Miten jotkut pystyvät olemaan vuosia yksin eron jälkeen?

Vierailija kirjoitti:

Olen yrittänyt pari kertaa eron jälkeen, mutta heti se draama, roikkuminen, määräily tai muu elämänlaatua heikentävä alkaa. Ei osata antaa asioiden mennä omalla painollaan, loukkaannutaan jostakin, ei huomioida toiveitani, milloin mitäkin. Jos joku mies oli yötä, huomasin vain odottavani sitä, että hän lähtee. Tai kun viikonloppu lähestyi, ahdisti lähteä toisen luo, kun olisi ollut ihanaa mennä kotiin ja olla yksin. Nyt avioerosta 10 vuotta, ja elämä on ihanaa. Oma koti, auto, työ ja harrastukset, maailma täynnä kaikkea kiinnostavaa ja vapaus tehdä mitä huvittaa. Olen niin niin onnellinen. 

Kuulostaa tutulta. Erosin pitkästä suhteesta, johon olin sitoutunut nuorena ja naivina. Jotenkin ajattelin, että parisuhteen eteen pitää tehdä töitä ja sietää sitä paskaa. Lopulta olin kuin vankilassa. Eron jälkeen ajattelin, että en ryhdy mihinkään suhteisiin, mutta tutustuin mukavaan mieheen, joka ei ole mikään passuuttaja tai energiasyöppö. Suhde antaa minulle energiaa sen sijaan, että hän vaatisi jotain täysihoitoa. Jostain syystä ex on edelleen sinkku...

Onhan täsdä ikisinkkuudessani siis ainakin yksi hyvä puoli; ei ole tarvinnut potea kipua tai särkyä erosta kunbei ole ketään, josta syystä tai toisesta olisin joutunut eroon. 

Eron asemasta olen haaveillut ja unelmoinut mahdollisuudesta päästä parisuhteeseen. Se on tehnyt joskus kipeää kuin myös kysymykset miksi en ole ollut. 

Tehnyt mieli valehdella uteliaille. Mutta ketä minä silloin pettäisin ja huijaisin? 

Enää harvempi läheinen edes kysyy. Sen sijaaan osa pitää minua oksennusämpärinä mihin voi oksentaa pahan olonsa tai hejkuttaa kuinka siistiä on kumppanin ja nyttemmin myös monedti lapsien kans.

Olen yrittänyt sisäistää ajatusta siitä, että läheisyyden ja kumppanin moninainen kaipuu ja haave kulkee aalloissa välillä se on voimakkaampaa välillä maltillisempaa. Ei siihen kai koskaan totu. Mutta sen kanssa voi yrittää elää. Varoa visusti  ettei minusta tulisi aikaa myöten kstkera incel, joka ei enää muista, että parisuhde on mahdollisuus ei kenenkään velvollisuus toteuttaa sitä minun kanssani. - Siitä vaiheesta, että olisin ollut valmis suhteeseen varmaan  kenen hyvänsä kanssa olen jo onneksi päässyt irti.

Uskon, että on parempi osata rakastaa hienan itseäni kuin ajatella, että vain joku toinen voisi ralastaa vain ja ainoastaan  minua.  Koska varmaa on, että vastakin joudun kohtaamaan itseni vaan missä voisin kohdata ja löytää  Hänet, oman rakkaani? 

Helposti, koska olen parisuhteessa vain ihmisen kanssa jota rakastan. Menetin rakastamaninihmisen aikoinaan vasten omaa tahtoani ja sevoli hyvin traumaattista minulle. Ei rakkaus siihen loppunut minun osaltani. Joten en myöskään voi ottaa mitään laastaria enkä korviketta. Olen kyllä yrittänyt seurustella satunnaisesti (harvoin), mutta en oikein saa mitään kunnollisia tunteita heitä kohtaan, se varmaankin näkyy köytöksessäni ja suhteet loppuu aina 1/2 vuodessa. 

Olen analysoinut itseni ns "yksiavioiseksi" eli jos rakastan ja kaipaan jotain miestä, en oikein voi olla muidenkaan kanssa. 

Enkä edes kehtaa sanoa kuinka kauan olen ollut yksin.

Nuorempana olin suhteissa enkä osannut olla yksin. Nyt parisuhteessa pian 12 vuotta olleena haaveilen erosta kunhan vaan saadaan käytännön asiat hoidettua ja talo myytyä niin en todellakaan haaveile uudesta suhteesta. En mene Tinderiin enkä mihinkään tyrkylle.

Jos joskus kohtaan todellisen sielunkumppanin, mitä kyllä epäilen, voin olla hänen kanssaan tapailusuhteessa mutta pidän oman kodin enkä rupea mihinkään uusperhekuvioon.

Helposti ja mukavasti. Olin sinkkuna edellisen parisuhteeni jälkeen viitisen vuotta ja se oli hyvä ratkaisu/valinta. En olisi voinut, kyennyt, halunnut uutta suhdetta heti edellisen päättymisen jälkeen. Sai nollattua pään, kirkastettua omat ajatukseni enkä edellisen parisuhteen asioita kantanut uuteen suhteeseen. 

Miten te jotkut pystytte olemaan jonkun muun kanssa jos/kun vielä "sydän kuuluu" ex puolisolle. Eikö se ole huijaus sitä uutta kumppania kohtaan, eli esitätte rakastunutta vaikka kaipaatte exäänne.  

Pari ensimmäistä vuotta eron jälkeen minäkin kaipasin uutta suhdetta, mutta kun en etsimiestä huolimatta löytänyt sellaista miestä, jonka kanssa olisin parisuhteeseen halunnut, ja kun asia alkoi jo vähän ahdistaa, päätin että keskityn jatkossa siihen, mikä on elämässäni hyvää ja lopetan sellaisen ajattelun, että minulta puuttuu jotain ja sitä odotellessa elämä olisi jotenkin puolinaista ja puutteellista.

Siihen itsekseen olemiseen sitten tottuu, siitä alkaa löytää hyviä puolia ja oppii nauttimaan siitä, että saa olla ja tehdä kaiken ihan niin kuin itse tahtoo, ei tarvitse ottaa huomioon kenenkään toisen mielipiteitä ja toiveita, ei tarvitse siivota toisen jälkiä, ei riidellä typeristä asioista yms. Ja vaikka on paljon asioita, jotka parisuhteessa on hyvää (ja joiden vuoksi niitä huonoja asioita jaksaa), niin enää en keskity niiden puuttumiseen enkä siksi enää kaipaa parisuhdetta, näin on ihan hyvä.

Olen ollut jo kymmenisen vuotta ilman parisuhdetta, enkä sellaista enää etsi. Jos sattumalta tutustuisin johonkin sellaiseen, johon rakastuisin, niin voisin parisuhteeseen kyllä ryhtyä, mutta se tuntuu aika epätodennäköiseltä, kun en tosiaan käy paikoissa, jossa tapaisi uusia ihmisiä enkä ole tinderissä tai vastaavissa. 

Vierailija kirjoitti:

Olisipa kamalaa olla noin riippuvainen parisuhteesta. Tuollaiset ihmiset ovat minun mielestäni heikkoja ja epäitsenäisiä, tarvitsevat jonkun pönkittämään egoaan koska heissä ei itsessään ole tarpeeksi persoonallisuutta. Onneksi en tunne sinua.

Olin eron jälkeen 3v yksin ennenkuin tapasin nykyisen mieheni 29v sitten.

Olen hyvin itsenäinen, pärjäävä ja osaava, persoonallinen enkä lainkaan ripustautuva (tähän kaikkeen nykyinen mieheni rakastui) mutta mun mielestä on ihana jakaa asioita läheisen ihmisen kanssa.

Lisäksi olen hyvin fyysinen - pidän läheisyydestä ja seksistä mutta en pysty randompanoihin vieraiden ihmisten kanssa. Itsetyydytys ei anna yhtään mitään, tarvitsen sylin ja ihokosketuksen! 

Mun nykyinen mieheni on myös paras ystäväni. Mulla on käynyt tuuri ja toivon että vielä saamme viettää eläkevuodet yhdessä. N 5kk vuodessa asumme eri maissakin joten yksinolo ei ole ongelma mutta ihanaa aina kun ollaan yhdessä.

Vierailija kirjoitti:

Helposti, koska olen parisuhteessa vain ihmisen kanssa jota rakastan. Menetin rakastamaninihmisen aikoinaan vasten omaa tahtoani ja sevoli hyvin traumaattista minulle. Ei rakkaus siihen loppunut minun osaltani. Joten en myöskään voi ottaa mitään laastaria enkä korviketta. Olen kyllä yrittänyt seurustella satunnaisesti (harvoin), mutta en oikein saa mitään kunnollisia tunteita heitä kohtaan, se varmaankin näkyy köytöksessäni ja suhteet loppuu aina 1/2 vuodessa. 

Olen analysoinut itseni ns "yksiavioiseksi" eli jos rakastan ja kaipaan jotain miestä, en oikein voi olla muidenkaan kanssa. 

Enkä edes kehtaa sanoa kuinka kauan olen ollut yksin.

OhisvMinä en noin 40 vuotiaana ole ollut eläessäni pidemmässä parisuhteessa. Ja kyllä sennjohdosta olen saanut joiltain osakseni ikäviä tai itseäni vain hämmentäneitä ennakkoluuloja.- Jossain vaheessa harkitsin, että vastaisuudessa, jos joku nkysyisi, niin valehtelisin "kokemattomuuteni" toiseksi.

Mutta ketä minä silloin huijaisin? Tai mitä se muuttaisi? 

Voi olla hetkelkisesti pääsisin irti ja eteenpäin minulle vähän kiusallisestakiin ja arasta asiasta. 

Mutta toisaalta millainen ihminen haluaa perustaa elämänsä tai aloiittaa suhteen rakentamisen valheelle? 

Minä en halua. - Jos mahd. ei saata uskoa, että minun kanssani ei kannata edetä parisuhteeseen ja yrittää olla siinä vielä sennjälkeenkin kun eteen on tullut jokin ikävämpi tai tylsempi asia, joita nyt vain tulee itse kullekin meistä elimme yksin tai pariuhteessa, niin se on hänen ratkaisunsa. Voisi tuo syy olla yrittämättä olla jokin muukin.

En minäkään ole  enkänole ollut valmis etenemään parisuhteesee  kenen hyvänsä kanssa. 

Näin jälkikäteen, kun analysoin itseäni parisuhteiden jälkeen, en pitänyt siitä ihmisestä, joka minusta tuli seurustellessa. Olin epävarma miellyttäjä ja siihen varmasti jotkut suhteet kaatuivatkin. Nyt neljä vuotta sinkkuna ja pidän itsestäni ja saan tehdä mitä haluan. Kotona ei odota mikään kriisi tai huonotuulinen puoliso. Aivan luksusta. Sosiaalisia kontakteja saan perheeltä, töistä ja vapaa-ajan harrastuksista, siinä on ihan rittävästi. Enemmän kehottaisin ihmisiä olemaan itsekseen ja löytämään sen oman jutun, surullista että aina tarvitsisi olla joku toinen siinä vierellä tekemässä päätöksiä ja kertomassa mitä seuraavaksi tehdään. 

Koko elämäni kahdessa pitkässä suhteessa. Nyt 2 vuotta yksin. Tiedän mitä haluaisin, mutta sitä ei vain löydy. En tiedä onko olemassakaan. Olisi nyt parempi kumppani, paras. Mutta kun on kokenut syvän rakkauden ja kunnioituksen niin vaatii paljon että sen voi löytää uudelleen. Päivittäin harmittelen elämäntilanteita jotka ajoivat edelliset suhteet tai suhteen eroon. Yksin on vapaus, mutta myös aika tylsää kun parisuhteessa voi saada parhaat puolet molemmista vapaudesta ja suhteesta kun suhde on hyvä. Onneksi on lapset ja ystävät ja elämää heidän kautta ympärillä, mutta kyllä haikailen entistä säpinää jatkuvasti. 

Fiksut oppii kerrasta. Nainen ei tuo muuta kuin harmia talouteen.

Tulee mieleeni illanistujaiset exän kanssa 1.5 vuotta eron jälkeen. Totesi siinä viinilasillisen jälkeen, eron jälkeisen ensimmäisen suhteen kariuduttua, että pakko löytää joku. Kysyin, että eikö olisi paikallaan olla edes hetki yksin ja miettiä mitä elämältään haluaa. Vastaus oli, että EI! Ihan pakko löytää joku, hän on parisuhdeihminen. No, muutamaa suhdetta ja 4,5v myöhemmin hän on jälleen aviossa; vanha meno jatkuu, eli saa nähdä kauanko tuo liitto kestää. Me oltiin yhdessä 19v mutta lähinnä sen vuoksi, että minä jankutin itselleni turhan monta vuotta, että kyllä tää tästä.

Itse olin sinkkuna eron jälkeen 1.5v ja sen jälkeen tapailusuhteessa jonkin aikaa. Nyt 6 vuotta eron jälkeen olen juuri muuttanut avoliittoon ja toivon, että tämä on loppuelämäni suhde. Yksinkin oli hyvä olla, sitä en ikinä olisi vaihtanut uuteen huonoon suhteeseen.

Olen pitkässä parisuhteessa, mutta meillä on ollut heikot hetkemme. Olen aina ajatellut, että jos päädymme eroamaan, en halua parisuhteeseen ainakaan vain parisuhteen vuoksi. En minä tähänkään parisuhteeseen ole halunnut vain siksi, että olisi parisuhde vaan siksi, että koen mieheni kanssa kumppanuutta ja yhteenkuuluvuutta ja meillä on hyvä olla yhdessä. Ne pitäisikin olla suhteen perusta eikä se, ettei halua olla yksin.

Ystäväni on sellainen, ettei oikein osaa olla yksin, vaan nytkin puoli vuotta avioeron jälkeen on jo parisuhteessa ja pohtii yhteen muuttoa. En tohdi mitään sanoa, mutta jos parisuhde perustuu siihen, että haluaa vaan olla jonkun kanssa, ei se ole kovin häävi perusta. 

Ihmiset ovat erilaisia, samoin heidän toivernsa ja ratkaisunsa.

Vierailija kirjoitti:

Olen pitkässä parisuhteessa, mutta meillä on ollut heikot hetkemme. Olen aina ajatellut, että jos päädymme eroamaan, en halua parisuhteeseen ainakaan vain parisuhteen vuoksi. En minä tähänkään parisuhteeseen ole halunnut vain siksi, että olisi parisuhde vaan siksi, että koen mieheni kanssa kumppanuutta ja yhteenkuuluvuutta ja meillä on hyvä olla yhdessä. Ne pitäisikin olla suhteen perusta eikä se, ettei halua olla yksin.

Ystäväni on sellainen, ettei oikein osaa olla yksin, vaan nytkin puoli vuotta avioeron jälkeen on jo parisuhteessa ja pohtii yhteen muuttoa. En tohdi mitään sanoa, mutta jos parisuhde perustuu siihen, että haluaa vaan olla jonkun kanssa, ei se ole kovin häävi perusta. 

Onko tämä ystäväsi oma näkemys, että uusi kumppani on vaan "joku", vai onko tämä sinun tulkintasi ulkopuolelta käsin? Ihmiset kun on erilaisia, toiset löytää helpommin niitä sopivia kumppaneita ja osa ihastuu helpommin. Ei pelkän sinkkuuden keston perusteella voi päätellä, että on nyt otettu vaan joku kun ei ole haluttu yksinkään olla. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen pitkässä parisuhteessa, mutta meillä on ollut heikot hetkemme. Olen aina ajatellut, että jos päädymme eroamaan, en halua parisuhteeseen ainakaan vain parisuhteen vuoksi. En minä tähänkään parisuhteeseen ole halunnut vain siksi, että olisi parisuhde vaan siksi, että koen mieheni kanssa kumppanuutta ja yhteenkuuluvuutta ja meillä on hyvä olla yhdessä. Ne pitäisikin olla suhteen perusta eikä se, ettei halua olla yksin.

Ystäväni on sellainen, ettei oikein osaa olla yksin, vaan nytkin puoli vuotta avioeron jälkeen on jo parisuhteessa ja pohtii yhteen muuttoa. En tohdi mitään sanoa, mutta jos parisuhde perustuu siihen, että haluaa vaan olla jonkun kanssa, ei se ole kovin häävi perusta. 

Onko tämä ystäväsi oma näkemys, että uusi kumppani on vaan "joku", vai onko tämä sinun tulkintasi ulkopuolelta käsin? Ihmiset kun on erilaisia, toiset löytää helpommin niit

Minun oletus, kun sama kaava toistuu jälleen. Ollaan lähes nelikymppisiä ja on koko aikuisikänsä tehnyt näin. Nopeasti eron jälkeen uusi, jonka kanssa edetään muutenkin nopeasti. Sitten 2-3v ja todetaan, että ihan paska jätkä ja erotaan. Jokaisen eron jälkeen vannoo, että nyt keskittyy vaan itseensä, mutta aina sitten kuitenkin päätyy tähän.

8 vuotta yksin. Osaltaan ihan tottumiskysymys, mutta tällä naamalla ja luonteella ei myöskään vientiä oikein ole, jos ei itse ole aktiivinen. Ja pätkääkään en ole. Viihdyn yksin vähän liiankin hyvin ja uraudun omiin rutiineihini. 

Joillain ei ole muuta vaihtoehtoa kuin pystyä. Itselläni seitsemäs vuosi vastentahtoista sinkkuutta menossa.

N42

Mulle tuli ero kun olin 32, mies petti jo toisen kerran, ja tuurijuoppouskäytöstä ilmeni säännöllisesti, joten lähdin. Olen nyt 49, enkä ole ollut miehen kanssa eron jälkeen, en seurustellut eikä edes seksiä. Tykkään olla yksin, en kerta kaikkiaan kaipaa miestä mihinkään. Seksin voi hoitaa "suristimilla", orgasmin saa minuutissa ilman kaikkea seksin vaivaa. Introverttina en kaipaa arkeeni oikeastaan ketään ihmistä. Töissä täytyy olla sosiaalinen ja se riittää ja on vähän liikaakin.

Mutta en minä silti niin ajattele, että erilainen ihinen joka ei viihdy yksin olisi jotenkin "viallinen". Me vaan ollaan niin erilaisia me ihmiset. Se tosin on mahdollista, että sellainenkin ihminen joka alkuun ahdistuu yksinolosta, voisi siihen ajan kanssa tottua ja oppia jopa nauttimaan. Olen kuullut tällaisista, että nuorena yksin muutettua, tai eron jälkeen, kauhea ahdistus ja yksinäisyys, mutta vuodessa parissa alkaa parantua ja lopulta nauttiikin yksinolosta. Mutta ei kaikki, eikä mikään pakko ole toki totutella jos ei halua ja puoliso on mahdollista löytää.