Lue keskustelun säännöt.
Muutin mieheni kanssa yhteen, mutten tiedä, onko tämä minua varten
05.08.2024 |
Olen toki miehelleni tästä puhunut, ja olen ollut asiasta avoin.
Olen ollut miltei aina sinkku. Täytettyäni kolmekymmentä löysin ihanan miehen. Alkuhuuma oli aika pian ohi, mutta mies on silti ihana, luotettava ja hyvä ystävä läheisyydellä varustettuna minulle. Seurustelimme yli vuoden, ennen kuin muutimme yhteen toiselle paikkakunnalle ja olimme olleet pitkiä pätkiä yhdessä ennen yhteenmuuttoa.
Yhdessä asuminen jännitti jo etukäteen, koska en ole asunut kenenkään kanssa ja mietin, miten siihen totun. Halusin kuitenkin yrittää ja sanoin kaikista peloistani miehelle.
Olemme asuneet vasta muutaman yön yhdessä virallisesti. Kait se on tällaista normaalia. Olen koko ajan hälytystilassa, öisinkään en meinaa saada unta ja sehän vaan pahentaa olotilaa kun herään klo 2 valvomaan aamuun asti. Herään usein painajaisiin, jotka liittyy esim. siihen, että appivanhemmat tulevat varoittamatta (vaikkei tule oikeasti). Jos mies on töissä, en siltikään osaa oikein "rentoutua", vaikka yksin saan ollakkin. Ennen kuin asuin yksin kotona, tietysti mulla oli valta kaikkeen ja sinne ei vieraita tullut, jos en halunnut.
Olen jotenkin niin poikki, etten haluaisi nähdä tai ottaa yhteyttä kehenkään, joka on tietysti introverttinä normaalia, mutta nyt olen entistä haluttomampi. Tunnen olevani vain joku kuori, luovuus ja into, mitä minussa on, on poissa. Harrastukset ei meinaa kiinnostaa. Tunne siitä, että nyt mulla ei oo pakopaikkaa jos oikein ahdistaa.
En sitten tiedä, mikä tämän aiheuttaa. Mies on huomaavainen, ei ikinä sano mitään pahasti. Huomioi minua kaikessa ja kysyy aina mielipiteeni.
Huomaan yrittävän miellyttää toista. Vaikka sanon aina omat mielipiteeni kyllä, mutta silti jotenkin huomaan koko ajan olevan tuntosarvet kaikkeen pystyssä. Vaikka olen oma itseni, kelpaan tällaisena miehelle, niin silti jollain lailla olen tuntosarvet ojossa.
Olen kyllä helposti ahdistuva ihminen muutenkin ja stressin sietokykyni on olematon, joten kaikki pienetkin muutokset elämässä (vaikkapa ostan uuden sängyn) aiheuttaa minussa jo stressiä. Nyt asia on niin iso, että tietysti se ahdistusta aiheuttaa.
Olen kyllä päättänyt, että jos puolen vuodenkaan jälkee olo ei helpota, muutan pois. Ehkei kaikki ole yhdessäasuja tyyppejä. Miten voisin helpottaa oloani ja onko tuntemani tunne täysin normaali jossain määrin, kun on elämässä näin iso muutos? Oma hyvinvointi on kuitenkin kaikesta tärkein.
Millaisia tuntemuksia itse koit yhteen muutettuasi? Oliko alkuun kaikki pelkkää ruusua vai olitko yhtään ahdistunut tai stressaantunut uuden edessä?
Kommentit (100)
Rauhoitu nyt ensiksi. Muuttaminen on aina stressaavaa. Onhan asunto tarpeeksi suuri ja voit halutessasi vetäytyä yksinäisyyteen? Yritä "ulkoistaa" toinen. Eli yritä vaipua omiin ajatuksiisi niin, ettet huomaa toista. Vähitellen ei toisen läsnäolo enää häiritse.
Jos ei auta, pois pääsee aina.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onhan se introvertille opettelemisen paikka, itse kävin samat ahdistukset läpi. Totuin kyllä yhteiseen asumiseen (ollaan sittemmin erottu muista syistä), mutta asiaa olisi auttanut oma makuuhuone. Seuraavalla kerralla (jos tulee vastaan) haluan ehdottomasti oman huoneen, jossa voi nukkua hiljaisuudessa ja vetäytyä lukemaan, kuuntelemaan musiikkia jne. Olisiko em.ratkaisu hyvä myös sinulle ap?
rehellistä juttua. hanki oma vetäytymistilasi asunnossa. mutta sitä tuo on, toisen huomioonottamista. sitä on työelämäkin ja kaikenlainen sosiaalinen vuorovaikutus. mitä, jos kaikki ei menekään sinun olotilojesi mukaan? ei tapahdu mitään kamalaa. hellitä. muutut joustavammaksi, mikä rentouttaa ennenkaikkea sinua itseäsi.
Tollasta se on ku vammaisten annetaan leikkiä kotia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No et kyllä oota puolta vuotta kärsien. Kuukaudessa jos et oo tottunut niin muutto omaan kämppään
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En halua minäkään asua miehen kanssa. Kaikista pahinta on jatkuva kyttääminen ja seksualisointi. Mitään ei saa tehdä rauhassa, koko ajan on arvostelun kohteena tai jotakin öögattavaa livepornoa. Sitten jos mies ei tee tätä, tekee jotain typerää, kuten juttelee eksilleen, jne. Asukoot vaan omassa kämpässään ja tuijotelkoot omaa kehoaan
Sanoisin, että anna itsellesi aikaa tottua uuteen tilanteeseen. Uskon, että on ihan normaalia kokea jännittyneisyyttä ja ahdistustakin kun elämä muuttuu isolla tavalla, vaikka muutos olisikin pohjimmiltaan haluttu ja iloinen asia. Ja toki jos aika ei auta ja tuntuu että ahdistus ei lähde lieventymään niin voittehan sitten pohtia olisiko erillään asuminen kuitenkin teille se paras vaihtoehto. Mutta totuttele rauhassa uuteen arkeen ja anna itsellesi aikaa sopeutua <3 Voi olla että ahdistuneisuus ja jännittyneisyys ovat vain alun reaktioita, jotka häviävät pian pois.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sama tilanne täällä. Pystyn täysin rentoutua ainoastaan, jos tiedän mies mökillä tai eri paikkakunnalla, muuten keho kokoajan tuossa stressitilassa.
Anna itsellesi hiukan aikaa sopeutua ja tottua uuteen tilanteeseen, ja tunnustele sitä rauhassa. Itse en halua asua enää yhdessä kenenkään kanssa, takanani on kolme useamman vuoden kestänyttä avoliittoa. Minulle yhteisasuminen on ollut aina jatkuvaa sopeutumisen ja ponnistelun tilassa olemista, ja olen jollain lailla vähemmän oma itseni, kuin asuessani yksin. Se ei vaan sovi minulle, vaikka kuinka rakastaisin kumppaniani ja nauttisin hänen seurastaan. Olen introvertti ja tarvitsen paljon yksinoloaikaa, ja lisäksi kuormitun normaalia enemmän siitä, että minulla ei ole täyttä kontrollia kotiini, siihen keitä sinne tulee ja muutoksiin, joita siellä tapahtuu. Ymmärrän siis hyvin nuo tuntemukset.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sut on ehdollistettu tohon. Moni muukin nainen väsyy miesten seurassa. Miksei tästä puhuta? Osittain pelon takia, sillä jos yhä useampi rupeisi sanomaan ääneen ettei yksinkertaisesti jaksa miehiä helvetti repeäisi.
Vierailija kirjoitti:
Sanoisin, että anna itsellesi aikaa tottua uuteen tilanteeseen. Uskon, että on ihan normaalia kokea jännittyneisyyttä ja ahdistustakin kun elämä muuttuu isolla tavalla, vaikka muutos olisikin pohjimmiltaan haluttu ja iloinen asia. Ja toki jos aika ei auta ja tuntuu että ahdistus ei lähde lieventymään niin voittehan sitten pohtia olisiko erillään asuminen kuitenkin teille se paras vaihtoehto. Mutta totuttele rauhassa uuteen arkeen ja anna itsellesi aikaa sopeutua <3 Voi olla että ahdistuneisuus ja jännittyneisyys ovat vain alun reaktioita, jotka häviävät pian pois.
Höpö. Hyvät muutokset tuntuvat hyviltä. Keho tietää paremmin, mikä on naiselle hyväksi ja mikä ei. Ja miehen kanssa asuminen ei sitä ole, se aiheuttaa eläinkokeissakin koe-eläimille kroonista stressiä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sama tilanne täällä. Pystyn täysin rentoutua ainoastaan, jos tiedän mies mökillä tai eri paikkakunnalla, muuten keho kokoajan tuossa stressitilassa.
Huono merkki.
Vierailija kirjoitti:
Sut on ehdollistettu tohon. Moni muukin nainen väsyy miesten seurassa. Miksei tästä puhuta? Osittain pelon takia, sillä jos yhä useampi rupeisi sanomaan ääneen ettei yksinkertaisesti jaksa miehiä helvetti repeäisi.
Ja tilanne pahenee, mitä vanhemmaksi mies muuttuu. Jenkeissä naisten itsemurhat putosivat 20%, kun heille sallittiin avioero
Vierailija kirjoitti:
Olen sanaton.
Tämä.
Vierailija kirjoitti:
Sut on ehdollistettu tohon. Moni muukin nainen väsyy miesten seurassa. Miksei tästä puhuta? Osittain pelon takia, sillä jos yhä useampi rupeisi sanomaan ääneen ettei yksinkertaisesti jaksa miehiä helvetti repeäisi.
Tästä ei puhuta siksi, että parisuhde ja avioliitto ovat rakenteellisia seks.hyväksikäytön järjestelmiä, joita ilman miehet joutuisivat elämään käytännössä selibaatissa, kuten luonto on tarkoittanut
Jestas että naiset on päävikaisia nykyään kaikki ahdistaa ja ahdistaa ja ahdistaa. Nyyh.
Mikä teistä tekee noin hulluja, ettette normaalista elämästä selviä?
Sääliksi käy AP.n miestä tuollaisen ahdistushullun kanssa.
En ole koskaan asunut rakastamani miehen kanssa ja esimerkiksi jakanut sängyn hänen kanssaan joka yö. Sen sijaan olen jakanut asunnon miehen kanssa joka ei ole varsinaisesti partnerini kahteen eri otteeseen - yhteensä ehkä jopa jotain 12 vuotta. Kummatkin olleet elämäntilanteestaan johtuen vuokralaisiani. Molemmat eronneita, toinen pari vuotta minua vanhempi ja toinen 20 vuotta nuorempi. Aikuisten veljieni kanssa olen myös jakanut asuntoni tilapäisesti. Toinen miehistä varmaan toivoi parisuhdetta kanssani ja on jopa kosinut minua jossain vaiheessa myöhemmin, mutta en ollut koskaan mitienkään kiinnostunut. Heidän kanssaan minulla ei ole ollut yhteistä rahataloutta mutta mitään 'rajakiistoja' meillä ei koskaan ole ollut mistään eikä kukaan ole tuntenut itseään toisen hyväksikäyttämäksi. Esimerkiksi jääkaapissa oli miehillä omat hyllynsä.
Seuraa toisistamme meillä on ollut paljonkin ja mm pieniä yhteisiä matkoja lähialueille. Ulkopuoliset ovat hyvinkin voineet pitää meitä parisuhteessa elävinä mutta ei esim Kela koska teimme asianmukaiset vuokrasopimuset vaikka asuimme samassa kämpässä (alivuokralaissuhde). Jos on alivuokrasuhde ja eronnut mies hakee esim asumistukea Kelasta niin se toimii, mutta pitää siis olla asianmukaiset sopimukset.
Olen sitä mieltä että parisuhteessa ei voitaisi asua kuin sillit purkissa. Kahdelle ihmiselle vähintään 70 m2 jossa voi mennä nukkumaankin toiseen huoneeseen jos toinen kuorsaa tai on vaikka jollakin tavalla sairas. Harrastuksia pitää voida harrastaa. Tämä ei ole iästä kiinni vaan siitä että voidaan elää laadukasta elämää. Lapsiperheilläkin kuuluu olla tilaa niin että on oma rauha. Minulla on koko elämäni ajan aina ollut oma huone ja siis ihan lapsuudestani saakka. Mielestäni ideaalitapauksessa miehellä kuuluisi olla oma 'man gave'... ja naisella joku vastaava... jos asiat ovat oikein kivasti ja tasokaasti... kaappitilaakin on nykykämpissä usein liian vähän jos kyseessä oikeasti aktiiviset elämät joissa tehdään jotakin muutakin kuin istutaan ja ihmetellään...
Toivoisin vielä eläkeiässäkin asuvani yhdessä miehen kanssa jota rakastan. Jos toisella alkaa päässä mättää - esimerkiksi dementia ja muistisairaus - niin sitten homma tarttee laittaa mietintämyssyyn... sellainen tilanne on aika hankala ja jos EI olla eletty yhdessä koko aikusikää niin voidaanko toista vaatia toisen omaishoitajaksi jos tällä muistisairaus ja dementia... Fyysisisten kremppojen hoitaminen ei myöskään kaikilta onnistu esim isokokoinen ihminen ja pieni hoitaja... Mutta ei tämmöisiä voi ajatella ja ratkaista ennen kuin ne ovat oikeasti ajankohtaisia.
Joissakin tilanteissa voi olla ihan hyvä ratkaisu että molemmilla on omat kämpät... jopa sellainen olisi mahdollista että asutaan samassa taloyhtiössä. Näin minulla oli vanhan äitini kanssa ja aina välillä vain piipahdin hänen luonaan, kävin kaupassa ja hoidin asioita ja kun hän sairastui vakavasti niin tämä toimi. Hänellä ei kuitenkaan ollut mitään muistisairautta tai dementiaa vaan vain fyysisiä ongelmia. Tätä suosittelen monelle parille tilanteissa jossa jopa kolme sukupolvea voisivat asua lähekkäin... eli lapsiperhe + isovanhemmat lähellä - myöhemmin aikuiset lapset + ikääntyvät vanhemmat tai vanhempi... TÄMMÖISTÄ ASUMISTA EI OLE YHTEISKUNTASUUNNITTELUSSA OLLENKAAN AJATELTU VAIKKA VOISI TOIMIA TODELLA HYVIN... lähekkäin pitää siinä olla pieniä asuntoja ja perheasuntoja...
Sattumalta talossani on kämppääni vastapäätä tällä hetkellä vapaa yksiö... Kuka muuttaisi kämppään ja jakaisi makkarini kanssani? Ei ole miestä mailla eikä halmeilla? Voitas asua tässä vähän aikaa ja miettiä mistä sopivampi kämppä... ehkä jopa ulkomailta... Dream dream sweet dreams...
Onko sulla asunnossa oma makuuhuone? Tuo auttoi itselleni. Sain nukkua rauhassa ja jos tarvitsin omaa tilaa sain olla siellä omassa huoneessa