Muita jotka ei ole koskaan saanut kumppanikseen sitä ihmistä, johon oli todella rakastunut?

Kukaan ei tule löytämään täydellistä. Väittäähän sitä voi mitä tahansa.

Vierailija kirjoitti:

Ex mies kertoi n.15 vuoden jälkeen humalassa, että jos olisi saanut valita, niin olisi elänyt lopun elämänsä ensimmäisen avokkinsa kanssa, joka oli lastensa äiti. Hän ei kuulemma voinut ajatellakkaan hankkivansa lapsia muiden naisten kanssa. Sen jälkeen hän oli ollut naisen kanssa, jota piti kauneimpana näkemänään ihmisenä, mutta nainen oli niin paha luonteeltaan, ettei se ollut kestänyt vuotta kauempaa. Minä olin kuulemma jotain tältä väliltä,  johon mies tyytyi, sillä muistutin kumpaakin näistä hänen elämänsä rakkauksista. No kuulemani jälkeen en saanut tuota vuodatusta koskaan mielestäni, vaikka yritin suhtautua muka hmm.. järjellä. Ero tuli minun aloitteesta 4 vuotta tuon hänen avautumisensa jälkeen, enkä ole halunnut olla enää missään tekemisissä. Tuntuu aika painajaiselta kuulla muistuttavansa jotain henkilöä, johon joku on ollut hulluna rakastunut ja siksi tämä on valinnut sinut. 

Neljä vuotta siis sinnittelit siinä eli yhteensä olitte 19 vuotta yhdessä.

Kuoliko sulta pikku hiljaa rakkauden tunteet, vai kuoliko ne kertarysäyksestä heti tuon humalaisen tunnustuksen jälkeen?

Puhuitteko koskaan selvin päin tuosta miehen tunnustuksesta? Peruiko mies koskaan puheita?

Eli sulle selvisi 15 vuoden jälkeen, että mies oli ikäänkuiin tyytynyt suhun koko tuon 15 vuotta. Miten kestit olla ne 4 vuotta vielä siinä suhteessa sen jälkeen?

Miten sanoit erohaluistasi miehelle? Teillä ei varmaan ollut yhteisiä lapsia sitten? Miten mies otti eron, päästikö hän sut tuosta noin vain menemään vai jäikö itkemään perääsi? Tiedätkö, hommasiko mies heti uuden naisen?

Miltä tuntuu, kun elämästäsi meni 19 vuotta miehen kanssa, joka tyytyi suhun?

Vierailija kirjoitti:

Kukaan ei tule löytämään täydellistä. Väittäähän sitä voi mitä tahansa.

Eihän siitä tässä olekaan kyse. Kyse on rakkaudesta. Voit rakastaa ja haluta intohimoisesti ihmistä, joka ei ole täydellinen :D. Koska kukaanhan ei ole täydellinen. Eli rakastat ihmistä intohimoisesti vikoineen päivineen. Siitä tässä on kyse.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luin järkyttyneenä tätä ketjua. Miksi ihmiset ovat tyytyneet? Eihän siitä tule onni, että tyytyy johonkin mikä ei ole suurta rakkautta. Itse olen pitänyt tätä tärkeimpänä asiana elämässä. Sitä kautta olen opastanut omiakin lapsia, että menkää sen mukaan mitä sydän sanoo. Ja mielellään vielä niin, että odotatte, että olette edelleen sitä samaa mieltä. Näin on ainakin minulla onnistunut. 

Nuoruuden rakkaus oli ihanaa 16-22- vuotiaana. Sitten huomasin sen hiipuvan. Löysin pian uuden, elämäni rakkauden. Katseltiin toisiamme 10 vuotta ennenkuin olimme molemmat aivan varmoja, että tunne kestää. Nyt takana on yhteiseloa 34 vuotta ja elämme elämämme parasta aikaa. Ei mikään ole niin tärkeä tunne kuin oikea rakkaus molemmin puolin. Se auttaa elämän murheissa kaikkeen. 

No jossain vaiheessa sitä pitää perhe perustaa, jos lapsia haluaa. Ei voi odotel

Jep, ei läheskään kaikki ensinnäkään ole sen näköisiä, että heihin voisi kukaan tuntea mitään elämää suurempaa rakkautta. Tavallisiin persjalkaisiin perunaneniin ei rakastuta, vaan koetaan ystävyyden ja kiintymyksen tunteita kun ei haluta olla koko ikää ihan yksinkään. 

Vierailija kirjoitti:

Tuossa muuten on varmasti vinha perä, että joko molempien pitää olla just yhtä rakastuneita tai sitten miehen se rakastuneempi jotta suhde voi toimia.

Näkeehän sen jo siitäkin, että kun mies on kiinnostuneempi/ihastuneempi jo siinä tutustumisvaiheessa mitä nainen niin kaikki menee mukavan smoothisti ja tapailu syvenee oikeaksi parisuhteeksi verrattuna siihen, että nainen se kiinnostuneempi/ihastuneempi. Silloin mies vaan venkoilee ja keksii syitä ja selityksiä miksi mikään ei käy mutta vakuuttaa kuitenkin olevansa ihan tosissaan ja kiinnostunut. Rakastan, rakastan.

Ihan jo sillä on iso ero kumpi tekee aloitteen. Nainen harvemmin lähtee edes ekoille treffeille jos mies ei yhtään hotsita, mutta miespä lähtee vaikka nainen ei hotsittaisikaan koska mies kuvittelee haistavansa tässä mahdollisuuden helppoon/varmaan seksiin.

Niin kuinkahan moni avioliitto on alkanut tuolla tavalla. Jos sitä miettii niin päin että jos kukaan ei ottaisi muuta kuin sen jonka kokee oikeaksi niin kuinka paljon vähemmän olisi avioliittoja ja syntyneitä lapsia eli olisiko suomen väkiluku jotain aivan toista kuin nyt.

Ja nythän nuoret naiset eivät halua enää edes parisuhteita kun miehet ovat kuulemma pilalla näiden treffipalstojen käytön myötä eli seikkailevat vaan naisen luota toiseen mutta mitään vakavaa suhdetta sillä tavalla ei synny.

Olen 2 kertaa tyytynyt mieheen, koska itsetuntoni on vaan ollut niin huono, että minusta ei ollut muuhun. Lapsuudessani vanhempani aina puhuivat, kuinka muiden lapset on niin hyviä ja kaikessa parempia kuin minä. Kaikessa paisti läpi se, että jos joku sinut huolii niin ota se, koska et saa mitään kummoista. Jälkikäteen olen tajunnut, että minä olisin saanut kyllä kenet tahansa, mutta vanhempani pelkäsivät, että he eivät riitä. Eivät ole rikkaita, eivätkä hienosta suvusta. Kyse oli siis heidän itsetunnostaan jonka puuttuminen syyllistettiin minun niskaani. Tyydyin siis niin heikkotasoiseen mielnterveys ongelmaiseen mieheen, että ei hänestä ollut edes työelämään. Sen alemmas ei juuri voinut päästä.  Toinen mies oli täysin alkoholisoituneesta perheestä  jotka viettivät aikaa puistossa. Eli lähtökohdat hyvälle suhteelle olivat minimaaliset. Tyydyin taas johonkin pelastajan rooliin, jossa yritin pelastaa henkisesti sairasta ihmistä. Vasta nyt 50 vuotiaana olen ymmärtänyt, että minun tehtäväni ei ole kannatella ihmisiä, vaan kaipaan myös itse kunnioitusta ja tukea. Minut oli vaan jo lapsena aivopesty ajatukseen, että en ole kenellekkään tarpeeksi hyvä. 

En vain uskaltanut sitoutua. Kului muutamia vuosia ja rehellisesti sanottuna valtasi vauvakuume. Siinä sitten jotenkin lähti mukiin menevän miehen kimppaan vaikka rakkautta sanan varsinaisessa merkityksessä emme kumpikaan tunteneet. Hänellä oli purettu kihlaus takanaan ja minulla oli työura ollut tärkeintä. Intohimoa oli kyllä ja kaipaamani lapsetkin ilmaantuivat. Arki on normaalia perhe-elämää ja se näyttää riittävän molemmille. 

Ikävää, kaikki eivät voi olla leffatähtien kanssa. Mitä meinasit tehdä asialle, yli-ikäinen ämmänraato?

Vierailija kirjoitti:

Luulen, että alle 100 000€ tienaavilla rumiluksilla se on useinmiten tasan tätä. Ennen oli painetta pariutua, jos ei halunnut elämää luostarissa tai peräkammarissa, mutta nykyisin kun nuo uhat ovat väistyneet niin paine pariutumiseen on vähentynyt.

Älkää suotta alapeukuttako kuulun myös itse köyhien rumilusten sarjaan.

Esim. 90 000e/vuosi tienaava ei ole köyhä, vaan reippaasti hyvätuloinen. Kuukausipakka/-tulot ovat tällöin 7500e. Vaikka tuo olisi brutto (En tiedä, tarkoittiko edellinen tuloja bruttona vai nettona).

Käyhyysrajan yksi mittari on tällaista luokkaa: nettotulot 16 910 e/vuosi , eli 1 410 e/kk

"Eurostatin käyttämä köyhyysraja on 60 prosenttia vuosittaisesta mediaanitulosta.[2] Ihmistä pidetään siis köyhänä, jos hänen nettotulonsa ovat alle 60 % keskimmäisen tulonsaajan nettotuloista.[3] Vuonna 2022 pienituloisuusraja oli Suomessa yhden hengen taloudessa 16 910 euroa vuodessa eli noin 1 410 euroa kuukaudessa. Rajan alapuolelle jäi 730 800 henkilöä eli 13,4 % väestöstä.[2]"

https://fi.wikipedia.org/wiki/K%C3%B6yhyysraja#:~:text=Ihmist%C3%A4%20p….

Nyyh, ettekö te koskaan kasva aikuisiksi?

Pelkäsin, etten tulisi onnelliseksi hänen kanssaan ja ettei suhde kestäisi. Henkisestä yhteydestämme huolimatta meillä oli sellaisia erottavia tekijöitä, kuten iso ikäero, jotka todennäköisesti olisivat rasittaneet suhdetta.

Sittemmin löysin minulle sopivan miehen. Elämä on osoittautunut meillä kovaksi kamppailuksi mm. terveyshaasteiden takia. Kaikilla ei onneksi mene elämä näin, mutta meillä se on mennyt. Se nuoruuden aikainen rakkauteni ei ehkä olisi jaksanut näitä kaikkia vaikeuksia. Ehkä minä aistin nuorena oikein, että meistä ei ole elämään yhteistä loppuelämän arkea. Häneen tutustumisella on kuitenkin ollut oma ainutlaatuinen tarkoituksensa elämässäni. Miehestäni tuli turvallisempi olo, vaikka hän alkuaikoina pohti suhteen onnistumisen mahdollisuuksia ja omaa kykyään parisuhteeseen. 

Vierailija kirjoitti:

Luulen, että alle 100 000€ tienaavilla rumiluksilla se on useinmiten tasan tätä. Ennen oli painetta pariutua, jos ei halunnut elämää luostarissa tai peräkammarissa, mutta nykyisin kun nuo uhat ovat väistyneet niin paine pariutumiseen on vähentynyt.

Toisaalta taas moni rikas on ihan varmasti suhteessa, jossa toinen osapuoli on enemmän kiinnostunut hänen rahoistaan kuin ihmisestä itsestään.  

Vähän ohiksena. En ole koskaan rakastunut miehen komeuteen, pituuteen ja muihin ulkoisiin asioihin, vaan sen ihmisen luonteeseen. Kukaan näistä miehistä ei ole ollut pitkä eikä perinteisellä tavalla komea tai edustanut jotakin tiettyä hienoa asemaa. Ulkonäkö on kuitenkin miellyttänyt minua ja muut asiat ja kokonaisuus on vaikuttanut sopivalta minulle. Mielestäni nämä avaruuskirurgilaatikkoleukakalsarimalli -puheet ovat niin tympäiseviä ja perättömiä. En jaksaisi ikinä kiinnostua tuollaisesta. Tärkeintä on mielestäni keskusteluyhteys, yhteinen arvomaailma ja fyysinen vetovoima. Tällä tavalla minulle on kolahtanut vain kaksi miestä koskaan, ja toinen heistä on nykyinen mieheni. 

Vierailija kirjoitti:

Entäpä kun sitä rakkautta ei ole löytänyt? 

N58

Itse olen yksi näistä tyytymisistään ketjuun kirjoittaneista ja olen nyt jälkeenpäin kauhukseni hoksannut, että se aito oikea rakkaus jäi kohdallani löytymättä hyvinkin juuri siksi, että nuorena olin tuollaisessa tyytymissuhteessa ja siinä samalla myös liikuin porukoissa jotka tuntui aina itselleni kovin vierailta, mutta yritin sekä sietää että sopeutua siihen itselleni vääränlaiseen elämäntapaan ja ajatusmaailmaan. Lopulta oli pakko vaan lähteä, mutta ne ns parhaat vuodethan ne tuollaisessa suhteen irvikuvassa tuhraantui.

Se itselleni oikeanlainen kumppani ei nimittäin lähesty "toisen omaa" enkä toisaalta itsekään vilkuillut sivuille kun parisuhteessa elin vaan olin 100% uskollinen ja kuin laput silmillä vaikka kumppania kohtaan ei koskaan mitään vahvoja tunteita ollutkaan. Olin vaan päättänyt sitoutua ja naiivina kuvittelin ettei parisuhteen kuulu mitään ruusuilla tanssimista ollakaan eikä se kumppani vaihtamalla parane.

Tyhmä minä :(

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mutta kertokaapa nyt  onnelliselle sinkkunaiselle MIKSI olette tyytyneet?

Miksi on ollut niin hiton tärkeää saada edes joku, joku johon vain tyytyy paremman puutteessa?

En iki maailmassa ryntyisi tuohon jos ylipäätään parisuhdetta edes harkitsisin!  Kauhea ajatus.

Ettekö ole ajatelleet että teillä on vain yksi elämä. Kannattaako se uhrata ja heittää hukkaan tyypin kanssa johon tyytyy? Eikö silloin ole miljoona kertaa onnellisempi yksin?

En ole suhteessa, mutta valideja syitä: haluaa lapsia, lapsenlapsia, perheen, ei halua viettää koko ikäänsä yksin (etenkin keski-iässä useimmat viettää aikansa oman perheensä ja sukunsa kanssa, ei sinkkukavereiden). 

Niin ja vaikka ei lapsia haluiskaan, niin onhan sitä mukavaa jos on joku jonka kanssa matkustaa ja hankkia erilai

Ystävä?  Pitääkö sitä elämänkumppaniksi hankkia, jos ei kiinnosta muu kuin matkustelu?

Vierailija kirjoitti:

Oma ongelmani on aina ollut, että kun/jos rakastun hulluna, niin nostan ihmisen sellaiselle jalustalle, että pelkkä näkeminenkin saa minut lähinnä sekoamaan. En uskaltaisi ikinä alkaa suhteeseen sellaisen tunteen vallassa. Valitettavasti on siis helpompi alkaa suhteeseen henkilön kanssa,  joka on tyyliin "vain joku jotenkin sopiva".  No selväähän se on, että nämä suhteet ei kanna mihinkään ja elämä on onnetonta. Lopulta sitä on sitten yksin, kun ei jaksa enää sinnitellä.  Olen siis surkea luuseri, koska olen pelännyt, että en riitä, kun olen itse todella rakastunut. 

Samoja ajatuksia ja toimintamalleja mullakin. Lisäksi en todellakaan ole uskaltanut edes kuvitella, että minusta voisi kiinnostua joku tavallinen ja hyvä kunnon mies saati sitten joku "tasokkaampi" vaan olen pitänyt omaa tasoani todella alhaisena. Siksi sitä on tullut kalastettuakin hyvin sameissa pohjavesissä eli jo lähtökohtaisesti suhteen onnistumisprossa on ollut jotain nollan ja olemattoman välissä vaikka ne jännät ja rentut olenkin osannut kiertää. Kaksi huonoitsetuntoista on yhtä kuin täyskatastrofi vaikka siinä ei olisi edes päihteet mukana.

Ei puhettakaan että olisin edes nuorena ihastunut salaakaan mihinkään suosikkipoikaan vaan se oli ihan selkäytimessä ettei sellaiset ole minua varten ja minä sitten saan sen mikä muilta jää yli. Olihan jo lapsuudessa opetettu että aina pitää odottaa omaa vuoroa ja se oli vasta vikana kaikkien muiden jälkeen.

En ymmärrä miksi osa vanhemmista haluaa kasvattaa lapsensa niin, ettei itsevarmuutta ole ollenkaan. Terve itsevarmuus olisi hirveän tärkeä asia ihan koko elämän kannalta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ex mies kertoi n.15 vuoden jälkeen humalassa, että jos olisi saanut valita, niin olisi elänyt lopun elämänsä ensimmäisen avokkinsa kanssa, joka oli lastensa äiti. Hän ei kuulemma voinut ajatellakkaan hankkivansa lapsia muiden naisten kanssa. Sen jälkeen hän oli ollut naisen kanssa, jota piti kauneimpana näkemänään ihmisenä, mutta nainen oli niin paha luonteeltaan, ettei se ollut kestänyt vuotta kauempaa. Minä olin kuulemma jotain tältä väliltä,  johon mies tyytyi, sillä muistutin kumpaakin näistä hänen elämänsä rakkauksista. No kuulemani jälkeen en saanut tuota vuodatusta koskaan mielestäni, vaikka yritin suhtautua muka hmm.. järjellä. Ero tuli minun aloitteesta 4 vuotta tuon hänen avautumisensa jälkeen, enkä ole halunnut olla enää missään tekemisissä. Tuntuu aika painajaiselta kuulla muistuttavansa jotain henkilöä, johon joku on ollut hulluna rakastunut ja siksi tämä on valinnut si

No tietenkin tuntui ja tuntuu huijaukselta koko aika.  Ei mies ollut millänsäkkään kun sanoin haluavani erota. Miksi olisi ollut, koska hän oli vaan tyytynyt ja odotellut varmaan kokoajan jotain parempaa tai jopa ensimmäistä puolisoansa takaisin. Mies itseasiassa alkoi puhua avoimemmin noista edellisistä naisistaan tuon jälkeen, että varmaan koki helpotusta kun oli sanonut minulle "suorat sanat".  Ei se minun rakkaus heti kuollut, vaan siihen tarvittiin nuo 4 vuotta, kun mittani oli lopullisesti täynnä. Tietenkin kielsin ensin jotenkin mielessäni tuon miehen tunnustuksen ja uskottelin, että kun on näin kauan oltu niin eihän tuo voi olla täysin totta. Mutta eihän tuollainen uskottelu itselle loputtomasti läpi mene, kun tietää että mies oli kiinnostunut vain siksi, että muistutin näitä entisiä. Hän yritti sinnikkäästi alkuvuosina muuttaa hiuksiani ja vaatetustani.  Ei siis putänyt minusta minun itseni vuoksi. En tiedä mitä hänelle kuluu, koska en halua olla missään tekemisissä. Puistattaa ajatuskin. 

 

"Itse olen yksi näistä tyytymisistään ketjuun kirjoittaneista ja olen nyt jälkeenpäin kauhukseni hoksannut, että se aito oikea rakkaus jäi kohdallani löytymättä hyvinkin juuri siksi, että nuorena olin tuollaisessa tyytymissuhteessa ja siinä samalla myös liikuin porukoissa jotka tuntui aina itselleni kovin vierailta, mutta yritin sekä sietää että sopeutua siihen itselleni vääränlaiseen elämäntapaan ja ajatusmaailmaan. Lopulta oli pakko vaan lähteä, mutta ne ns parhaat vuodethan ne tuollaisessa suhteen irvikuvassa tuhraantui.

Se itselleni oikeanlainen kumppani ei nimittäin lähesty "toisen omaa" enkä toisaalta itsekään vilkuillut sivuille kun parisuhteessa elin vaan olin 100% uskollinen ja kuin laput silmillä vaikka kumppania kohtaan ei koskaan mitään vahvoja tunteita ollutkaan. Olin vaan päättänyt sitoutua ja naiivina kuvittelin ettei parisuhteen kuulu mitään ruusuilla tanssimista ollakaan eikä se kumppani vaihtamalla parane.

Tyhmä minä :("

Kiva vanhana tajuta nämä asiat, kun elämä on ikäänkuin jo ohi.

Vierailija kirjoitti:

No en saanut ihastustani, tosin en edes yrittänyt. Tiesin ettei  edes kannata yrittää ja myöhemmin tajusin  myös sen etten sellaisessa suhteessa olisi ollit mitenkään onnellinen. 

Tilalle sain tasapainoisen ja hyvän suhteen ihmisen kanssa kenestä välitän todella paljon, hän ei vienyt jalat alta mutta on turvallinen ja hyvä ihminen ja se on minulle tärkeämpää.

Minäkin jätin aikanaan yrittämättä, koska olin vakuuttunut ettei hän ole kiinnostunut eikä koskaan kiinnostuisikaan tällaisesta koska hänellä oli ottajia joka sormelle.

Vuosia myöhemmin tavattiin aivan sattumalta työympyröissä kummallekin vieraassa kaupungissa ja käytiin päivän päätteeksi yhdessä kahvilla. Silloin kävi ilmi, että tämä mies oli ollut ihastunut minuun ja saanut kuulemma minulta pakit! Olin ihan kuin nuijalla päähän lyöty koska en edes ollut tajunnut tämän tehneen aloitettakaan, mutta sitten kun tämä mies kuvaili tilanteen niin kyllähän mä sen muistin. Ei vaan käynyt silloin aikanaan edes mielessä sellainen vaihtoehto että kyseinen mies olisi minusta kiinnostunut niin en ollut reagoinut tuohon aloitteeseen mitenkään. Mies taas oli tulkinnut sen ettei mua kiinnostakaan ja saaneensa pakit.

Eikä tullut mitään vuosisadan rakkaustarinaa vieläkään, koska mies oli jo perheellistynyt ja itse en toisen omaan koske. Toki ei sellaiseen olisi ollut tilaisuuttakaan eikä kyseinen mieskään enää ollut minuun ihastunut.

Toisaalta olisi ehken ollut parempi etten tuosta olisi totuutta koskaan kuullutkaan, koska aikansa se harmitti ihan vietävästi vaikka eihän mennyttä mikään muuta.

upupup