Lue keskustelun säännöt.
Muutin mieheni kanssa yhteen, mutten tiedä, onko tämä minua varten
05.08.2024 |
Olen toki miehelleni tästä puhunut, ja olen ollut asiasta avoin.
Olen ollut miltei aina sinkku. Täytettyäni kolmekymmentä löysin ihanan miehen. Alkuhuuma oli aika pian ohi, mutta mies on silti ihana, luotettava ja hyvä ystävä läheisyydellä varustettuna minulle. Seurustelimme yli vuoden, ennen kuin muutimme yhteen toiselle paikkakunnalle ja olimme olleet pitkiä pätkiä yhdessä ennen yhteenmuuttoa.
Yhdessä asuminen jännitti jo etukäteen, koska en ole asunut kenenkään kanssa ja mietin, miten siihen totun. Halusin kuitenkin yrittää ja sanoin kaikista peloistani miehelle.
Olemme asuneet vasta muutaman yön yhdessä virallisesti. Kait se on tällaista normaalia. Olen koko ajan hälytystilassa, öisinkään en meinaa saada unta ja sehän vaan pahentaa olotilaa kun herään klo 2 valvomaan aamuun asti. Herään usein painajaisiin, jotka liittyy esim. siihen, että appivanhemmat tulevat varoittamatta (vaikkei tule oikeasti). Jos mies on töissä, en siltikään osaa oikein "rentoutua", vaikka yksin saan ollakkin. Ennen kuin asuin yksin kotona, tietysti mulla oli valta kaikkeen ja sinne ei vieraita tullut, jos en halunnut.
Olen jotenkin niin poikki, etten haluaisi nähdä tai ottaa yhteyttä kehenkään, joka on tietysti introverttinä normaalia, mutta nyt olen entistä haluttomampi. Tunnen olevani vain joku kuori, luovuus ja into, mitä minussa on, on poissa. Harrastukset ei meinaa kiinnostaa. Tunne siitä, että nyt mulla ei oo pakopaikkaa jos oikein ahdistaa.
En sitten tiedä, mikä tämän aiheuttaa. Mies on huomaavainen, ei ikinä sano mitään pahasti. Huomioi minua kaikessa ja kysyy aina mielipiteeni.
Huomaan yrittävän miellyttää toista. Vaikka sanon aina omat mielipiteeni kyllä, mutta silti jotenkin huomaan koko ajan olevan tuntosarvet kaikkeen pystyssä. Vaikka olen oma itseni, kelpaan tällaisena miehelle, niin silti jollain lailla olen tuntosarvet ojossa.
Olen kyllä helposti ahdistuva ihminen muutenkin ja stressin sietokykyni on olematon, joten kaikki pienetkin muutokset elämässä (vaikkapa ostan uuden sängyn) aiheuttaa minussa jo stressiä. Nyt asia on niin iso, että tietysti se ahdistusta aiheuttaa.
Olen kyllä päättänyt, että jos puolen vuodenkaan jälkee olo ei helpota, muutan pois. Ehkei kaikki ole yhdessäasuja tyyppejä. Miten voisin helpottaa oloani ja onko tuntemani tunne täysin normaali jossain määrin, kun on elämässä näin iso muutos? Oma hyvinvointi on kuitenkin kaikesta tärkein.
Millaisia tuntemuksia itse koit yhteen muutettuasi? Oliko alkuun kaikki pelkkää ruusua vai olitko yhtään ahdistunut tai stressaantunut uuden edessä?
Kommentit (100)
Totuttele rauhassa. Jos ei parissa kuukaudessa yhtään helpota ja ahdistaa vaan enemmän niin sitten kyllä kannattaa muuttaa erilleen. Yhdessä asuminen ei vaan sovi sulle tai mies on väärä tai molempia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Asumme aika pientä kaksiota kaksin mutta olemme molemmat niin epäsosiaalisia että täällä riittää omaa rauhaakin enemmän kuin tarpeeksi. Suosittelen etsimään samankaltaista kumppania kuin itse on, silloin ne kummallisemmatkin tarpeet on helppo jakaa. Oli se sitten tilan kaipuu tai fetissiomituisuuksia tai uusi hassu ruokavaliokokeilu.
Millä tavalla epäsosiaalisia?
Itsellä hieman sama, mutta ei noin pahana. Ollaan asuttu jo 7 vuotta yhdessä, mutta silti tuntuu etten pysty täysin rentoutumaan kun toinen on läsnä. Onneksi vietetään paljon aikaa myös erillään, mies mökillä jne. Kun olen lasten kanssa itsekseni, tunnen olevani kuin kotonani. Olen miettinyt, onko se vain tämä kyseinen mies, vai olisiko tilanne sama kenen kanssa tahansa? Haluan kuitenkin että lapsilla on ns. ehjä perhe, ja isä on lapsille super rakas. Tämän takia en ole harkinnut muuttamista erilleen.
Vierailija kirjoitti:
Itsellä hieman sama, mutta ei noin pahana. Ollaan asuttu jo 7 vuotta yhdessä, mutta silti tuntuu etten pysty täysin rentoutumaan kun toinen on läsnä. Onneksi vietetään paljon aikaa myös erillään, mies mökillä jne. Kun olen lasten kanssa itsekseni, tunnen olevani kuin kotonani. Olen miettinyt, onko se vain tämä kyseinen mies, vai olisiko tilanne sama kenen kanssa tahansa? Haluan kuitenkin että lapsilla on ns. ehjä perhe, ja isä on lapsille super rakas. Tämän takia en ole harkinnut muuttamista erilleen.
Vaatiiko mies sulta jotain kun on kotona?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä menin jopa naimisiin ja oli aina laukku pakattuna valmiina lähtöön. Ei sitä vain osaa rentoutua kun asuu jonkun kanssa. Ei se koti ole oma silloin. Sitä on vain pitkällä vierailulla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Onko sulla asunnossa oma makuuhuone? Tuo auttoi itselleni. Sain nukkua rauhassa ja jos tarvitsin omaa tilaa sain olla siellä omassa huoneessa
Jännä kuinka miehen pitää järjestää naiselle omaa tilaa ja omaa aikaa mutta naiset ei sitä samaa omaa aikaa ja omaa tilaa miehelle salli tai hyväksy
Yhteenmuuttaminen on sitä vaikeampaa, mitä vanhempana sen tekee. Perus edellytyksiä muuton onnistumiselle ovat keskinäinen luottamus, toisen tunteminen ja tapojen hyväksyminen ja tietenkin se, ettei minkäänlaista väkivaltaa tms. mököttöttelyä esiinny. Vanhemmiten opittujen tapojen muuttaminen on vaikeaa. Erilliset huoneet kummallekin osapuolelle olisi paikallaan ja vetäytymisen niihin tulisi olla hyväksyttävää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Naurettavia kommentteja, yhdessä asuminen ei sovi kaikille, huomasin sen ja erosin ensimmäisestä suhteesta enkä edes harkitse yhteenmuuttamista kenenkään kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Yhteenmuuttaminen on sitä vaikeampaa, mitä vanhempana sen tekee. Perus edellytyksiä muuton onnistumiselle ovat keskinäinen luottamus, toisen tunteminen ja tapojen hyväksyminen ja tietenkin se, ettei minkäänlaista väkivaltaa tms. mököttöttelyä esiinny. Vanhemmiten opittujen tapojen muuttaminen on vaikeaa. Erilliset huoneet kummallekin osapuolelle olisi paikallaan ja vetäytymisen niihin tulisi olla hyväksyttävää.
Näinhän se valitettavasti on. Parikymppisenä, melkein suoraan lapsuuden kodista olisin ehkä sopeutunut. Nyt tuntuu toivottomalta. Pahinta on, että silti haaveilen elämänkumppanista. Jos aivoissani tapahtuisi jokin naksahdus ja yhtäkkiä en väsyisikään toisen läsnäolosta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Näinhän se valitettavasti on. Parikymppisenä, melkein suoraan lapsuuden kodista olisin ehkä sopeutunut. Nyt tuntuu toivottomalta. Pahinta on, että silti haaveilen elämänkumppanista. Jos aivoissani tapahtuisi jokin naksahdus ja yhtäkkiä en väsyisikään toisen läsnäolosta.
Niinpä!!!!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Naurettavia kommentteja, yhdessä asuminen ei sovi kaikille, huomasin sen ja erosin ensimmäisestä suhteesta enkä edes harkitse yhteenmuuttamista kenenkään kanssa.
Mikä on naurettavaa?
Useimmat naiset voivat fyysisesti ja henkisesti paremmin asuessaan ilman miesystävää tai miespuolisoa.
Toi on see, miksi mä en enää halua muuttaa kenenkään kanssa yhteen. Ikinä. Voidaan seurustella ja olla yhdessä, mutta molemmat asuu omissa kodeissaan.
Vierailija kirjoitti:
Toi on see, miksi mä en enää halua muuttaa kenenkään kanssa yhteen. Ikinä. Voidaan seurustella ja olla yhdessä, mutta molemmat asuu omissa kodeissaan.
Missä tapauksessa voisit harkita/kokeilla asiaa?
Vierailija kirjoitti:
Useimmat naiset voivat fyysisesti ja henkisesti paremmin asuessaan ilman miesystävää tai miespuolisoa.
Miksi näin on?
Asumme aika pientä kaksiota kaksin mutta olemme molemmat niin epäsosiaalisia että täällä riittää omaa rauhaakin enemmän kuin tarpeeksi. Suosittelen etsimään samankaltaista kumppania kuin itse on, silloin ne kummallisemmatkin tarpeet on helppo jakaa. Oli se sitten tilan kaipuu tai fetissiomituisuuksia tai uusi hassu ruokavaliokokeilu.