Onko jollain syvää äitihaavaa? Oliko ainoa keino sen parantumiseen katkaista välit?

Minulla on, mutta en edes ajattele sitä enää. 50-luvulla oli erikoista erota ja minua kiusattiin koulussa paljon, kun asuin mummon ja papan kanssa. Äiti kävi kerran katsomassa minua ja menin sängyn alle piiloon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Alkoholistit on tosi narsistisia, varsinkin juovat alkoholistit. Alkoholistien lapset usein valittaa kun vanhempi ei huomioi/nut heidän tarpeitaan.

Mutta sitä päihderiippuvuus juuri on, päihde on se kaikkein rakkain elämän ykkönen ja tärkeitä ovat päihteidenkäyttöä tukevat asiat. Lapset ei voi olla kärjessä.

Häpeää siitä he hoitaa käyttämällä vielä enemmän päihteitä.

Kysehän ei ole lainkaan todellisesta narsismista, vaan addiktiosta. 

Kyllähän se vaan on ihan tutkittu juttu, että narsismi altistaa riippuvuuksille. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Alkoholistit on tosi narsistisia, varsinkin juovat alkoholistit. Alkoholistien lapset usein valittaa kun vanhempi ei huomioi/nut heidän tarpeitaan.

Mutta sitä päihderiippuvuus juuri on, päihde on se kaikkein rakkain elämän ykkönen ja tärkeitä ovat päihteidenkäyttöä tukevat asiat. Lapset ei voi olla kärjessä.

Häpeää siitä he hoitaa käyttämällä vielä enemmän päihteitä.

Kysehän ei ole lainkaan todellisesta narsismista, vaan addiktiosta. 

 

Narskuilla monesti kehittyy alkoholismia koska polttavat siltojaan ja ovat monesti aika yksinäisiä jo kolmekymppisenä. Eivät myöskään ole oikein kosketuksissa tunteisiinsa, eivätkä itsekään ymmärrä käytöstään. Niissä mielenmaisemissa narskuilla lähtee helposti ryyppyputki päälle.

Sama homma epävakailla. Sekava ja käsittelemätön lapsuudesta juontava tunne-elämä. 

Tulee vähän klassisia Kristallikissa-viboja tästä.

Hänellähän kaikki oli AINA äidin syytä.

Katkaisin samankaltaisessa tilanteessa välit useammaksi vuodeksi omilleni muutettuani, jotta sain rauhan terapiatyöhön. Myöhemmin on pystynyt olemaan taas jossain määrin tekemisissä, kun olin ensin oppinut tunnistamaan ja puolustamaan rajojani.

Luin Äitihaava kirjan ja olin pettynyt. Ei se äiti niin kamala ollut. Ei ollut aineksia surulliseen tarinaan ollenkaan. No oma äitini ei ole päihteitä käyttänyt, mutta pn raivonnut ja haukkunut minua joka asiasta viimeiset 40 vuotta. Äiti nyt 85 v ja minä 53v. Kiukkuaa ja suuttuu mitättämistä ja suuttuu kun sanon vastaan

Äitien syytä on kaikki. Menkääpä kysymään alkoholistien yömajoihin tai psyykkisesti sairailta. Aikuisilla ei ole mitään omaa vastuuta elämästään.

Vierailija kirjoitti:

Luin Äitihaava kirjan ja olin pettynyt. Ei se äiti niin kamala ollut. Ei ollut aineksia surulliseen tarinaan ollenkaan. No oma äitini ei ole päihteitä käyttänyt, mutta pn raivonnut ja haukkunut minua joka asiasta viimeiset 40 vuotta. Äiti nyt 85 v ja minä 53v. Kiukkuaa ja suuttuu mitättämistä ja suuttuu kun sanon vastaan

Onko oikein aikuista kinata  85- vuotiaan kanssa?

Palstan mt-ongelmaiset akat kaikki purkamassa äitivihaansa 😆🤣

Akat käy trenditerapiassa ja sitten se saatanan terapeuttipuoskari alkaa syöttää vähitellen ajatusta Äitisi oli kenties narsisti ja sitä vatvotaan pari vuotta kunnes ollaan valmiita katkaisemaan kaikki siteet syyttömään, mukavaan äitiin. 

Tämä on sata kertaa nähty. 

Vierailija kirjoitti:

Katkaisin samankaltaisessa tilanteessa välit useammaksi vuodeksi omilleni muutettuani, jotta sain rauhan terapiatyöhön. Myöhemmin on pystynyt olemaan taas jossain määrin tekemisissä, kun olin ensin oppinut tunnistamaan ja puolustamaan rajojani.

Terapiatyöhön 😆. Olet oikein kliseekasa. 

Näyttäkää minulle nainen joka on väleissä äitinsä kanssa, niin näytätte kuolleen naisen. 

- joku viisas joskus

Mikssi psykologia laittaa kaiken äitien syyksi? Jos ihminen sohlaa parisuhteissaan, ei pärjää työssään, opinnoissaan kaikkeen löytyy syy lapsuudesta. Nonniin, sut oantiin hoitona yhdeksänkuisena, siitä johtuu rakkauden etsimisesi ja holtittomat suhteesi, äitisi ei sinua rakastanut ja hoitanut jne jne

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Katkaisin samankaltaisessa tilanteessa välit useammaksi vuodeksi omilleni muutettuani, jotta sain rauhan terapiatyöhön. Myöhemmin on pystynyt olemaan taas jossain määrin tekemisissä, kun olin ensin oppinut tunnistamaan ja puolustamaan rajojani.

Terapiatyöhön 😆. Olet oikein kliseekasa. 

Paskankaan merkitystä, mitä sinun mielestä olen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei mulla ole mikään muodikas äitihaava.

Mutta välit on ollu poikki siihen väkivaltaiseen hirviöön jo 25 vuotta.

Ei se mun elämää tai hyvinvointia hetkauta. En tykkää uhriutua, joten hyväksyn lapsuuteni paskana kokemuksena ja elän nyt niin hyvää elämää kuin voin itse vaikuttaa.

ei tämä ole muodikas vaan siitä on vihdoinkin alettu puhumaan, toki julkisesti tätä ilmiötä mäiskitään pahemman kerran että trendijuttu. En usko että kovin moni väittää itsellään olevan  äitihaavaa, jos nyt ei saanut niitä trendifarkkuja kerran teininä mutta muuten oli kiva lapsuus. Monella on taka vuosikausien henkisen ja fyysisen väkivallan täyttämä lapsuus. Julkisuudessa saa toki kuulla sitä mantraa että kaikki äidit haluavat lastensa parasta. Tämä kirja toi varmaan monelle sellaisellekin vertaistukea, joka e

Kyllä. Kiitos kun ymmärsit

Vierailija kirjoitti:

Täytyy muistaa, että kaikki tapahtuu ajassa ja jokaisella ajalla on omat käyttäytymismallit ja arvot. Moni täällä kerrottu tarina tuntuu oudolta nyt, mutta oli ihan normikäytöstä 1970-luvulla. Nykyajan puheita äitihaavasta ei silloin olisi kukaan ymmärtänyt.

Minä olen 1960-luvun lapsi ja kyllä täytyy sanoa,että vielä kovempaa aikaa se oli kuin 1970-luku. Ja tietysti paljon kovempaa kuin nykyinen.

Minua äiti löi joka päivä kartulla. Se oli mummun pyykkikarttu, jota hän oli itse aikanaan käyttänyt samaan tarkoitukseen. Perustelu oli se, että jos en ole sinä päivänä jäänyt kiinni mistään pahanteosta, niin jotain pahaa olen tehnyt kumminkin ja sillä ansainnut kurituksen.

Yksi poikkeus oli sentään: syntymäpäivinä äiti löi kuivatulla pullapitkolla. Siitä pitkosta oli iloa vielä seuraavana sunnuntainakin, kun siitä tehtiin pullamaitoa päivällisen jälkiruuaksi.

Kun menin naimisiin vuonna 1992, sain äidi

Kyllä tuollainen äiti on ollut tunteeton ja vajaaälyinen. Ja kylmyyttä kuvaa tuo häälahjaksi antaminen. Varmaan osa jo tuolloin tajunnut, ettei se ruumiillinen kurittaminen ole oikea tapa kasvattaa lapsia. Ja tuossa nyt on vielä vähemmän ollut logiikkaa, kun joka tapauksessa kartusta on saanut. 

Voi olla äidinkin parhaaksi, että tuollainen haavainen aikuinen nainen pysyy etäällä, sössii omaa elämäänsä ja äiti voi keskittyä tekemään niistä jäljelläolevista max 30 v niin hyviä itselleen, kuin pystyy.

Toki toivoen kaikkea hyvää tuolle "lapselle".

Vierailija kirjoitti:

Voi olla äidinkin parhaaksi, että tuollainen haavainen aikuinen nainen pysyy etäällä, sössii omaa elämäänsä ja äiti voi keskittyä tekemään niistä jäljelläolevista max 30 v niin hyviä itselleen, kuin pystyy.

Toki toivoen kaikkea hyvää tuolle "lapselle".

Sitähän tuollaiset äidit toivovat, että oma tytär sössisi elämänsä. Voisi ulkopuolisille uhriutua ja kokea ylemmyyttä. 

Omat vanhempani ovat näitä sodan jälkeisen ajan vanhempia jotka kasvatettiin risulla ja kurilla, ei ole pahemmin rakkautta ja halauksia jaeltu. Sama kierre jatkui meidän kasvatuksessa, mutta minuun se loppui. Lasteni ei tarvitse sitä kokea, heille kerron kuinka paljon rakastan, halaan ja olen läsnä.

 

Suhde vanhempiini on muodollinen, he ovat pehmenneet lastenlasten myötä, mutta minä en ole kaikkea kokemaani pystynyt unohtamaan, mutta rakentanut todella hyvän elämän itselleni. Äitini on yhäkin ilkeä ja uhriutuva kun haluaa ja silloin otan aina kunnolla etäisyyttä enkä suostu kuuntelemaan mitään. Lupasin itselleni myös hyvin varhain että en anna niiden asioiden katkeroittaa, vaikka välillä on ollut vaikeitakin aikoja. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voi olla äidinkin parhaaksi, että tuollainen haavainen aikuinen nainen pysyy etäällä, sössii omaa elämäänsä ja äiti voi keskittyä tekemään niistä jäljelläolevista max 30 v niin hyviä itselleen, kuin pystyy.

Toki toivoen kaikkea hyvää tuolle "lapselle".

Sitähän tuollaiset äidit toivovat, että oma tytär sössisi elämänsä. Voisi ulkopuolisille uhriutua ja kokea ylemmyyttä. 

Kultaseni, on jo sössinyt, ei ota vastuuta omista valinnoistaan, kiiruhtaa terapiaan ja ryhtyy terapeuttiavusteisesti syyllistämään äitiään omista valinnoistaan. Eli siitä sössimisestään. Minkäs äiti sille voi?