Onko jollain syvää äitihaavaa? Oliko ainoa keino sen parantumiseen katkaista välit?

Minä katkaisin välit totaalisesti äitiini ja vanhimpaan siskooni.

Äitini ei koskaan ole sietänyt minua. En olisi saanut syntyä ja siitä sain syyt päälleni. En itse asiassa syntynyt hänen mielestään, minä ilmestyin. Ikäänkuin tahallani. Tungin hänen elämäänsä.

En kerro enempää, mutta haava on eikä parane koskaan.  Laitoin välit poikki lopulta, mutta kaikki se paha ja kamala elää yhä. Ei sitä voi noin vain unohtaa.  Kun lapsi on pienestä vauvasta saanut kokea kylmyyttä ja vihaa, mitä siitä voi syntyä.

Lapsen 2-3 ensimmäistä elinvuotta on tärkeimmät.

Vauva tarvitsee kehittyäkseen vuorovaikutussuhteen toiseen ihmiseen. Vauvalla on valmiuksia ja tarve vuorovaikutukseen syntymästä alkaen.

Pysyvä ja läheinen suhde vanhempaan on ensiarvoista. Lapsen kehityksen kannalta on tärkeää, että hänelle kehittyy vauvavaiheessa ja varhaisvuosina hyvä perusturvallisuus. Jos se jää puuttumaan,  kasvaa ahdistuneita ja masentuneita aikuisia.  Näistä voi lukea jos kiinnostaa.

Olen käynyt puhumassa asioista mutta kun on menty liian kipeisiin asioihin olen lopettanut terapian. Se on niin tuskallista että on ollut helpompi yrittää työntää kaikki pois, vaikka se sitten johtaakin siihen että ihmissuhteet    kuten moni muukin asia vaikeutuu kohtuuttomasti.

Nyt olen menossa taas puhumaan näistä.  Olen päättänyt kestää sen tuskan.

Pois työntäminen ja yritys unohtaa ei auta. Trauma elää kehossa ja jos sitä ei pura se pysyy.  Sellaisen ihmisen seurasta poistuminen ja välien poikki pistäminen on ilman muuta selvää. Ei saa antaa rikkoa itseään yhtään enempää.

Minä sulle syvän äitihaavan näytän

Vierailija kirjoitti:

Psyko sanoi että minulla on ongelmallinen äitisuhde. Sanoin ettei ole. Minulla nyt vain sattuu olemaan kusipää äitinä.

Pikkuisen ristiriitainen viesti nyt. Nimittäisitköhän auttajaasi psykoksi jos äitisi ei olisi kusipää? Vai onko periytyvää?

Ei tuo vielä mitään. Isäni toi huorrria kotiin ja kun äiti kuoli niin kusi vielä minun huoneeseeni. Kävi kimppuuni ja kun soitin lopulta poliisit niin haukkui minut maan rakoon miksi niin tein.

Vierailija kirjoitti:

Ei tuo vielä mitään. Isäni toi huorrria kotiin ja kun äiti kuoli niin kusi vielä minun huoneeseeni. Kävi kimppuuni ja kun soitin lopulta poliisit niin haukkui minut maan rakoon miksi niin tein.

Siis kusi ilkeyttään vai luuliko olevansa vessassa? Ai kamala joka tapauksessa. On monella karmea risti näistä vanhemmantyngistä. Itse kun kerroin isälle, että äiti kuoli, hän ei ensin tajunnut sitä lainkaan, ja sitten alkoi haukkua äitiä minulle. Alkoholidementia. Mutta yhä edelleen ihmettelen, mikä helvetin dementia minulla oli, kun kuuntelin kohteliaasti selontekoa. Vasta viikkoja myöhemmin tilanteen irvokkuus oikein paljastui itselleni. Lopullisesti tajusin sen, kun isä selvimpänä mahdollisena hetkenään alkoi ehkä vuotta myöhemmin kysymään, milloin se äitis oikein kuolikaan, hän laittaa kalenteriin. Oli sillä hetkellä asianmukaisen surevan kuuloinen jopa. Ei huh. 

Minkä niminen kirja, voisin lukea?

Vierailija kirjoitti:

Jep. Ensin pitää katkaista se napanuora. Sitten itse kasvaa aikuiseksi. Ja sitten puhua sille ihmiselle kuten aikuiset puhuu toisilleen. Sanoa että et hyväksy mitään perseilyä, siitäkään huolimatta että hän on äitisi, kuten hänkään ei hyväksy jos sinä alkaisit perseillä samalla tavalla kuin hän. Toki hän on sairas, mutta kuitenkin. Kykenee noudattamaan sääntöjä. Näin tein alkoholisti isäni kanssa. Kieltäydyin puhumasta humalaisen kanssa, sanoin selkeästi aina, että kun olet kännissä älä soita, minä en kuuntele, selvinpäin voit soittaa. Ja selvinpäinkään olevana en kuunnellut mitään paskapuheita, esim. äitini syyttelyä.

Tässä on paljon asiaa. Minä otin liikaa ja liian passiivisesti etäisyyttä omiin vanhempiin, ja veikkaan maksaneeni kovaa hintaa asiasta myöhemmin monella tapaa. Heillä ei pää kestänyt sitä. Omani kesti tietysti nuorena hyvin, mutta ruuhkavuosissa meinasin mennä aivan naamalleni sen takia. Hyvä terapeutti muutaman kerran käyntinä parikymppisenä olisi saattanut auttaa miettimään tilannetta laajemmin ja laittamaan rajoja ajallaan ilman totaalihylkäämistä. Olin aivan liian suojaton enkä osannut ottaa napakkaa etäisyyttä ja esittää omia ehtojani. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei tuo vielä mitään. Isäni toi huorrria kotiin ja kun äiti kuoli niin kusi vielä minun huoneeseeni. Kävi kimppuuni ja kun soitin lopulta poliisit niin haukkui minut maan rakoon miksi niin tein.

Siis kusi ilkeyttään vai luuliko olevansa vessassa? Ai kamala joka tapauksessa. On monella karmea risti näistä vanhemmantyngistä. Itse kun kerroin isälle, että äiti kuoli, hän ei ensin tajunnut sitä lainkaan, ja sitten alkoi haukkua äitiä minulle. Alkoholidementia. Mutta yhä edelleen ihmettelen, mikä helvetin dementia minulla oli, kun kuuntelin kohteliaasti selontekoa. Vasta viikkoja myöhemmin tilanteen irvokkuus oikein paljastui itselleni. Lopullisesti tajusin sen, kun isä selvimpänä mahdollisena hetkenään alkoi ehkä vuotta myöhemmin kysymään, milloin se äitis oikein kuolikaan, hän laittaa kalenteriin. Oli sillä hetkellä asianmukaisen surevan kuuloinen jopa. Ei huh. 

Varmaan ilkeyttään, en koskaan ollut hänelle mieluisa. Tuolloinkin tulin töistä pitkän päivän jälkeen ja hän oli eteisessä vastassa uhkailemassa. Väitti minun vetäneen huumeita. Aivan järkyttävä "vanhempi" joka eli omien mielihalujensa mukaan ja usein sai pelätä häntä. Alkoholi oli tottakait vahvasti mukana kuvioissa. Nykyään kun harvakseltaan käyn omien lapsien kanssa piipahtamassa niin katsoo halveksien ja kysyy olenko jossain töissä. Perintönsä hassasi menemään juopporemmissä parissa kuukaudessa. Olisi voinut vaikka lahjoittaa lapsenlapsilleen mutta näin se tärkeysjärjestys meni hänen mukaansa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jep. Ensin pitää katkaista se napanuora. Sitten itse kasvaa aikuiseksi. Ja sitten puhua sille ihmiselle kuten aikuiset puhuu toisilleen. Sanoa että et hyväksy mitään perseilyä, siitäkään huolimatta että hän on äitisi, kuten hänkään ei hyväksy jos sinä alkaisit perseillä samalla tavalla kuin hän. Toki hän on sairas, mutta kuitenkin. Kykenee noudattamaan sääntöjä. Näin tein alkoholisti isäni kanssa. Kieltäydyin puhumasta humalaisen kanssa, sanoin selkeästi aina, että kun olet kännissä älä soita, minä en kuuntele, selvinpäin voit soittaa. Ja selvinpäinkään olevana en kuunnellut mitään paskapuheita, esim. äitini syyttelyä.

Tässä on paljon asiaa. Minä otin liikaa ja liian passiivisesti etäisyyttä omiin vanhempiin, ja veikkaan maksaneeni kovaa hintaa asiasta myöhemmin monella tapaa. Heillä ei pää kestänyt sitä. Omani kesti tietysti nuorena hyvin, mutta ruuhkav

joillakin ne rajat toimii, toisilla ei. Toiset suorastaan nauttii siitä että saavat polkea sut maan rakoon, uudelleen ja uudelleen. Näennäisesti hetkeksi noudatetaan rajoja ja sitten taas mennään..itsensähän siinä hajottaa. Itse mietin ennen välien katkaisua sitä että haluanko kestää ko. käytöstä n. 60v asti kunnes oletettavasti toisesta aika jättää vai ansaitsenko elää jo nyt. Välien katkaisun hintana oli se että sisaruksetkin otti etäisyyttä, voin vain kuvitella mitä tarinaa sinne keksitään. Mut mieluummin olen yksin ja järjissäni kuin jatkuvasti oksennusämpärinä.

Voi hirvitys mitä vanhempia niin monilla on. Sanattomaksi vetää. Toivon kaikille hyvää ja itsestään selvää on, että rikkovaan ihmiseen ei kenenkään pidä velvollisuudesta olla yhteydessä.

Elämäni on helpompaa kun vihdoin sallin itseni laittaa välit poikki hirveään äitiini.

En voi sanoa, että se on kaikille oikea ratkaisu, mutta omalla kohdallani se oli ainoa toimiva ratkaisu.

Onhan tämä totta ja siinä määrin idealistinen oli kirjoitukseni, että siinä oletetaan, että nuori ihminen voisi olla yhtä taitava pitämään etäisyyttä vanhemman kotkotuksiin kuin minä kuusikymppinen. En tosiaan ollut, itkin silmät päästäni jokaisen kunnon rajanylityksen jälkeen. Lapsuudesta oli vielä niin lyhyt aika ja henkiset eväät olivat riipin raapin. 

Mietin vain, että kannattaa hahmottaa tilanne alun perin kokonaisuuden kannalta. Olisin ne itkuni itkenyt ja antanut kuulua takaisin valittuja sanoja ja hiukan jutellut mukavia sekaan hyvillä mielin, jos olisin silloin ajatellut että se säästää minut paljolta pahalta myöhemmin. No en voi tietää olisiko säästänyt, mutta kamalaa on ollut, nyt onneksi ovat jo haudassa ja minä vapaa ja liian uupunut nauttimaan siitä. Mutta yksi seikka päätelmissäni on, että olin ainoa lapsi ja vanhemmillani ei oikein ollut muitakaan peräänkatsojia. Jos olisi ollut paremminkohdeltuja sisaruksia, olisin ilman muuta ottanut etäisyyttä pontevammin ja sanonut heille, että keskustellaan taakanjaosta sitten kun sen aika tulee, mutta nyt minun on ajateltava omaa päätäni. 

Omassa kuviossa vanhemmat olivat aina hiukan turhan innokkaita alkoholin ystäviä, mutta varsinaiset juomisesta johtuvat ongelmat eskaloituivat vasta paljon myöhemmin. Heillä siis pysyi pakka ulospäin melko hyvin kasassa. Kauhuissani mietin kaikkia kohtalotovereita, miten he pärjäävät kun tilanne räjähtää sekasorroksi vaikka 10 vuotta aiemmin. Mahtaisinko olla enää olemassa jos näin olisi käynyt. Kehotan ihmisiä miettimään tilannetta mahdollisimman objektiivisesti ja pohtimaan vaihtoehdot ikään kuin olisitte sivullisia. Että mitä mikäkin ratkaisu maksaa ja mitkä ovat sen hyvät puolet. Kun eihän niitä täysin loistavia ratkaisuvaihtoehtoja tässä oikein olekaan. Olen itse sen verran pehmo, että kyllä minua kalvoi tilanne koko ajan kuitenkin, ja sillekin joku hinta pitää miettiä. Mieluummin valheellisen kohteliaat välit ja pikavisiitit, jotka päättyvät välittömästi törkeilyn alkaessa jne. Että jos on valittamista niin kirjallisesti kiitos.

Olisi myös hyvä pyrkiä kertomaan oma versio asioista suvulle ja tuttaville. Siitä voi olla yllättävän paljon harmia myös, kun heillä ei ole kuin yksi kertomus käytössään. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei mulla ole mikään muodikas äitihaava.

Mutta välit on ollu poikki siihen väkivaltaiseen hirviöön jo 25 vuotta.

Ei se mun elämää tai hyvinvointia hetkauta. En tykkää uhriutua, joten hyväksyn lapsuuteni paskana kokemuksena ja elän nyt niin hyvää elämää kuin voin itse vaikuttaa.

ei tämä ole muodikas vaan siitä on vihdoinkin alettu puhumaan, toki julkisesti tätä ilmiötä mäiskitään pahemman kerran että trendijuttu. En usko että kovin moni väittää itsellään olevan  äitihaavaa, jos nyt ei saanut niitä trendifarkkuja kerran teininä mutta muuten oli kiva lapsuus. Monella on taka vuosikausien henkisen ja fyysisen väkivallan täyttämä lapsuus. Julkisuudessa saa toki kuulla sitä mantraa että kaikki äidit haluavat lastensa parasta. Tämä kirja toi varmaan monelle sellaisellekin vertaistukea, joka ei ole uskaltanut asioista hiiskua tuomitsemisen pelo

Ei ku joku "haava" ihan typerä nimi, sitä hän varmaan tarkoitti.

ensimmäisenä sinun tulisi ymmärtää, että kukaan ei saa kohdella sinua kaltoin

sitten miettiä omat rajasi ja tavat miten ilmaiset toiselle ihmiselle missä rajasi kulkee

äitisi ehkä heijasti sinuun omaa äitihaavaansa: tuo ajatus voi auttaa sinua ymmärtämään miksi äitisi toimi sinua kohtaan noin haavoittavalla tavalla. Ja vaikka kirjoitin, että tuo ajatus voi auttaa sinua ymmärtämään äitisi toimintaa, niiin se ei merkitse sitä, että sinun täytyisi ajatella, että se oli ok. se tarkoittaa ainoastaan sitä, että voit ymmärtää äitisi toimintaa ja enties asettua lempeästi hänen yläpuolelleen ymmärtämällä, että hänkin on haavoitettu ja sinä olet ymmärryksesi turvin päässyt ehkä haavoista enemmän irti kuin kukaan mennesitä sukupolvista suvussanne.

kun sitten ymmärrät äitisi omat haavat, ymmärrät paremmin, että äidissäsi on se haavoitettu tyttö, nainen (ehkä äitikin) ja sitten on se äiti, joka hän halusi aina olla, mutta ei ehkä ollut keinoja käsitellä niitä haavoja. Tuollaisen oivalluksen jos saat, niin se ehkä itsessään jo eheyttää sinua hiukan. Tuo matka kannattaa tehdä, koska se on sinun parhaaksesi, saat oman voimasi takaisin ainakin jossain määrin, ehkä kokonaankin, vain siä voit sen saada selville.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jep. Ensin pitää katkaista se napanuora. Sitten itse kasvaa aikuiseksi. Ja sitten puhua sille ihmiselle kuten aikuiset puhuu toisilleen. Sanoa että et hyväksy mitään perseilyä, siitäkään huolimatta että hän on äitisi, kuten hänkään ei hyväksy jos sinä alkaisit perseillä samalla tavalla kuin hän. Toki hän on sairas, mutta kuitenkin. Kykenee noudattamaan sääntöjä. Näin tein alkoholisti isäni kanssa. Kieltäydyin puhumasta humalaisen kanssa, sanoin selkeästi aina, että kun olet kännissä älä soita, minä en kuuntele, selvinpäin voit soittaa. Ja selvinpäinkään olevana en kuunnellut mitään paskapuheita, esim. äitini syyttelyä.

Tässä on paljon asiaa. Minä otin liikaa ja liian passiivisesti etäisyyttä omiin vanhempiin, ja veikkaan maksaneeni kovaa hintaa asiasta myöhemmin monella tapaa. Heillä ei pää kestänyt sitä. Omani kesti tietysti nuorena hyvin, mutta ruuhkav

Miten ihmeessä olisit osannut nuorena toimia oikealla volyymilla, oikeaan tapaan? Ongelmahan on juuri siinä, että on elänyt sellaisen lapsuuden, ettei  niitä normaaleja rajoja ihmisen ympärille ole kasvanut. Ne rajattomat vanhemmat kasvattaa rajattoman lapsen. Ei parikymppinen tälläisen taustan omaava osaa vetää oikealla tavalla rajoja  vanhempiinsa. Vaadit edelleen itseltäsi liikoja! 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei tuo vielä mitään. Isäni toi huorrria kotiin ja kun äiti kuoli niin kusi vielä minun huoneeseeni. Kävi kimppuuni ja kun soitin lopulta poliisit niin haukkui minut maan rakoon miksi niin tein.

Siis kusi ilkeyttään vai luuliko olevansa vessassa? Ai kamala joka tapauksessa. On monella karmea risti näistä vanhemmantyngistä. Itse kun kerroin isälle, että äiti kuoli, hän ei ensin tajunnut sitä lainkaan, ja sitten alkoi haukkua äitiä minulle. Alkoholidementia. Mutta yhä edelleen ihmettelen, mikä helvetin dementia minulla oli, kun kuuntelin kohteliaasti selontekoa. Vasta viikkoja myöhemmin tilanteen irvokkuus oikein paljastui itselleni. Lopullisesti tajusin sen, kun isä selvimpänä mahdollisena hetkenään alkoi ehkä vuotta myöhemmin kysymään, milloin se äitis oikein kuolikaan, hän laittaa kalenteriin. Oli sillä hetkellä asianmuka

 

mikäs pakko sitä on perintöään kenellekään lahjoittaa

Kyllä tuollaisten haavojen käsittely varmaan etäisyyttä vaatii. Ei pääse paranemaan, jos on aktiivinen sairastuttava kontakti koko ajan.

Viisautta olisi ottaa etäisyyttä rajoja katkaisematta, pitää asialliset kylmän viileät välit, mutta harva tähän pystyy, kun prosessi on kesken. Etäisyys pitää ottaa, että paranee. Monien vanhemmat tästä etäisyyden otosta kimmastuu ja vimmastuu vielä enemmän, eli sekin voi käydä ihan työstä. Pitää raivata tila paranemiseen, että on turvallista olla ja parantua. Välien katkaisu sattuu joka tapauksessa, ja myös se sattuu, että on yhteydessä. Ei ole kivutonta vaihtoehtoa.

Voi olla, että ne välit viilenee tai katkeaa joksikin ajaksi. Ehkä muutamiksi vuosiksi. Kun  saat itsesi kasaan ja terveeksi, voi olla, että jaksat jonkinlaisia välejä, koska haavasi on mennyt kiinni, kasvaa rajat, etkä oireile heidän lähellään enää voimakkaasti. Riippuu varmaan toki tilanteesta onnistuuko tämä, vai onko katkaisu pysyvää.

Vierailija kirjoitti:

ensimmäisenä sinun tulisi ymmärtää, että kukaan ei saa kohdella sinua kaltoin

sitten miettiä omat rajasi ja tavat miten ilmaiset toiselle ihmiselle missä rajasi kulkee

 

äitisi ehkä heijasti sinuun omaa äitihaavaansa: tuo ajatus voi auttaa sinua ymmärtämään miksi äitisi toimi sinua kohtaan noin haavoittavalla tavalla. Ja vaikka kirjoitin, että tuo ajatus voi auttaa sinua ymmärtämään äitisi toimintaa, niiin se ei merkitse sitä, että sinun täytyisi ajatella, että se oli ok. se tarkoittaa ainoastaan sitä, että voit ymmärtää äitisi toimintaa ja enties asettua lempeästi hänen yläpuolelleen ymmärtämällä, että hänkin on haavoitettu ja sinä olet ymmärryksesi turvin päässyt ehkä haavoista enemmän irti kuin kukaan mennesitä sukupolvista suvussanne.

 

kun sitten ymmärrät äitisi omat haavat, ymmärrät paremmin, että äidissäsi on se haavoitettu tyttö, nainen (ehkä äitikin) ja sit

Tietysti tuo on selvää, että äiti on haavoitettu ja särkynyt itse. Monilla sota-ajan perintönä tullut puhumattomuus, eikä nykyistä terapia ja psykologia kulttuuria ollut. On tärkeä nähdä mistä asiat johtuu. Yli sukupolven kulkevia traumoja.

Silti se saattaa kiukuttaa vaan enemmän, kun aina se lapsi on se, jonka pitää ymmärtää sitä sairasta äitiä ja hänen käytöstä. Kun sen pitäisi olla toisin päin, että se vanhempi ymmärtää sitä lasta ja se vanhempi on se aikuinen, ei lapsi.

Se, että ymmärtää äidin taustalla vaikuttavat tekijät, ei tarkoita etteikö saisi olla vihainen huonosta kohtelusta ja suuttunut, että joku on näin toiminut omalle lapselleen. Vihan ja surun kaltoinkohtelusta on saatava tulla ulos. Ymmärrys kokonaisuudesta on hyvä, mutta sillä ei saa estää tai keskeyttää prosessia.

Tuollaisia ne epävakaat on. Ei koskaan tiedä mikä on heidän mielestään totta ja mikä ei. Tarinat ja mielipiteet muuttuvat mielialan ja tilanteen mukaan. 

Oma exäni, siskonsa ja heidän äitinsä ovat tuollaisia. Koko perhe on täynnä ylisukupolvista väkivaltaa ja alkoholismia monessa eri muodossa. Jatkuvaa uhriutumista ja tunnetaidot jossain 8 vuotiaan tasolla mummosta lapsenlapseen. Myrkyttävät kaikki ihmissuhteet ympärillään ja ovat käytännössä kollektiivisesti syrjäytynyt perhe. Opettivat lapsensa huijaamaan sosiaaliviranomaisia. Yhdessä sitten naureskelivat aina kun sossua on koijattu ja sama meno jatkui. Lapset sai pahimmillaan turpaan ja lahjottiin karkilla tai muulla jälkeenpäin. 

Sääliksi käy perheen lapsia (exääni ja sisaruksiaan). Exäni sain aikoinaan terapiaan, mutta eipä se näyttänyt auttavan juuri muussa kuin raivopuuskien pidättelyssä. Sisarensa elää täydessä kieltotilassa asiasta ja hänkin myrkyttänyt kaikki parisuhteensa raivopuuskilla ja ties millä tarinoinnilla. Onneksi osasin irtautua siitä sirkuksesta ennen kuin oli liian myöhäistä.

M30

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

ensimmäisenä sinun tulisi ymmärtää, että kukaan ei saa kohdella sinua kaltoin

sitten miettiä omat rajasi ja tavat miten ilmaiset toiselle ihmiselle missä rajasi kulkee

 

äitisi ehkä heijasti sinuun omaa äitihaavaansa: tuo ajatus voi auttaa sinua ymmärtämään miksi äitisi toimi sinua kohtaan noin haavoittavalla tavalla. Ja vaikka kirjoitin, että tuo ajatus voi auttaa sinua ymmärtämään äitisi toimintaa, niiin se ei merkitse sitä, että sinun täytyisi ajatella, että se oli ok. se tarkoittaa ainoastaan sitä, että voit ymmärtää äitisi toimintaa ja enties asettua lempeästi hänen yläpuolelleen ymmärtämällä, että hänkin on haavoitettu ja sinä olet ymmärryksesi turvin päässyt ehkä haavoista enemmän irti kuin kukaan mennesitä sukupolvista suvussanne.

 

kun sitten ymmärrät äitisi omat haavat, ymmärrät paremmin, että äidissäsi on s

et tainnut edes lukea viestiäni, kun teit niin pahoja virhepäätelmiä siitä