Muita jotka ei ole koskaan saanut kumppanikseen sitä ihmistä, johon oli todella rakastunut?

Vierailija kirjoitti:

Minusta ei kukaan ole ikinä ollut romanttisesti kiinnostunut, enkä ole ikinä ollut edes treffeillä. Vieläkin itkettää lähes joka päivä, että joudun viettämään loppuelämäni yksin (tässä vaiheessa jo hävettää ja ahdistaa liikaa ne keskustelut, joissa esim. joutuisi kertomaan olevansa neitsyt ja olleensa aina yksin). Olen kyllä tottunut jo hoitamaan kaikki asiani itse remontoinnista itseni hommaamiseen taksilla sairaalaan tarvittaessa jne..., mutta sydämessä tuntuu joka päivä tyhjyys mukavista harrastuksista, ystävistä ja hyvästä työstä huolimatta. Kenties se tyhjyys joku päivä ei enää muistuta itsestään? 

Ei tarvitse kertoa neitsyydestään. Voit kertoa itsestäsi vain sen minkä itse haluat kertoa. Voit myös edellyttää itse haluamiasi asioita ihmiseltä, joka olisi sinulle sopiva. Esim. sen, ettei toinen kysyisi törpösti henkilökohtaisia asioita. Kyllä sellaista saa ja täytyykin edellyttää ja olla hyvällä tavalla ylpeä itsestään ja omista rajoistaan. 

Vierailija kirjoitti:

Tekstien perusteella ei ole kyse siitä, että ei olisi saanut sopivaa, vaan siitä, ettei ole jaksanut odottaa eikä tehnyt asian eteen riittävästi, että olisi löytynyt joku, jota rakastaa.

Ne ovat kaksi ihan eri asiaa. Ne ihmiset, jotka ovat rakkausliitossa eivät ryhdy olemaan ensimmäisen kanssa joka kiinnostusta osoittaa. Itselleni on vaikea ymmärtää miten tuollainen suhde voi syntyä, koska en kykenisi esim seksiä harrastamaan.

Kyllä sitä vetovoimaa voi olla ja se ihminen tuntua muuten melkein sopivalta. Tuo "melkein" kannattaa huomioida ja jättää sitten menemättä sänkyynkin sellaisen ihmisen kanssa, joka ei ihan vastaa odotuksia. Sitä paitsi alkuajan vetovoimakin saattaa myöhemmin kuolla kokonaan. Ja joihinkin oikein eroottisesti vetovoimaisin ihmisiin saa hetkellisen yhteyden vain fyysisesti, henkinen puoli ei oikein toimi. Eli pelkästään fyysiseen vetovoimaankaan ei voi mielestäni luottaa eikä lähteä testailemaan sitä puolta. Siinä voi mennä harhaan ja alkaa seurustella täysin väärän henkilön kanssa. 

Rakastuminen on kuitenkin tilapäistä ja aina voi tulla uusi vastaan. 22-25v ikäisenä olin rakastunut, mutta nykään ei tulisi mieleenkään seurustella sen kanssa. 28-30v rakastuin toiseen, pikkuhiljaa jo unohtunut koko henkilö ja olen löytänyt paremman. Nyt juttua menossa tässä 36 vuotiaana taas uuden kanssa.

Mutta todella harvaan kyllä rakastun, elämäni aikana voisi sanoa että 3 naista johon sillä hetkellä ollut oikeasti rakastunut.

m36

Mun mielestä rakastuminen ei ole tilapäistä, vaan se muuttaa jotenkin ihmistä eikä koskaan unohdu. Ihastumiset ovat tilapäisiä ja saattavat unohtua. Rakastuminen on käsittääkseni harvinaisempaa. Itse olen rakastunut syvästi kolme kertaa elämässäni. 

Kiva kun rakastuminen on harvinaista ja jos rakastuukin sellaiseen kusipäähön, johon ei todellakaan olisi kannattanut rakastua. Meneekö hyvä rakastuminen ihan hukkaan.

En saanut kun en ottanut.

upupup

Uskon, että sain lopulta sen oikean, minulle sopivan ihmisen. Se on se oikea, joka pysyy vierellä kaikissa arjen ja elämän haasteissa. Sillä romanttisella kaverilla saattaa olla suuret ja kauniit puheet, mutta jaksaisiko hän kanssasi ankaraa arkea, talous- ja terveyshuolia ym ikäviä asioita. On niitä toki paljon hyviäkin hetkiä ja hyvää keskinäistä juttua päivittäin.

pupuup

En saanut puolisokseni sitä, johon olin todella oikeasti rakastunut. Onneksi! Myöhemmin paljastui, millainen mies todellisuudessa oli kyseessä ja oli lopulta minun onni, etten häntä saanut. 

Lähtökohtaisesti ajattelen elämänkokemuksen pohjalta, että olen saanut puolisoksi ja seurustelukumppaneiksi ne ihmiset, joiden kautta olen aina oppinut jotakin elämästä, itsestä, seurustelusta ja etenkin siitä, mikä sopii/on hyväksi itselleni ja mikä ei. Ja sen kautta oppinut arvostamaan lopulta itseäni paremmin ja pitämään huolta itsestäni paremmin.

Avioliittoon päädyin silloisen ihastukseni/rakkauteni kohteen kanssa. Liitto oli haastava ja siinä oli paljon sellaisia elementtejä, jotka eivät olleet hyväksi minulle. Liitossa sain kolme lasta, meillä oli yhteinen ihana koti ja taloudellista hyvää. Ero oli raastava ja haastava sekä sen jälkeiset lieveilmiöt. En todella samanlaista koulua kenellekään välttämättä toivoisi, mutta se on ollut lopulta elämäni suurin opettaja. Sen jälkeen toivuttuani ylitseni ei ole enää kävelty, terveet pysyvät rajat ovat löytyneet ja ihmissuhteisiin on tullut terveet kriteerit. Menetin ihanan talon, taloudelliset hyvinvointiolosuhteet, joilla ei lopulta ollut mitään väliä, enkä niiden vuoksi olisi liittoon voinut koskaan jäädä. Ihanat fiksut lapset sain, joista kaksi vanhinta ovat jo lentäneet kotipesästä ja lähteneet rakentamaan omaa elämäänsä. Lapsia en ole katunut koskaan ja he ovat parasta, mitä elämä ja avioliitto ovat minulle tarjonneet.

Vajaa 10 vuotta sittenkään en olisi koskaan uskonut vastaavani näin. Mutta koen, että sain puolisokseni sen mitä tarvin.

Nykyään rinnallani on mies, jonka kanssa rakkaus on molemminpuolista ja elän varmastikin yhtä elämäni onnellisinta aikaa sen puolesta. Hän on jämäkkä peruskallio, johon voin luottaa 100%:sti ja olen edelleen hyvin rakastunut häneen. 

N47

Se, että ei tyydy huonoon suhteeseen on itsensä rakastamista ja kun alkaa huomaamaan oman arvonsa ja kieltäytyy huonoista suhteista alkaa vetämään myös puoleensa enemmän sellaisia kumppaneita, jotka oikeasti miellyttävät. 

Vierailija kirjoitti:

Minä olen kyllä aina ajatellut että valtaosa ei "saisi" ketä eniten rakastanut/ ihastunut, vaan että se on enemmän semmosta hömppäromanttinenelokuva -kamaa ja oikeat suhteet on enemmän semmosia missä ei ehkä niin palavasti olla yhtäaikaa rakastuneita vaan enemmän kasvetaan yhteen kun annetaan suhteelle mahdollisuus.

Näin se on toiminut ainakin mulla. Ei mitään suurta rakastumista vaan aluksi vähän sellainen tyytyminen ja sitten rakkaus syventynyt vuosien mittaan. Rakastan miestäni vaikken koskaan ollut rakastunut. Kohta 30 v yhdessä.

Mä en saanut ketä todella rakastin. Olen yhden kerran elämässäni vain rakastunut, todella palavasti ja intohimoisesti, mutta mies ei ollut vapaa eli se siitä.

Minä en koskaan tyytynyt, mutta tavallaan nyt viisikymppisenä kadun sitä. Jos saisin uusiksi aloittaa vaikka 25-vuotiaasta, tyytyisin johonkin kivaan kunnolliseen mieheen sen verran ainakin, että tekisin pari lasta ja saisin kokea lapsiperheajan. Jos se suhde sitten olisi kovin ankea, niin voisihan sitä erota kun lapset on kasvatettu. Mutta ei se välttämättä edes olisi ankea, monet tyytyjät on ihan tyytyväisiä suhteissaan. 

Minä pidin ylpeästi pääni, että en ala jonkun kanssa vaan olemaan, ellen valtavasti rakastu ja ihastu ja ole sielunkumppani, ja nyt olen ehkä maailman yksinäisin viisikymppinen.

Vierailija kirjoitti:

Mä en saanut ketä todella rakastin. Olen yhden kerran elämässäni vain rakastunut, todella palavasti ja intohimoisesti, mutta mies ei ollut vapaa eli se siitä.

Minä en koskaan tyytynyt, mutta tavallaan nyt viisikymppisenä kadun sitä. Jos saisin uusiksi aloittaa vaikka 25-vuotiaasta, tyytyisin johonkin kivaan kunnolliseen mieheen sen verran ainakin, että tekisin pari lasta ja saisin kokea lapsiperheajan. Jos se suhde sitten olisi kovin ankea, niin voisihan sitä erota kun lapset on kasvatettu. Mutta ei se välttämättä edes olisi ankea, monet tyytyjät on ihan tyytyväisiä suhteissaan. 

Minä pidin ylpeästi pääni, että en ala jonkun kanssa vaan olemaan, ellen valtavasti rakastu ja ihastu ja ole sielunkumppani, ja nyt olen ehkä maailman yksinäisin viisikymppinen.

Kerrankin löysin kohtalotoverin :)

Mä tein nuorempana samoin kuin sinä, ja kadun sitä nyt. Oli virhe jäädä lapsettomaksi.

Elämäni on kyllä sinänsä ihan OK ja elämisen arvoinen, mutta jos saisin tilaisuuden palata ajassa taaksepäin, niin tekisin kyllä eri ratkaisuja.

En ollut nuorena kypsä ihmisenä rakkauteen. Oletettavasti olisin kuitenkin kärsinyt mt-ongelmista, vaikka kaikki olisi mennyt kuten silloisissa unelmissani. Näin yksin on parempi kaikkien kannalta. 

Olen ollut voimakkaasti ihastunut/rakastunut vain kahdesti elämässäni, 22-vuotiaana ja 34-vuotiaana. Ensimmäiselle miehelle en kelvannut koska "kemia" puuttui, tämä toinen roikotti minua lähes 3 vuoden ajan välillä luvaten rakkautta, sormuksia ja lasta, välillä dumppasi elämästään kuukausiksi. Menin jo laskuissa sekaisin mutta ainakin 5-6 jäätävät pakit sain tältä mieheltä ja yhtä monta kertaa miinus yksi hän vonkui minua takaisin ja että haluaa että muutan hänen luokseen. Vetovoima oli molemminpuolista mutta muuten ei tultu toimeen, ajatusmaailmat ja persoonallisuudet aivan liian kaukana toisistaan.

Lopullisista pakeista on nyt vähän yli kuukausi ja olen yhä aivan rikki ja itken päivittäin vaikka tiedänkin että tuskin hommasta olisi ikinä mitään tullut. Klassinen järki vs tunteet.

Olen yrittänyt tapailla miehiä joilla on voimakkaita tunteita minua kohtaan mutta vaikka pidän heidän seurastaan tunteita ei minulla vaan ole, eikä myöskään sitä vetovoimaa jolloin seksi on kamalaa pakkopullaa.

Olen nyt 36v ja toivoin aina omaa perhettä ja lapsia. Kaikki toivo taitaa olla jo mennyttä mutta ajattelin silti vielä yrittää uutta alkua uudella paikkakunnalla ja tehdä kaikkeni että vielä ehtisin löytää sen jonka kanssa klikkaa halut ja myös ymmärrettäisiin toisiamme. :(

Vierailija kirjoitti:

Olen ollut voimakkaasti ihastunut/rakastunut vain kahdesti elämässäni, 22-vuotiaana ja 34-vuotiaana. Ensimmäiselle miehelle en kelvannut koska "kemia" puuttui, tämä toinen roikotti minua lähes 3 vuoden ajan välillä luvaten rakkautta, sormuksia ja lasta, välillä dumppasi elämästään kuukausiksi. Menin jo laskuissa sekaisin mutta ainakin 5-6 jäätävät pakit sain tältä mieheltä ja yhtä monta kertaa miinus yksi hän vonkui minua takaisin ja että haluaa että muutan hänen luokseen. Vetovoima oli molemminpuolista mutta muuten ei tultu toimeen, ajatusmaailmat ja persoonallisuudet aivan liian kaukana toisistaan.

Lopullisista pakeista on nyt vähän yli kuukausi ja olen yhä aivan rikki ja itken päivittäin vaikka tiedänkin että tuskin hommasta olisi ikinä mitään tullut. Klassinen järki vs tunteet.

Olen yrittänyt tapailla miehiä joilla on voimakkaita tunteita minua kohtaan mutta vaikka pidän heidän seurastaan tunteita ei minulla vaan ole,

Kannattaa laajentaa hakua toisella kierroksella oleviin miehiin. Sieltä voi löytyä laatuyksilöitä.

Vierailija kirjoitti:

Se, että ei tyydy huonoon suhteeseen on itsensä rakastamista ja kun alkaa huomaamaan oman arvonsa ja kieltäytyy huonoista suhteista alkaa vetämään myös puoleensa enemmän sellaisia kumppaneita, jotka oikeasti miellyttävät. 

Tuo varmasti lohduttaa näitä yksin jääneitä 50-vuotiaita.

upupup

Tyytymissuhteissa olevien tulisi keskustella vakavasti oman kumppaninsa kanssa tästä asiasta. Ei ole oikein, että joku on tietämättään tyytymissuhteessa. Jokaisella on oikeus saada etsiä itselleen kumppani suhteeseen, jossa kumpikaan ei joudu tyytymään. 

Vastenmielistä, jos tällaista ei saa itse valita!