Muutin mieheni kanssa yhteen, mutten tiedä, onko tämä minua varten

Koita seurata omaa toimintaasi kun miehesi on paikalla, miten se eroaa olemisestasi kun olet yksin. Kun mies tulee kotiin, oletko häntä reippaana vastassa ja ajattelet, että pitää olla jotain asioita valmiina tehtynä, tai että teidän pitää heti alkaa suunnittelemaan loppupäivää yhdessä. Itsellä yhteenmuutossa ongelmana oli miehen oletus siitä, että tyyliin kaupassa käydään yhdessä ja ruuat suunnitellaan ja tehdään yhdessä jne. mikä oli itselle suuri järkytys luonne-eroissa. Itse olen saanut kodintunnun siitä, että teen itsenäisesti asioita siellä, laitan kotia mieleiseksi (sallien saman tietenkin myös toiselta), käyn enemmän muualla, ja sitten kotiin on kiva palata lepäämään. Laatikaa säännöt omasta ajasta, kotitöistä ja siitä mikä kaikki toiminta on yhteistä. Kerro miehellesi ajatuksistasi. 

Suurperheessä kasvaneena en edes tajunnut, miten paljon rikoin koko ajan omia rajojani ennen kuin asuin yksin.

Tällä viikolla kumppani on kolme iltaa putkeen töissä. Sopisi hyvin vaikka joka viikko tuollainen lista. 

Veikkaan, että tuo on pitkälti myös tottumiskysymys. Vähän sama kuin joillain vaativaa asiantuntijatyötä tekevällä hyvin toimeentulevalla ihmisellä, jonka on vaikeaa sopeutua vauva-arkeen, kun joutuu luopumaan omasta mukavuudestaan ja yhtäkkiä vastaamaan toisen avuttoman ihmisen tarpeisiin 24/7.

Jos on elänyt omanlaista ja vapaampaa elämää vuosikausia, niin ei varmasti ole helppoa sopeutua siihen, että toinen on jatkuvasti lähellä ja hänet on otettava huomioon.

Itse pääsin tähän käänteisesti kiinni, kun erosin 15 v jälkeen ja huomasin, miten hyvin viihdyn yksin ja kuinka rentoa ja vapauttavaa on elellä itsekseen.

Up

Katsele nyt jonkin aikaa. Aluksi voi tuntua oudolta, mutta kun opitte antamaan omaa tilaa toisillenne, niin voi toimia hyvinkin. Toki olisi hyvä olla molemmille oma huone/tila jonne vetäytyä tarvittaessa. Kokoajan ei ole hyvä olla toisen "iholla". 

Meillä toimii loistavasti. Minä teen omassa tilassani juttujani ja mies omassaan omiaan. Välillä jutellaan maailman asioista yhdessä. Ruoka-aikaan valmistetaan sapuska kimpassa ja syödään, puhutaan paljon ja sitten ruokalepo yhdessä.

Hakekaa ratkaisua, mikä käy molemmille. Pääasia, että molemmat löytävät mukavan olon suhteessa ja homma toimii.

Vierailija kirjoitti:

En halua minäkään asua miehen kanssa. Kaikista pahinta on jatkuva kyttääminen ja seksualisointi. Mitään ei saa tehdä rauhassa, koko ajan on arvostelun kohteena tai jotakin öögattavaa livepornoa. Sitten jos mies ei tee tätä, tekee jotain typerää, kuten juttelee eksilleen, jne. Asukoot vaan omassa kämpässään ja tuijotelkoot omaa kehoaan

Mulla samat kokemukset, plus miehen sairas mustasukkaisuus ja se että koko ajan sai varoa, kun tämä ei fyysisesti kunnioittanut rajojani.

Ei voi vielä tietää sopeudutko vai et. Hyvä että olet valmis antamaan puoli vuotta sille aikaa.

Itse en sopeutunut. Olen persoonallisuustyypiltäni INFJ (Mystikko), joilla on usein taipumusta erakkomaisuuteen. Ja tosiaan yhdessä asuessa mua vaivasi koko ajan tunne, että en saa olla vapautuneesti oma itseni, vaan täytyy jotenkin koko ajan tarkkailla itseään, ettei tee mitään kovin kummallista, kuten vaikka puhu tai lauleskele yksinään, pompi innostuksesta tasajalkaa, raavi stressaantuneena vaatteitaan tms. Mun miesystävä vielä heti puuttui tuollaisiin, jos joskus vahingossa unohdin. Esim. joskus olin hyvällä tuulella tiskatessani, ja aloin hyräillä jotain laulua. Mies kommentoi lauluääntäni kriittisesti, ja vinoili siitä että puhunko myös yksin, että se on hullun merkki. Joo kai mä olen omituinen, kun mä tosiaan tykkään puhua yksin tai vaikka huonekasveille, ilmaista tunteitani vahvan fyysisesti jne. Mutta muut ihmiset tuntuu odottavan, että pitää olla aina "asiallinen", istua jossain ilmeettömänä ja eleettömänä jos ei ole selvää ulkomaailman syytä miksi reagoi jotenkin, esim. vaikka naurun syynä joku komediaohjelma. En minä halua tuolla tavalla rajoittaa itseäni.

Mun olisi kauhean vaikea muuttaa toisen jo olemassa olevaan asuntoon, ja mikäli koskaan miesystävämme kanssa muutetaan yhteen, hän joko muuttaa mun nykyiseen tai sitten ostetaan yhteinen koti yhteisellä päätöksellä. 

Ollaan oltu yhdessä jo neljättä vuotta ja silti olen hänen luonaan "vain kylässä" ja  usein vähän ikävä omaan kotiin. Lisäksi ahdistaa hetkittäin se jatkuva yhdessä oleminen, vaikka ei hän sitä vaadi, mutta mulla ei ole oikein mitään omaa mielekästä tekemistä hänen luonaan, niin tuntuu, etten pääse omaan rauhaan minnekään. 

Ennen kuin lopullisesti muuttaa yhteen, olisi ehkä hyvä viettää tarpeeksi aikaa kimpassa jomman kumman asunnossa. Sitten ainakin huomaa, onko yhteen muuttamiselle mitään edellytyksiä.

Olen naimisissa, mutta asumme edelleen miehen kanssa omissa asunnoissamme. Olen aiemmissa suhteissani asunut silloisen miehen kanssa yhdessä, mutta erillään asuminen sopii minulle näemmä parhaiten. Oma tupa oma lupa, eikä kotitöistä sun muista tarvitse tapella/ärsyyntyä.

Ehkä jossain vaiheessa hommataan yhdessä (tarpeeksi suuri) asunto, ja muutamme vielä yhteen, mutta kiirettä ei ole. Tämä järjestely on toiminut meillä jo 15 vuotta erittäin hyvin.

Vierailija kirjoitti:

Ei voi vielä tietää sopeudutko vai et. Hyvä että olet valmis antamaan puoli vuotta sille aikaa.

Itse en sopeutunut. Olen persoonallisuustyypiltäni INFJ (Mystikko), joilla on usein taipumusta erakkomaisuuteen. Ja tosiaan yhdessä asuessa mua vaivasi koko ajan tunne, että en saa olla vapautuneesti oma itseni, vaan täytyy jotenkin koko ajan tarkkailla itseään, ettei tee mitään kovin kummallista, kuten vaikka puhu tai lauleskele yksinään, pompi innostuksesta tasajalkaa, raavi stressaantuneena vaatteitaan tms. Mun miesystävä vielä heti puuttui tuollaisiin, jos joskus vahingossa unohdin. Esim. joskus olin hyvällä tuulella tiskatessani, ja aloin hyräillä jotain laulua. Mies kommentoi lauluääntäni kriittisesti, ja vinoili siitä että puhunko myös yksin, että se on hullun merkki. Joo kai mä olen omituinen, kun mä tosiaan tykkään puhua yksin tai vaikka huonekasveille, ilmaista tunteitani vahvan fyysisesti jne. Mutta muut ihmiset tuntuu odottavan, että

Huh, kiitos, on olemassa toinen samanlainen... ulkoapäin moni ei tätä musta ehkä arvaisi, koska joudun tsemppaan olemiseeni niin paljon esim töissä ja puolituttujen läsnäollessa.

Kodin pitää olla paikka missä saa hengähtää. Ja olla vapaasti.

Ap, ihan sama tilanne ja näin olen jatkanut jo 10 vuotta. Ei se ole helpottanut. Syön unilääkkeitä ja pulssia rauhoittavaa lääkettä joka päivä. Jatkuva stressi ja ahdistus päällä. Voin hyvin vain, kun mies on reissussa ja saan olla yksin. Myös minulla ovat kontaktit muihin ihmisiin jääneet ja harrastukset myös, ei ole energiaa niihin enää. En ymmärrä, miksi eroaminen niin vaikeaa.

Kiitos paljon ihanista kommenteista! Ihanaa kun saa jakaa ajatuksiaan.

Loppupäätelmänä voin siis sanoa, että joko sopeudun vallitsevaan tilanteeseen ja alan pitää sitä normaalina, kunhan annan sille aikaa. Ja muistan puhua miehelle ajatuksistani. Aion tänään taas puhua. 

Jos en sopeudu, muutan takaisin, ja asun yksin ja voin koko elämäni hyvin. Kiitos ihanat! 

Uskoisin että olet ns hälytystilassa koska olet menettänyt oman tilan ja yksityisyyden, mutta sitä saa kyllä yhdessä asuessakin ja täytyy osata sitä järjestää. Voin samaistua tuohon hälytystilaan ja hermostosi vaatii varmasti aikaa sopeutua noin isoon ympäristön muutokseen. Aivot on turhassa hälytystilassa vaikka vaaraa ei ole.

itsellä on auttanut tilanteen sanoittaminen, oman tilan ja rauhan ottaminen eri huoneessa ja se ihan että saa olla välillä yksin kotona. Myös ollaan nukuttu eri huoneissa välillä jos tilan tarve on ollut isompi. Se että pidät huolta itsestäsi ja annat aikaa tilanteelle on tärkeintä. Ei kannata tehdä hätäisiä ratkaisuja ja annat tilaa ja aikaa itsellesi nyt rauhoittua ja sopeutua.

Vierailija kirjoitti:

En ole koskaan asunut rakastamani miehen kanssa ja esimerkiksi jakanut sängyn hänen kanssaan joka yö. Sen sijaan olen jakanut asunnon miehen kanssa joka ei ole varsinaisesti partnerini kahteen eri otteeseen - yhteensä ehkä jopa jotain 12 vuotta. Kummatkin olleet elämäntilanteestaan johtuen vuokralaisiani. Molemmat eronneita, toinen pari vuotta minua vanhempi ja toinen 20 vuotta nuorempi. Aikuisten veljieni kanssa olen myös jakanut asuntoni tilapäisesti. Toinen miehistä varmaan toivoi parisuhdetta kanssani ja on jopa kosinut minua jossain vaiheessa myöhemmin, mutta en ollut koskaan mitienkään kiinnostunut. Heidän kanssaan minulla ei ole ollut yhteistä rahataloutta mutta mitään 'rajakiistoja' meillä ei koskaan ole ollut mistään eikä kukaan ole tuntenut itseään toisen hyväksikäyttämäksi. Esimerkiksi jääkaapissa oli miehillä omat hyllynsä.

Seuraa toisistamme meillä on ollut paljonkin ja mm pieniä yhteisiä matkoja lähialueille. Ulkopuoliset ov

Koeta nyt vähän tsempata tuon ulosannin kanssa. Eihän tuossa ole päätä eikä häntää, ja jos lukee kuin piru raamattua - eli juuri sen mukaan, mitä kirjoitat, ei sen mukaan, mitä tarkoitat - niin silloin "toinen veljistäsi on toivonut parisuhdetta kanssasi". Ei jeesus mitä shaibaa. 

Olisko siinä joku ero että jossain 'tässä' mielessä toiset ovat asuneet terveessä tai terveemmässä kodissa kuin toiset. Meillä ei koskaan kontrolloitu toisten olemista ja tekemistä kodissa ja näin ollen en minäkään kontrolloi ja koko ajan seuraa ja vahdi mitä partnerini kotona tekee. Miehet joiden kanssa olen asunut eivät myöskään ole mitenkään kyylänneet minun tekemisiäni. Jos olisivat niin en heidän kanssaan missäänt tekemisissä olisi voinut olla saati sitten edes  antaa asua vuokralaisena kämpässäni. 

Varmaan ero on siinäkin että joillekin parisuhde on lähinnä VANKILA ja toisille se on VAPAUS.  Väliin mahtuu ties mitä sekasotkuakin.

Sellaisen 'kyyläämisen' alkuvaiheissa voisin mahdollisesti havaita... että vähän seuraan jotta käytännön syistä pystyn sopeutumaan... että minkälaiset tavat toisella on... jotta esimerkiksi kummallekin tulee omaa rauhaa mennä veskiin aamulla... ymmärtääkö kukaan? Jotkut eivät ehkä ole sellaisia että haluavat että toinen on vieressä silloinkin kun mielummin menee rauhassa aamukakalle yksin... Olen koko elämäni istunut vessassa yksin kenenkään häiritsemättä... Tämmöisiä pieniä juttuja voisin kuvitella ja enemmänkin siitä syystä että homma alkaa luistaa konkreettisesti kun kaikkea ei ehkä sanoin puhuta läpi... kuin että jotenkin kontrolloi ja kyylaa toisen tekemisiä... Leffoista joskus näkee että kaikki tarpeensakin voi tehdä siten että partneri on vieressä... voi olla että toimii mutta en ole tottunut... eikä meillä koskaan ole ollut näin... se riippuu kyllä siitäkin minkälaiset kylppäri- ja veskitilat on eli jos on suuri kuin huone niin toimii mutta jos on pieni niin ei toimi kun liian vähän tilaa molempien häärätä jotain tai edes mahtua sisälle...

Senkin voisin kuvitella että kun en ole tottunut nukkumaan kenenkään kanssa öitä samassa sängyssä niin voisi jotenkin uusi tilanne jännittää niin paljon että olisi vaikea saada unta... mitä siihen tekisin... uskoisin kuitenkin että jos on joku konkreettinen suhde jossa ollaan yhdessä niin ei tämmöstäkään ei tule... jonkun vieraan ihmisen läheisyydessä muistan että on ollut vaikeuksia saada unta... 

Muutettiin vuoden seuristelun jälkeen yhteen, puolisolla ei ollut entuudestaan kokemusta pitkästä parisuhteesta, itse olin seurustellut kyllä mutta en asunut virallisesti saman katon alla(eli aina saattoi "paeta" toiseen asuntoon, jos ei jaksanut katsella toista). Ensimmäiset kuukaudet riideltiin, kun toisen huonot puolet tuli uudella tavalla esiin yhteisessä kodissa ja opeteltiin yhteiseloa. Tyyliin tuli riitaa siitä, missä säilytetään avainta, jolla pääsee taloyhtiön yhteisiin tiloihin, tai miten kauppa-asiat hoidetaan.

Oli kuitenkin sellainen fiilis, että ratkaisu oli oikea, ja kyseessä oli alkukankeus. Nyt on asuttu yhteisessä kodissa kuusi vuotta, ja vieläkin ilahdun joka päivä nähdessäni puolison kun tulen töistä kotiin.

Siitä on ollut apua, että molemmat olemme introverttejä ja tykkäämme tehdä omia juttuja, ei tarvitse olla koko ajan läsnä vaikka ollaan molemmat kotona. 

Totta kai jos ap:n tapauksessa ei vielä kuukausienkaan jälkeen tunnu hyvältä, voi palata erikseen asumiseen. Luin joskus artikkelin pariskunnasta, joka oli naimisissa ja heillä oli yhteinen lapsi, mutta asuivat omissa asunnoissaan. 

Yhdessä asuminen on aika vanhanaikaista ja naisen kannalta aina kompromissi.

Miksi muutitte niin nopeasti yhteen, ymmärrän kyllä jos kiire saada lapsia. Itse introverttina seurustelin melk.10v omissa asunnoissa miehen kanssa asuen ja aina kun mahollista viikonloput yhdessä ja muutenkin paljon arkenakin. Siinä kyllä ehti tutustua hyvin joten ei kyllä ollut mtn ahdistusta tms uutta yhteenmuutettaessa. Ja nyt takana monta vuosikymmentä yhdessä, antakaa ihmiset toisillenne aikaa ja tilaa, loppuelämä aikaa.  Tärkeintä tutustua hyvin jotta näkee sopiiko yhteen vai ei.  Ehkä ette tunne tarpeeksi hyvin vielä, aika auttaa.

Tarkkaile ajatuksiasi. Ethän itse vain koko ajan rakenna mielessäsi negatiivisia ajatuksia? ja sitten teet niistä todellisuutta. Koita tarkoituksella ajatella enemmän positiivisesti ja jätä negativiiset ajatukset taka-alalle. Ihmismieli oppii helposti tiettyjä ajatusmalleja, mutta niistä voi oppia myös pois.



Yhdyn myös muiden kommentteihin omasta makuuhuonesta ja käy myös ulkona kävelemässä. Muista sielläkin ajatella positiivisesti! Jos positiivinen ajattelu ja haaveilu on sinulle vaikeaa, niin sitä tärkeämpää sinun on sitä harjoitella. Ihan oman hyvinvointisi vuoksi. Tämä sama pätee vaikka asut yksin tai jonkun kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Olisko siinä joku ero että jossain 'tässä' mielessä toiset ovat asuneet terveessä tai terveemmässä kodissa kuin toiset. Meillä ei koskaan kontrolloitu toisten olemista ja tekemistä kodissa ja näin ollen en minäkään kontrolloi ja koko ajan seuraa ja vahdi mitä partnerini kotona tekee. Miehet joiden kanssa olen asunut eivät myöskään ole mitenkään kyylänneet minun tekemisiäni. Jos olisivat niin en heidän kanssaan missäänt tekemisissä olisi voinut olla saati sitten edes  antaa asua vuokralaisena kämpässäni. 

Varmaan ero on siinäkin että joillekin parisuhde on lähinnä VANKILA ja toisille se on VAPAUS.  Väliin mahtuu ties mitä sekasotkuakin.

Sellaisen 'kyyläämisen' alkuvaiheissa voisin mahdollisesti havaita... että vähän seuraan jotta käytännön syistä pystyn sopeutumaan... että minkälaiset tavat toisella on... jotta esimerkiksi kummallekin tulee omaa rauhaa mennä veskiin aamulla... ymmärtääkö kukaan? Jo

Olen ajatellut samaa, että lapsuuden kodilla on suuri merkitys. Itse en ole koskaan asunut puolison kanssa ja ajatuskin ahdistaa. Lapsuudenkodissani oli vanhempieni huonon suhteen takia painostava ja epävakaa tunnelma, ja seurasin koko ajan tuntosarvet pystyssä tilannetta. Omien negatiivisen tunteiden ilmaisulle en kokenut olevan tilaa, piti aina olla hyvällä mielellä ja siten aiheuttamatta huolta vanhemmalle. Voisin kuvitella, että tuosta on jäänyt sellainen tunnemuisto, että yhdessä asuessa joutuu koko ajan olemaan valppaana toisen tunnetiloista ja itsen täytyy näyttää iloista naamaa tuli mitä tuli. En tiedä, miten tätä voisi muuttaa.