Lue keskustelun säännöt.
Muutin mieheni kanssa yhteen, mutten tiedä, onko tämä minua varten
05.08.2024 |
Olen toki miehelleni tästä puhunut, ja olen ollut asiasta avoin.
Olen ollut miltei aina sinkku. Täytettyäni kolmekymmentä löysin ihanan miehen. Alkuhuuma oli aika pian ohi, mutta mies on silti ihana, luotettava ja hyvä ystävä läheisyydellä varustettuna minulle. Seurustelimme yli vuoden, ennen kuin muutimme yhteen toiselle paikkakunnalle ja olimme olleet pitkiä pätkiä yhdessä ennen yhteenmuuttoa.
Yhdessä asuminen jännitti jo etukäteen, koska en ole asunut kenenkään kanssa ja mietin, miten siihen totun. Halusin kuitenkin yrittää ja sanoin kaikista peloistani miehelle.
Olemme asuneet vasta muutaman yön yhdessä virallisesti. Kait se on tällaista normaalia. Olen koko ajan hälytystilassa, öisinkään en meinaa saada unta ja sehän vaan pahentaa olotilaa kun herään klo 2 valvomaan aamuun asti. Herään usein painajaisiin, jotka liittyy esim. siihen, että appivanhemmat tulevat varoittamatta (vaikkei tule oikeasti). Jos mies on töissä, en siltikään osaa oikein "rentoutua", vaikka yksin saan ollakkin. Ennen kuin asuin yksin kotona, tietysti mulla oli valta kaikkeen ja sinne ei vieraita tullut, jos en halunnut.
Olen jotenkin niin poikki, etten haluaisi nähdä tai ottaa yhteyttä kehenkään, joka on tietysti introverttinä normaalia, mutta nyt olen entistä haluttomampi. Tunnen olevani vain joku kuori, luovuus ja into, mitä minussa on, on poissa. Harrastukset ei meinaa kiinnostaa. Tunne siitä, että nyt mulla ei oo pakopaikkaa jos oikein ahdistaa.
En sitten tiedä, mikä tämän aiheuttaa. Mies on huomaavainen, ei ikinä sano mitään pahasti. Huomioi minua kaikessa ja kysyy aina mielipiteeni.
Huomaan yrittävän miellyttää toista. Vaikka sanon aina omat mielipiteeni kyllä, mutta silti jotenkin huomaan koko ajan olevan tuntosarvet kaikkeen pystyssä. Vaikka olen oma itseni, kelpaan tällaisena miehelle, niin silti jollain lailla olen tuntosarvet ojossa.
Olen kyllä helposti ahdistuva ihminen muutenkin ja stressin sietokykyni on olematon, joten kaikki pienetkin muutokset elämässä (vaikkapa ostan uuden sängyn) aiheuttaa minussa jo stressiä. Nyt asia on niin iso, että tietysti se ahdistusta aiheuttaa.
Olen kyllä päättänyt, että jos puolen vuodenkaan jälkee olo ei helpota, muutan pois. Ehkei kaikki ole yhdessäasuja tyyppejä. Miten voisin helpottaa oloani ja onko tuntemani tunne täysin normaali jossain määrin, kun on elämässä näin iso muutos? Oma hyvinvointi on kuitenkin kaikesta tärkein.
Millaisia tuntemuksia itse koit yhteen muutettuasi? Oliko alkuun kaikki pelkkää ruusua vai olitko yhtään ahdistunut tai stressaantunut uuden edessä?
Kommentit (100)
Jos olisit ihka aito introvertti et olisi edes harkinnut yhteenmuuttoa. Eli olet ihan normisuomalaiskamaa, tyyppi joka on tarkka yksityisyydestään ja jolle yllätysvieraat ovat pahin painajainen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei voi vielä tietää sopeudutko vai et. Hyvä että olet valmis antamaan puoli vuotta sille aikaa.
Itse en sopeutunut. Olen persoonallisuustyypiltäni INFJ (Mystikko), joilla on usein taipumusta erakkomaisuuteen. Ja tosiaan yhdessä asuessa mua vaivasi koko ajan tunne, että en saa olla vapautuneesti oma itseni, vaan täytyy jotenkin koko ajan tarkkailla itseään, ettei tee mitään kovin kummallista, kuten vaikka puhu tai lauleskele yksinään, pompi innostuksesta tasajalkaa, raavi stressaantuneena vaatteitaan tms. Mun miesystävä vielä heti puuttui tuollaisiin, jos joskus vahingossa unohdin. Esim. joskus olin hyvällä tuulella tiskatessani, ja aloin hyräillä jotain laulua. Mies kommentoi lauluääntäni kriittisesti, ja vinoili siitä että puhunko myös yksin, että se on hullun merkki. Joo kai mä olen omituinen, kun mä tosiaan tykkään puhua yksin tai vaikka huonekasveille, ilmaista tunteitani vahvan fyysisesti jne. Mutta muut ihmiset tuntuu odottavan, että
Et sinä ihan normaalilta kuulosta, ja syy ei ole persoonallisuus tyyppi "mystikko".
Ei normaalisti kehittynyt aikuinen hypu innostuksesta tai mistään muustakaan syystä tasajalkaa tai raavi ja rappaa vaatteitaan. Jokin häiriöhän sinulla on, ja varmaan teet noita outouksia kokoajan. Ei vika ole miehessä, joka ei noita kestä. Ei kestä kukaan normaali ihminen, että kumppani käyttäytyy kuin päätön. Tuollainen käytös saa sinut vaikuttamaan todella lapselliseltakin
Vierailija kirjoitti:
Ap, ihan sama tilanne ja näin olen jatkanut jo 10 vuotta. Ei se ole helpottanut. Syön unilääkkeitä ja pulssia rauhoittavaa lääkettä joka päivä. Jatkuva stressi ja ahdistus päällä. Voin hyvin vain, kun mies on reissussa ja saan olla yksin. Myös minulla ovat kontaktit muihin ihmisiin jääneet ja harrastukset myös, ei ole energiaa niihin enää. En ymmärrä, miksi eroaminen niin vaikeaa.
Ei sinun ongelmasi miehestä johdu,vaan vika on korviesi välissä. Ihme, että mies on kestänyt näinkin kauan.
Kaikesta ahdistuva kumppani on yksi raskaimmista ihmisistä, mitä voi olla. Kun kaikki on huonosti ja kaikki ahdistaa. Ei se ole tasa-arvoinen parisuhde, että toista pitää kannatella ja lohdutella kuin pikkulasta. Kyse on mielenterveysongelmasta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ole koskaan asunut rakastamani miehen kanssa ja esimerkiksi jakanut sängyn hänen kanssaan joka yö. Sen sijaan olen jakanut asunnon miehen kanssa joka ei ole varsinaisesti partnerini kahteen eri otteeseen - yhteensä ehkä jopa jotain 12 vuotta. Kummatkin olleet elämäntilanteestaan johtuen vuokralaisiani. Molemmat eronneita, toinen pari vuotta minua vanhempi ja toinen 20 vuotta nuorempi. Aikuisten veljieni kanssa olen myös jakanut asuntoni tilapäisesti. Toinen miehistä varmaan toivoi parisuhdetta kanssani ja on jopa kosinut minua jossain vaiheessa myöhemmin, mutta en ollut koskaan mitienkään kiinnostunut. Heidän kanssaan minulla ei ole ollut yhteistä rahataloutta mutta mitään 'rajakiistoja' meillä ei koskaan ole ollut mistään eikä kukaan ole tuntenut itseään toisen hyväksikäyttämäksi. Esimerkiksi jääkaapissa oli miehillä omat hyllynsä.
Seuraa toisistamme meillä on ollut paljonkin ja mm pien
Koeta nyt vähän tsempata tuon ulosannin kanssa. Eihän tuossa ole päätä eikä häntää, ja jos lukee kuin piru raamattua - eli juuri sen mukaan, mitä kirjoitat, ei sen mukaan, mitä tarkoitat - niin silloin "toinen veljistäsi on toivonut parisuhdetta kanssasi". Ei jeesus mitä shaibaa.
Tuosta ulosannista juuri huomaa, ettei kirjoittaja ole ihan täysissä sielun voimissa.
Mielenterveysongelmaisten kokoontumisajohan tämä koko ketju on. Eivät vaan itse ymmärrä, ettei tuollainen käytös ja ahdistuneisuus ole tervettä
Muistan, että ensimmäiset päivät yhteenmuuton jälkeen olivat vaikeimpia. Riitoja oli, ja itkin tehneeni elämäni siihen saakka suurimman virheen. Olemme edelleen naimisissa vuosikymmenten jälkeen. En luovuttaisi vielä, vaan antaisin tunteiden tasaantua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Taidat kuitenkin miehestä paljon välittää, kun niin paljon miellyttääkin haluat. Rauhoitu hetkeksi. Ota vaikka kirja, mene makuuhuoneeseen, sulje ovi ja yritä uppoudu tarinan vietäväksi. Älkää tehkö miehen kanssa kaikkea yhdessä. Kämppiksien kanssa on yleensä introvertinkin helpompi asua, kun ei vaadita jatkuvaa yhdessä kiehnäämistä. Sitä omaa tilaa on lupa hakea myös parisuhteessa.
Itse olen ihan sinun kaltainen, mutta vanhempi. Tuskin enää sopeudun kenenkään kanssa yhdessä asumaan, vaikka sitä salaa toivonkin. Teillä on vielä toivoa ja toivon, että onnistutte.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei voi vielä tietää sopeudutko vai et. Hyvä että olet valmis antamaan puoli vuotta sille aikaa.
Itse en sopeutunut. Olen persoonallisuustyypiltäni INFJ (Mystikko), joilla on usein taipumusta erakkomaisuuteen. Ja tosiaan yhdessä asuessa mua vaivasi koko ajan tunne, että en saa olla vapautuneesti oma itseni, vaan täytyy jotenkin koko ajan tarkkailla itseään, ettei tee mitään kovin kummallista, kuten vaikka puhu tai lauleskele yksinään, pompi innostuksesta tasajalkaa, raavi stressaantuneena vaatteitaan tms. Mun miesystävä vielä heti puuttui tuollaisiin, jos joskus vahingossa unohdin. Esim. joskus olin hyvällä tuulella tiskatessani, ja aloin hyräillä jotain laulua. Mies kommentoi lauluääntäni kriittisesti, ja vinoili siitä että puhunko myös yksin, että se on hullun merkki. Joo kai mä olen omituinen, kun mä tosiaan tykkään puhua yksin tai vaikka huonekasveille, ilmaista tunteitani vahvan fyysis
Et sinä ihan normaalilta kuulosta, ja syy ei ole persoonallisuus tyyppi "mystikko".
Ei normaalisti kehittynyt aikuinen hypu innostuksesta tai mistään muustakaan syystä tasajalkaa tai raavi ja rappaa vaatteitaan. Jokin häiriöhän sinulla on, ja varmaan teet noita outouksia kokoajan. Ei vika ole miehessä, joka ei noita kestä. Ei kestä kukaan normaali ihminen, että kumppani käyttäytyy kuin päätön. Tuollainen käytös saa sinut vaikuttamaan todella lapselliseltakin
Musta sä olet väärässä. Tuo "mystikko" on omanlaisensa persoona eikä mikään häiriöinen eikä ole vaan kohdannut sopivaa kumppania. Tuon miesystäväkinn tuomitsi. Samoin tuomitset sinä, vaikket edes häntä tunne, ihan vaan koska hän on vähän erilainen. Sopivan kumppanin kanssa voi olla ihan oma itsensä ja vaikka lauleskella kun huvittaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksi ihmeessä sen yhteenmuuton kanssa kiirehditään jos ei edes ole varma mitä haluaa?!
Kyllä sellainen asia pitäisi miettiä perin pohjin. En ikinä muuttaisi kenekään kanssa yhteen jos olisin epävarma.
En tosin ole muuttamassakaan, en halua ja siksi en. Kuuntlen itseäni.
En ymmärrä sitä että rynnätään asioihin joita ei olla edes mietitty, kun "se on niin ihana". Kyllä sitä on moni niitten ihanien kanssa saanut katua karvaastikin. Jos mieti että se lähtee jos et suostu, silloin ainoa oikea päätös on antaa mennä,
Vierailija kirjoitti:
En halua minäkään asua miehen kanssa. Kaikista pahinta on jatkuva kyttääminen ja seksualisointi. Mitään ei saa tehdä rauhassa, koko ajan on arvostelun kohteena tai jotakin öögattavaa livepornoa. Sitten jos mies ei tee tätä, tekee jotain typerää, kuten juttelee eksilleen, jne. Asukoot vaan omassa kämpässään ja tuijotelkoot omaa kehoaan
Jep. Jos meni kylppäriin vaikka ajelemaan säärikarvat tai suihkuun, niin mies tunkemassa mukaan. Yksityisyys prkl, et todellakaan tule kyttäämään mua suihkussa. Jos yhdessä katsotaan jotain telkkarista, tehdään toki kompromissi (jossa mies ei ikinä jousta, fast and furious oltava, leffa Stephen Hawkingista ei käy) mutta jos yksin katsoo omalta laitteelta jotain, mikä ei miestä kiinnosta, alkaa haukkuminen. Juu ei yhdessäasumista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen sanaton.
No etpä näytä olevan.
Sulla on kaksi isoa muutosta samaan aikaan: uudelle paikkakunnalle muutto ja miehen kanssa yhteen muutto. Uskoisin että on ihan normaalia että ahdistaa, varsinkin kun olette olleet noin lyhyen ajan vasta saman katon alla. Muutto ihan yksistään on stressaava tapahtuma, eikä uudessa asunnossa aina tunnu heti alkuun kodilta. En lähtisi tekemään hätiköityjä päätöksiä, saati syyttämään ainoastaan miestä tuosta olotilasta. Anna itsellesi hetki aikaa totutella ja juttele miehesi kanssa siitä, miten paljon te kummatkin tarvitsette omaa tilaa. Jos vielä puolen vuoden kuluttua ahdistaa näin pahasti, etkä vaan sopeudu, niin mieti sitten onko kyse siitä että et ole yhdessä asuja tyyppiä. Kertomasi puolesta mies kuulostaa hyvältä ja turvalliselta kumppanilta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sut on ehdollistettu tohon. Moni muukin nainen väsyy miesten seurassa. Miksei tästä puhuta? Osittain pelon takia, sillä jos yhä useampi rupeisi sanomaan ääneen ettei yksinkertaisesti jaksa miehiä helvetti repeäisi.
Naisen kanssa en ainakaan voisi asua. En kestä hormonien armoilla olevia naisia kun en itse sellainen. Enkä ole kotitalousihminen.
Eri
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, ihan sama tilanne ja näin olen jatkanut jo 10 vuotta. Ei se ole helpottanut. Syön unilääkkeitä ja pulssia rauhoittavaa lääkettä joka päivä. Jatkuva stressi ja ahdistus päällä. Voin hyvin vain, kun mies on reissussa ja saan olla yksin. Myös minulla ovat kontaktit muihin ihmisiin jääneet ja harrastukset myös, ei ole energiaa niihin enää. En ymmärrä, miksi eroaminen niin vaikeaa.
Ei sinun ongelmasi miehestä johdu,vaan vika on korviesi välissä. Ihme, että mies on kestänyt näinkin kauan.
Kaikesta ahdistuva kumppani on yksi raskaimmista ihmisistä, mitä voi olla. Kun kaikki on huonosti ja kaikki ahdistaa. Ei se ole tasa-arvoinen parisuhde, että toista pitää kannatella ja lohdutella kuin pikkulasta. Kyse on mielenterveysongelmasta.
Olipa tuomitseva kommentti.
Ei mies minua kannattele eikä lohduta. Päinvastoin tuntuu, että minä kannattelen muita. Yhteisasumisessa on pahinta se, että joku koko ajan haluaa minulta jotain, oli se sitten mies tai koirat. Mies ja koirat vaativat huomiointia koko ajan. Lisäksi olen itse puhunut erosta paljon, ottanut sen puheeksi ja mietin sitä paljon, eroaisin mielelläni, mutta mies ei ole toistaiseksi halunnut erota. Tuntuu että yhteisasuminen on kuin vampyyri, joka imee minut kuiviin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sut on ehdollistettu tohon. Moni muukin nainen väsyy miesten seurassa. Miksei tästä puhuta? Osittain pelon takia, sillä jos yhä useampi rupeisi sanomaan ääneen ettei yksinkertaisesti jaksa miehiä helvetti repeäisi.
Naisen kanssa en ainakaan voisi asua. En kestä hormonien armoilla olevia naisia kun en itse sellainen. Enkä ole kotitalousihminen.
Eri
En tiedä miten voi arvostella naisten hormonikiertoa jos on mies ja kierto on vuorokauden. Epätasapainoisempaa se elo sellaisen kanssa on.
Vierailija kirjoitti:
En halua minäkään asua miehen kanssa. Kaikista pahinta on jatkuva kyttääminen ja seksualisointi. Mitään ei saa tehdä rauhassa, koko ajan on arvostelun kohteena tai jotakin öögattavaa livepornoa. Sitten jos mies ei tee tätä, tekee jotain typerää, kuten juttelee eksilleen, jne. Asukoot vaan omassa kämpässään ja tuijotelkoot omaa kehoaan
AP:llä vaikuttas olevan hyvä mies. Sulla taas joku jämäpala. Syytä itseäsi.
Olen mies ja yrittänyt asua kaksiossa naisen kanssa. Ei vaan tullut mitään, vaikka oli kaikin puolin ihana nainen ja se arki meni ihan hyvin. Vähintään oma työhuone on oltava, missä saa tehdä rauhassa omia juttuja ja lukea kun siltä tuntuu. Olen ihan varma, että yksi suurimpia ongelmia (tiedostomattomia) parisuhteissa on yksinkertaisesti liian pienet asunnot.
Nyt asumme erillämme, mutta lähekkäin ja ollaan toistemme luona kylässä ja viikonloput usein yhdessä. Uusi isompi asunto tai pieni omakotitalo on etsinnässä.
Miettikää mitä tarvitsette ja kunnioittakaa sitä.
Vierailija kirjoitti:
Olen mies ja yrittänyt asua kaksiossa naisen kanssa. Ei vaan tullut mitään, vaikka oli kaikin puolin ihana nainen ja se arki meni ihan hyvin. Vähintään oma työhuone on oltava, missä saa tehdä rauhassa omia juttuja ja lukea kun siltä tuntuu. Olen ihan varma, että yksi suurimpia ongelmia (tiedostomattomia) parisuhteissa on yksinkertaisesti liian pienet asunnot.
Nyt asumme erillämme, mutta lähekkäin ja ollaan toistemme luona kylässä ja viikonloput usein yhdessä. Uusi isompi asunto tai pieni omakotitalo on etsinnässä.
Miettikää mitä tarvitsette ja kunnioittakaa sitä.
Hyvä vastaus. Kiitos!
Ihmisen psyykkinen sopeutuminen uusiin olosuhteisiin, esimerkiksi paikkakunnan muutto, työpaikan vaihto, opiskelujen aloitus, parisuhteen vakiintuminen, vanhemmaksi tulo, siis näiden sisäistäminen vie----> minimissään puoli vuotta.
Ennen sitä turha hötkyillä suuntaan tai toiseen.
Mieli tulee (sopeutuu) usein hieman jälkijunassa muuttolaatikkojen jälkeen.