Muita jotka ei ole koskaan saanut kumppanikseen sitä ihmistä, johon oli todella rakastunut?

upupup

Vierailija kirjoitti:

Ikävää, kaikki eivät voi olla leffatähtien kanssa. Mitä meinasit tehdä asialle, yli-ikäinen ämmänraato?

Muihin ihmisiin halventavasti suhtautuvien lapsellisten ihmisten kanssa ei kukaan voi saada onnellista, kypsää parisuhdetta. Ei sillä, että kukaan haluaisikaan.

Sain sen miehen, jonka halusin ja jota rakastin. En ole joutunut tyytymään. Mutta on ollut todella surullista tajuta olleensa aina se, joka rakastaa enemmän ja joka on sitoutunut yhteiseen elämään syvemmin. Olevansa se, joka on toiselle helposti korvattavissa. Tajuta näin 5-kymppisenä sen, että ei oikeasti ole ollut toiselle samalla tavalla tärkeä. 

Pitkä yhteinen elämä ja ihan hyväkin sellainen on lopulta seurausta vain siitä, että mä olen tehnyt sen eteen kaikkeni. Joskus mietin, että mitä jos mun rakkaus lopulta kuolee. Ehkä jopa toivon sitä. Sitten ei enää satu olla se joku, joka vain kelpaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Entäpä kun sitä rakkautta ei ole löytänyt? 

N58

 

 

 

Itse olen yksi näistä tyytymisistään ketjuun kirjoittaneista ja olen nyt jälkeenpäin kauhukseni hoksannut, että se aito oikea rakkaus jäi kohdallani löytymättä hyvinkin juuri siksi, että nuorena olin tuollaisessa tyytymissuhteessa ja siinä samalla myös liikuin porukoissa jotka tuntui aina itselleni kovin vierailta, mutta yritin sekä sietää että sopeutua siihen itselleni vääränlaiseen elämäntapaan ja ajatusmaailmaan. Lopulta oli pakko vaan lähteä, mutta ne ns parhaat vuodethan ne tuollaisessa suhteen irvikuvassa tuhraantui.

Se itselleni oikeanlainen kumppani ei nimittäin lähesty "toisen omaa" enkä toisaalta itsekään vilkuillut sivuille kun parisuhteessa elin vaan olin 100% uskollinen ja kuin laput silmillä vaikka kumppania kohtaan ei koskaan mitään vahvoja tunteita ollutkaan. Olin vaan päättänyt sitoutua ja naiivina kuvittelin ettei parisuhteen kuulu mitään ruusuilla tanssimista ollakaan eikä se kumppani vaihtamalla parane.

 

Tyhmä minä :(

Olin juuri aikeissa kirjoittaa, että minä todennäköisesti sain ns. elämäni rakkauden puolisokseni juuri siksi, että en "kelpuuttanut" muita. En tarkoita, että tällainen mitenkään aina osuisi kohdalle ja tunteet olisivat molemminpuoliset mutta jos itse olisin "ottanut vain jonkun kiinnostusta osoittaneen", olisin ollut uskollinen siinä suhteessa ja vastaavasti kukaan, jota olisin voinut arvostaa saati rakastaa, ei olisi yrittänytkään siihen väliin. 

Se sitten on asia erikseen kuinka paljon tällainen lopulta on oma valinta. Epäilen, että kyseessä on osittain jopa synnynnäinen ominaisuus, jota ei pääse valitsemaan itse. Minä _tiesin_ nuoresta asti, että ketään en kelpuuta enkä ryhdy suhteeseen, jonka en oleta ja toivo olevan loppuiäksi eikä se muuttunut mihinkään silloinkaan kun olin yksinäinen ja toivoin parisuhdetta. Tämä nimenomaan oli jonkinlainen "tieto", jonka vastaisesti en edes kyennyt toimimaan. Kriteerit olivat korkealla ja ainoa suhteeni on ja on ollut ns. elämäni rakkaus mutta mietin kyllä miltä osin, jos miltään, tähän tilanteeseen päätyminen on ollut omaa ansiotani.

Lisään vielä, että en usko mihinkään huuhaahan tai rakastumiseen ensi silmäyksellä tms. tai elä missään "hattaramaailmoissa". Avioliittokin on minulle ensisijaisesti juridinen sopimus. Näin, vaikka olen ollut lähes 20 vuotta onnellisessa avioliitossa, jokainen päivä yhtä rakastuneena. Luultavasti minulla on vain ollut järjetöntä tuuria; toisaalta kohdata tällainen henkilö, joka lisäksi tuntee samoin, toisaalta jääräpäisesti olla pysynyt vapaana siihen asti.

Mä en ole koskaan edes saanut ihastua kunnolla saati sitten rakastua eli en siinä mielessä ole joutunut tyytymään toiseksi parhaaseen vaikka tyytymään olenkin joutunut ja se vasta typerää onkin.

Jostain syystä se vaan oli yritettävä sen ainoan kanssa joka jotain kiinnostusta osoitti ja jolle vaikutti kelpaavan, koska nuorena oli hirveä hoppu seurusteluun kun pelkäsi kuollakseen että jää yksin ja lapsettomaksi. Sitten sitä ihan hampaat irvessä yritti saada toimimaan ja sellaiseksi sitoutuneeksi loppuelämän suhteeksi vaikka samaan aikaan se kumppani v*tutti suurimman osan aikaa niin ettei veri kiertänyt. En tosiaan ymmärrä miten ihmeessä sitä kuvitteli edes nuorena tuollaisen olevan jotenkin järkevää tai edes mahdollista toimia, mutta epäilen että siihen vaikutti se jankkaus kuinka ei pidä olla liian ronkeli ja kuinka sitä jää yksin jos ei ketään kelpuuta (ihan kuin niitä vaihtoehtoja olisi ollut jonoksi, saati torjuttavaksi asti!) ja kuinka sellaista romanttista rakkautta on vaan hollywoodissa ja harlekiineissa eikä se ruoho ole vihreämpää aidan toisella puolen jadajadajada..

Tuo suhde kesti muutaman vuoden ja aiheutti kyllä niin vinksahtaneen käsityksen parisuhteesta ja tuhosi jo valmiiksi heikkoitsetuntoisen ihmisen itsevarmuuden rippeetkin. Sekä sai kuvittelemaan, etten olekaan parisuhdeihminen perhekeskeisyydestäni huolimatta, että jättäydyin sinkuksi ihan omasta tahdosta. En siis etsinyt ketään, mutta päinvastaisista väitteistä huolimatta ei sitä silloinkaan saanut hätistellä kiinnostuneista kimpustaan vaan ihan yksin sai rauhassa elää ja olla. 

Lopulta sitten aloin taas kaivata kumppania, mutta jos se oli vaikeaa alta parikymppisenä niin vähän päälle kolmikymppisenä se olikin jo mahdotonta. Jäin siis lopulta lapsettomaksi ikisinkuksi vaikka tämä oli just se tilanne minkä halusin välttää. Harmittaa, koska olisin taatusti ollut sille just itselle oikeanlaiselle ihmiselle varsin mainio elämänkumppani. 

upupup

upupup

Vierailija kirjoitti:

Minä olen kyllä aina ajatellut että valtaosa ei "saisi" ketä eniten rakastanut/ ihastunut, vaan että se on enemmän semmosta hömppäromanttinenelokuva -kamaa ja oikeat suhteet on enemmän semmosia missä ei ehkä niin palavasti olla yhtäaikaa rakastuneita vaan enemmän kasvetaan yhteen kun annetaan suhteelle mahdollisuus.

Se "ensi-rakkaus", joka jää saamatta, jää monella sellaiseksi vaaleanpunaiseksi pumpulihaaveeksi, jonka rinnalla se ruuhkavuosien perhearki tuntuu todella vaikealta kestää. Sitten pahimmillaan lähdetään hakemaan syytä siitä puolisosta.

Vierailija kirjoitti:

Vähän ohiksena. En ole koskaan rakastunut miehen komeuteen, pituuteen ja muihin ulkoisiin asioihin, vaan sen ihmisen luonteeseen. Kukaan näistä miehistä ei ole ollut pitkä eikä perinteisellä tavalla komea tai edustanut jotakin tiettyä hienoa asemaa. Ulkonäkö on kuitenkin miellyttänyt minua ja muut asiat ja kokonaisuus on vaikuttanut sopivalta minulle. Mielestäni nämä avaruuskirurgilaatikkoleukakalsarimalli -puheet ovat niin tympäiseviä ja perättömiä. En jaksaisi ikinä kiinnostua tuollaisesta. Tärkeintä on mielestäni keskusteluyhteys, yhteinen arvomaailma ja fyysinen vetovoima. Tällä tavalla minulle on kolahtanut vain kaksi miestä koskaan, ja toinen heistä on nykyinen mieheni. 

Se on juurikin näin. Sama itsellä. En ole ihan varma, mistä nämä kirurgijutut kumpuaa, kun katselen kavereita, sukulaisia ja vastaantulijoita, niin kummallisen näköisiä kumppaneita on kaikilla (itselläkin). Miehessä vetoaa aivot, ennen kaikkea. Sitten sopiva ominaishaju ja se on siinä. 

Vierailija kirjoitti:

Jos ei ole ulkonäöltään ja/tai saavutuksiltaan jotenkin positiivisesti edukseen poikkeava, suurella todennäköisyydellä joutuu suhteeseen, jossa vähintään toinen tyytyy... Jos siis suhteeseen hakeutuu. 

Omalla kohdalla kaikki sellaiset "sukat pyörii jaloissa" tyypit, joita on kohdannut, ovat antaneet pakit ja/tai olleet varattuja. Sitten taas ne, joilla sukat pyörii jaloissa minua kohtaan, ovat olleet niitä, jotka eivät herätä oikein mitään tuntemuksia itsellä. 

Ehkä sinua kiehtoo juuri tämä saavuttamattomuus. Ja päinvastoin, jos mies vaikuttaa sinulle "liian helpolta" (osoittaa ylipäätään kiinnostusta) menetät välittömästi kiinnostuksesi.

Minulle käynyt juuri noin. Aivan väärän ihmisen kanssa naimisissa. Raha-asiansa saanut sotkettua todella pahasti. Äkäinen ylipainoinen kärttyisä ukko. Voisin antaa kiertoon saman tien kotoani sohvalta makaamasta!

Minullakin takana reilu 10v pidempi suhde, jonka päättyessä itkin lohduttomasti. Tämän jälkeen oli muutama lyhyt suhdekokeilu, mutta ne eivät tuntuneet ainakaan näin jälkeenpäin miltään. Lopulta melko yllättäen tapasin nykyisen mieheni, jolla lähes vastaava suhdetausta, yksi yli 10v suhde, eikä kummallakaan lapsia. Molemmat ihastuivat ensinäkemältä, mutta molemmilla oli tällöin meneillään myös muita kuvioita, joten kesti hetken, ennen kuin uskalsimme tosissaan alkaa suhteeseen.

En koskaan ole kokenut näin vahvaa rakkautta, vaikka en olekaan miehelle tätä sanoin paljastanut, vaikka ehkä se naimisiinmenomme jälkeen on oletus ollutkin. Hän on kuitenkin kertonut ja näyttänyt tuntevansa samoin, ja ihmetellyt miten ei vain tiennyt paremmasta, kun aiempaan pitkään suhteeseensa oli jäänyt. 

Toivon kaikille tällaista rakkautta, älkää tyytykö.

Vierailija kirjoitti:

Mä sain sen miehen avioliittoon, johon olin umpirakastunut. Mutta hän ei ollutkaan umpirakastunut muhun näköjään. Ja niin se avioliitto päättyi siihen, että mies petti ja jätti. Avioliitto kesti kuiteski yli 15 vuotta.

Ootko siis varma, että tunne olisi ollut molemminpuolinen, jos olisit saanut elämäsi suuren rakkauden?

Nimittäin voinpa kertoa ihan kokemuksesta, että on aivan kammottavaa olla miehen kanssa avioliitossa, josta aavistat, että vain tyytyi suhun, kun ei saanut jotain toista. Se tunne on jotain aivan jäätävää. 

Tuo tunne on aivan kammottava vaikka olisi itsekin alun perin yhtälailla tyytynyt mieheen. 

upup

Elämä ei ole täydellistä, eikä suhteetkaan ole täydellisiä. Onneksi sain sentään lapsia kuitenkin.

Monet miehet ovat olleet vakavassa mielessä kiinnostuneita minusta. Enpä olisi ikinä uskonut tällaista kouluaikoina kun olin hiljainen ja epäsuosittu tyttö.

Itse olen ollut vain kaksi kertaa vakavissani kiinnostunut ja rakastunut. Toinen oli mieheni ja se ensimmäinen mies oli sellainen, jonka kanssa emme olisi sopineet yhteen. Minulla kiinnostusta miehiä kohtaan on rajannut selkeästi se, että uskovaisena olen halunnut uskovaisen miehen. Muut vaihtoehdot olen sivuuttanut automaattisesti.

Mielestäni on erikoista, että se mies, johon rakastuin kaikkein vahvimmin ja jota en koskaan unohda, ei ole uskovainen ja meillä oli muitakin mielestäni sovittamattomia eroavaisuuksia. Hän jotenkin rikkoi nuo raja-aidat ja näimme toisemme vain ihmisinä. Tunteet olivat molemminpuolisia. Hän muutti minua eniten myönteisellä tavalla. Hänen jälkeen en etsinyt aktiivisesti miestä, mutta kun sopiva mies tuli kohdalleni, osoitin hänelle kiinnostustani.

Se suuri rakkaus ei aina ole sopiva ihminen jakamaan arkielämää. Hän voi kuitenkin olla muuten merkityksellinen, hänellä oli oma tarkoituksensa. Näin olen ajatellut.

Minusta ei kukaan ole ikinä ollut romanttisesti kiinnostunut, enkä ole ikinä ollut edes treffeillä. Vieläkin itkettää lähes joka päivä, että joudun viettämään loppuelämäni yksin (tässä vaiheessa jo hävettää ja ahdistaa liikaa ne keskustelut, joissa esim. joutuisi kertomaan olevansa neitsyt ja olleensa aina yksin). Olen kyllä tottunut jo hoitamaan kaikki asiani itse remontoinnista itseni hommaamiseen taksilla sairaalaan tarvittaessa jne..., mutta sydämessä tuntuu joka päivä tyhjyys mukavista harrastuksista, ystävistä ja hyvästä työstä huolimatta. Kenties se tyhjyys joku päivä ei enää muistuta itsestään? 

Edelliseen lisäten, että olen siis ollut tuhottoman ihastunut monia kertoja, mutta näistä ei ikinä ole tullut mitään! 

Tekstien perusteella ei ole kyse siitä, että ei olisi saanut sopivaa, vaan siitä, ettei ole jaksanut odottaa eikä tehnyt asian eteen riittävästi, että olisi löytynyt joku, jota rakastaa.

Ne ovat kaksi ihan eri asiaa. Ne ihmiset, jotka ovat rakkausliitossa eivät ryhdy olemaan ensimmäisen kanssa joka kiinnostusta osoittaa. Itselleni on vaikea ymmärtää miten tuollainen suhde voi syntyä, koska en kykenisi esim seksiä harrastamaan.