitä itse. 

Mietin usein s

Olen saamassa muutaman viikon päästä lapsen. Ollaan aika köyhiä, mutta toisaalta ei kovin materialistisiakaan. Eniten odotan sitä, että päästään lapsen kanssa maalle kun lapsi on isompi ja muuten reissuille uimarannalle jne. Olen ystävän esimerkistä ymmärtänyt, että pienen lapsen kanssa ei välttämättä kannatakaan lähteä isommille lomille outoihin paikkoihin vaan ottaa ennemmin rennommin ja käydä lähialueilla tai maalla jossa saa riehua ja juosta.

En tosin itsekään tai lapsen isä oikein välitä matkustelusta. Olen kyllä viettänyt puoli vuotta ulkomailla putkeen, mutta sekin täytti kiintiötä pitkäksi ajaksi. Meille tulee kyllä lyhyempiä reissuja kun lapsen täti asuu ulkomailla. Muiden matkustelut ei ole kyllä itseltäni pois, kivaahan se on jos tykkää matkustaa.

Tuollaisesta että joku toksinen tyyppi tokaisee ylpeänä että olen sun kaveri vaan säälistä tulee aika säälittävä olo sen tokaisin puolesta eikä kaverin. Miten pieni ihminen pitää henkisesti olla että a) ajattelee noin b) sanoo noin c) tekee noin ylipäätään? Mitään ei menetä kun tuollaisista muka kavereista pääsee eroon.

Tokaisin=tokaisijan 

Vierailija kirjoitti:

Silloin se ei ole sun kaveri. Mä ymmärsin vasta terapiassa sen että lähipiirinä pitämäni porukka, joiden kanssa olin ollut tekemisissä koko elämäni (serkkuja, ala-asteen kavereita jne.) ei ollut ikinä läsnä kun mulla meni hyvin. Mutta haaskalle tulivat aina rummuttamaan. En ymmärtänyt tämän olevan toksista käytöstä, enne kuin terapiassa tajusin että suurimman ilon (häät, synttärit, valmistujaiset, työmenestys yms.) sain olla yksin. Ei ollut aikaa tulla juhliin, häissä ivailtiin tai ei tultu, ei onniteltu ikinä, ei ostettu synttärilahjoja vaikka itse ostin jne. Kun kerroin iloisia asioita, tai pyysin johonkin tapahtumaan johon sain liput, oltiin happamia.

Tämä mädätti monta iloni hetkeä. Avioeron hetkellä tultiin kyllä taivastelemaan ja autettiin muutossa, mutta heti kun voimaannuin taas ja olin onnellinen, en kelvannut. 

Osan kanssa puhkesi iso riita kun nostin esille kokemuksiani. Vastaukset olivat tätä: oon sun kaveri vaa

Mulla on samaa. Selvisikö terapiassa mistä tämä johtuu?