Onko jollain syvää äitihaavaa? Oliko ainoa keino sen parantumiseen katkaista välit?

Täytyy muistaa, että kaikki tapahtuu ajassa ja jokaisella ajalla on omat käyttäytymismallit ja arvot. Moni täällä kerrottu tarina tuntuu oudolta nyt, mutta oli ihan normikäytöstä 1970-luvulla. Nykyajan puheita äitihaavasta ei silloin olisi kukaan ymmärtänyt.

Minä olen 1960-luvun lapsi ja kyllä täytyy sanoa,että vielä kovempaa aikaa se oli kuin 1970-luku. Ja tietysti paljon kovempaa kuin nykyinen.

Minua äiti löi joka päivä kartulla. Se oli mummun pyykkikarttu, jota hän oli itse aikanaan käyttänyt samaan tarkoitukseen. Perustelu oli se, että jos en ole sinä päivänä jäänyt kiinni mistään pahanteosta, niin jotain pahaa olen tehnyt kumminkin ja sillä ansainnut kurituksen.

Yksi poikkeus oli sentään: syntymäpäivinä äiti löi kuivatulla pullapitkolla. Siitä pitkosta oli iloa vielä seuraavana sunnuntainakin, kun siitä tehtiin pullamaitoa päivällisen jälkiruuaksi.

Kun menin naimisiin vuonna 1992, sain äidiltä sen kartun häälahjaksi. Antaessaan sitä hän sanoi: Pian sinulla on omia lapsia ja silloin on tullut sinun vuorosi käyttää karttua. Lapsia minulle siunaantuikin, mutta karttua en ole ikinä heihin käyttänyt.

Ei tuosta kurinpidosta minulle kuitenkaan mitään traumoja jäänyt. Äiti elää edelleen, mutta asuu jo vanhusten palvelutalossa. Käyn häntä katsomassa pari kertaa viikossa ja aina joskus syömme yhdessä pullamaitoa.

Vierailija kirjoitti:

Täytyy muistaa, että kaikki tapahtuu ajassa ja jokaisella ajalla on omat käyttäytymismallit ja arvot. Moni täällä kerrottu tarina tuntuu oudolta nyt, mutta oli ihan normikäytöstä 1970-luvulla. Nykyajan puheita äitihaavasta ei silloin olisi kukaan ymmärtänyt.

Minä olen 1960-luvun lapsi ja kyllä täytyy sanoa,että vielä kovempaa aikaa se oli kuin 1970-luku. Ja tietysti paljon kovempaa kuin nykyinen.

Minua äiti löi joka päivä kartulla. Se oli mummun pyykkikarttu, jota hän oli itse aikanaan käyttänyt samaan tarkoitukseen. Perustelu oli se, että jos en ole sinä päivänä jäänyt kiinni mistään pahanteosta, niin jotain pahaa olen tehnyt kumminkin ja sillä ansainnut kurituksen.

Yksi poikkeus oli sentään: syntymäpäivinä äiti löi kuivatulla pullapitkolla. Siitä pitkosta oli iloa vielä seuraavana sunnuntainakin, kun siitä tehtiin pullamaitoa päivällisen jälkiruuaksi.

Kun menin naimisiin vuonna 1992, sain äidi

Tämä on jotenkin liikuttava ja samalla myös kaunis tarina. Karttu siirtyy äidiltä tyttärelle, kun uusi sukupolvi ottaa kasvattajan vastuun harteilleen .

Eiköhän se alkoholi tee jo osan tuosta. Olisi parempi että elätte eri elämää. Ehkei sun tarvii kertoa osoitettasi, jos muutat, vaan salata tiedot. Soittele joskus jos se tarvii jotain ja sukulainen voi viedä myös, älä ota sen puheluita jos on ilkeä. On muillakin ihan mahdoton äiti, eikä paluu lapsuuden alueelle enää toimi, ehkei muukaan meinaa toimia muualla. Pitää vaan etsiä ja etsiä muuta.

Pullamaito on hyvää kyllä. Eikös sitä aikanaan valmistettu niin, että kuivan pullaviipaleen päälle kaadettiin kuumaa maitoa ja sitten siveltiin päälle mansikka- tai vadelmahilloa.

Mummoni tuota joskus tarjosi ja minulla on siitä hyvät muistot. Mummo ei kylläkään karttua käytellyt, mutta kyllä häneltä joskus tukkapöllyä sai, jos oli oikein kuriton.

Ehkä siinä tulee vähän se, että kun on myös normaaleja ihmisiä ollut ympärillä niin ei ole tajunnut itsekään, miten mosaiikkia on itsetunto. Mutta siis aivan oikeassa silti olet. Emme ymmärrä, miten nuori parikymppinen lopulta on selviytymään oman kasvuympäristönsä sairaista piirteistä, kun ei ymmärrä niiden merkitystä ja syvyyttä. Ajattelee lähinnä, että se on puhetapa ja kulttuurimuoto. 

Psyykkisen kivun taas helposti ottaa ohimenevänä ymmärtämättä, että sen vastaanottaminen muokkaa maailmankuvaa rajusti. 

Vierailija kirjoitti:

Kyllä tuollaisten haavojen käsittely varmaan etäisyyttä vaatii. Ei pääse paranemaan, jos on aktiivinen sairastuttava kontakti koko ajan.

Viisautta olisi ottaa etäisyyttä rajoja katkaisematta, pitää asialliset kylmän viileät välit, mutta harva tähän pystyy, kun prosessi on kesken. Etäisyys pitää ottaa, että paranee. Monien vanhemmat tästä etäisyyden otosta kimmastuu ja vimmastuu vielä enemmän, eli sekin voi käydä ihan työstä. Pitää raivata tila paranemiseen, että on turvallista olla ja parantua. Välien katkaisu sattuu joka tapauksessa, ja myös se sattuu, että on yhteydessä. Ei ole kivutonta vaihtoehtoa.

Voi olla, että ne välit viilenee tai katkeaa joksikin ajaksi. Ehkä muutamiksi vuosiksi. Kun  saat itsesi kasaan ja terveeksi, voi olla, että jaksat jonkinlaisia välejä, koska haavasi on mennyt kiinni, kasvaa rajat, etkä oireile heidän lähellään enää voimakkaasti. Riippuu varmaan toki tilanteesta onnistuuko tämä

Kivuttomin vaihtoehto on saada onnistumisen kokemuksia. Itse kuuntelin äitini opastusta ja kauhistelua parisuhteeni tilasta kiltisti aika pitkään. Jossain vaiheessa sitten tokaisin, että liitto on nyt kestänyt kaksi kertaa kauemmin kuin sinun että mitä jos miettisit toisenkin kerran ennen neuvontunkua. Toimi. Ei hän missään kohtaa tajunnut, että olen aikuinen ihminen. Vielä viisissäkymmenissä hän yritti markkinoida minulle insinööriopintoja, kun oman alan työllisyys heikkeni. Asiat piti nuijia perille. Ei se aina auttanut, mutta oma olo oli paljon parempi kun tajusi, että voidaan niitä välejä etäännyttää välillä niinkin päin, että itkijä on joku muu kuin minä. 

Suosittelen. Itsellä auttoi oma tila toipumaan menneistä traumoista ja olen positiivisempi kuin koskaan elämässäni, koska äiti ei ole enää myrkyttämässä kaikkea negatiivisuudellaan ja arvostelullaan. Musta pilvi katosi pään päältä. Ahdistus ja masennus alkoi helpottaa ja sain viimein voimia muuttaa oman elämäni, kun ei mene enää energiaa äidin ikuiseen terapiointiin ja pelastamiseen omalta itseltään.

Vierailija kirjoitti:

Alkoholistit on tosi narsistisia, varsinkin juovat alkoholistit. Alkoholistien lapset usein valittaa kun vanhempi ei huomioi/nut heidän tarpeitaan.

Mutta sitä päihderiippuvuus juuri on, päihde on se kaikkein rakkain elämän ykkönen ja tärkeitä ovat päihteidenkäyttöä tukevat asiat. Lapset ei voi olla kärjessä.

Häpeää siitä he hoitaa käyttämällä vielä enemmän päihteitä.

Kysehän ei ole lainkaan todellisesta narsismista, vaan addiktiosta. 

Ihan ei mene läpi stoorit vaan voihan joku uskoakin. Näistä unohtunut se paras lause, jossa todetaan että itse kasvatan täydellisesti.

Vierailija kirjoitti:

Ihan ei mene läpi stoorit vaan voihan joku uskoakin. Näistä unohtunut se paras lause, jossa todetaan että itse kasvatan täydellisesti.

Ei kukaan ole puhunut täydellisesti kasvattamisesta. On vaan hyvä käsitellä ne omat möröt juuri sen takia, että osaisi olla parempi äiti omille lapsilleen, eikä toistaisi samoja virheitä, mitä oma äiti teki ja siirtäisi kenties monien sukupolvien traumoja eteenpäin.

Minusta tuntuu, että 1960-luvun äidit olivat paljon johdonmukaisenpia, mutta samalla myös välittävämpiä kuin myöhrmmät sukupolvet.

Ajatellaan vaikka tuota karttu-pullamaitoäitiä. Siinä olivat kasvattajalla käytössä niin positiiviset kuin negatiivisetkin kannustimet. Ei siis ihme, että tänä kasvatustapa siirtyi äidiltä tyttärelle sukupolvesta toiseen. Hyvin toimivaa menetelmää ei kannata uudistaa tahi korjata.

Vierailija kirjoitti:

Äitihaava ja isähaava. Kaikilla jonkinlainen vaikka ei alkoholismia olisikaan. Puhumattomuus ja tunteiden tukahduttaminen kulkeneet sukupolvesta toiseen meillä. Ja nyt alkaa pää itsellä räjähtelemään ja olen aivan hukassa.

Sillä on hintansa. Fiksu ei siirrä sitä jos omia lapsia on seuraavaan sulupolveen

Mulla ei ollut alkoholista kysymys.

Huonoa kohtelua ja kiusaamista riitti. Ei viety hammaslääkäriin eikä optikolle kun näkö huonontui. Korvatulehdus teetti mut väliaikaisesti kuuroksi. Mummo vei lääkäriin.

Nämä on vain asioita jotka koskevat terveyttäni.

Kiusaaminen kesti pitkään, yleensä sanallinen kiusaaminen ja halveksunta. Henkinen tilani oli jo paha kun muutin pois. Kyllä löikin joskus.

Ei ollut mun äiti, vaikka synnytti minut.

Omat lapseni olivat jo melkein aikuisia, kun äiti keksi alkaa nipistellä minua. Se järkytti.

Pari kertaa vielä puhuimme jotain paskaa puhelimessa ja äiti alkoi huutaa raivona minulle, syyttä suotta.

Sitten päätin että nyt riittää. Yritti soittaa vielä montakin kertaa. Tiesin että hän ei koskaan pyydä anteeksi.

Katkaisin välit kokonaan. En ole kenellekään kertonut syitä, edes lapsilleni. Sanoin ettei minua liikuta, jos ovat yhteyksissä. Oikeastaan kukaan ei tiedä asiain tilaa kohdallani.

En vain enää kestänyt. Hän elää vielä ja on pitkäikäistä sukua. En kestänyt enkä jaksanut sitä kiusaamista. Puhelun jälkeen kasasin itseäni yleensä monta päivää.

En ole katkera enkä kanna kaunaa. Sitä saa mitä tilaa enkä minä ollut äidilleni mieluisa. Eikä äiti ollut äiti minulle.

Vierailija kirjoitti:

Pullamaito on hyvää kyllä. Eikös sitä aikanaan valmistettu niin, että kuivan pullaviipaleen päälle kaadettiin kuumaa maitoa ja sitten siveltiin päälle mansikka- tai vadelmahilloa.

Mummoni tuota joskus tarjosi ja minulla on siitä hyvät muistot. Mummo ei kylläkään karttua käytellyt, mutta kyllä häneltä joskus tukkapöllyä sai, jos oli oikein kuriton.

Pullamaito on ihan parasta lääkettä äitihaavaan. Suosittelen!

Itselleni vastaavanlaisen äitini kuolema oli puhtaasti suuri helpotus. En juuri itkenyt kuoltuaan( alkoholisairauteen) mutta niitä traumoja jotka jäivät selkeästi mielenvikaisen vanhempani vuoksi,joudun lopun elämääni kantamaan. Hänellä oli kyllä kohtuuttoman suuri taakka minustakin syistä johtuen,mutta minä lapsena en ollut niihin syypää. Kun omat lapseni ovat aikuisia, he saavat tietää kaiken kirjoittamastani  omaelämänkerrasta, jotta heidän olisi edes hiukan helpompi ymmärtää taustojaan ja käsitellä omat traumansa kun aika on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei tuo vielä mitään. Isäni toi huorrria kotiin ja kun äiti kuoli niin kusi vielä minun huoneeseeni. Kävi kimppuuni ja kun soitin lopulta poliisit niin haukkui minut maan rakoon miksi niin tein.

Siis kusi ilkeyttään vai luuliko olevansa vessassa? Ai kamala joka tapauksessa. On monella karmea risti näistä vanhemmantyngistä. Itse kun kerroin isälle, että äiti kuoli, hän ei ensin tajunnut sitä lainkaan, ja sitten alkoi haukkua äitiä minulle. Alkoholidementia. Mutta yhä edelleen ihmettelen, mikä helvetin dementia minulla oli, kun kuuntelin kohteliaasti selontekoa. Vasta viikkoja myöhemmin tilanteen irvokkuus oikein paljastui itselleni. Lopullisesti tajusin sen, kun isä selvimpänä mahdollisena hetkenään alkoi ehkä vuotta myöhemmin kysymään, milloin se äitis oikein kuolikaan, hän laittaa kalenteriin. Oli sillä hetkellä asianmuka

Miksi hel..ssä viet omia lapsiasi katsomaan tuollaista kus ipäätä? Etkö kunnioita omia lapsiasi yhtään? Välit täysin poikki ja heti!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei tuo vielä mitään. Isäni toi huorrria kotiin ja kun äiti kuoli niin kusi vielä minun huoneeseeni. Kävi kimppuuni ja kun soitin lopulta poliisit niin haukkui minut maan rakoon miksi niin tein.

Siis kusi ilkeyttään vai luuliko olevansa vessassa? Ai kamala joka tapauksessa. On monella karmea risti näistä vanhemmantyngistä. Itse kun kerroin isälle, että äiti kuoli, hän ei ensin tajunnut sitä lainkaan, ja sitten alkoi haukkua äitiä minulle. Alkoholidementia. Mutta yhä edelleen ihmettelen, mikä helvetin dementia minulla oli, kun kuuntelin kohteliaasti selontekoa. Vasta viikkoja myöhemmin tilanteen irvokkuus oikein paljastui itselleni. Lopullisesti tajusin sen, kun isä selvimpänä mahdollisena hetkenään alkoi ehkä vuotta myöhemmin kysymään, milloin se äitis oikein kuolikaan, hän laittaa kalenteriin. Oli sillä hetkellä asianmukaisen surevan kuuloinen jopa. Ei huh. 

No valitettavasti he ovat siirtäneet geenejään sinuunkin.

En ole tuollaista termiä kuullutkaan, vaikka olen kurjasta äidistä kärsinyt koko ikäni, elää vieläkin hoivakodissa, ilkeilee edelleen silloin harvoin kun käyn tai kävin. 

Kun olin lapsi ja vielä kotona, haukkui mut syystä että hänen täytyy mun  takia omasta mielestään huonossa avioliitossa olla. Isä kun ei riittävästi tienannut hänen mielestään. Itse ei ikinä halunnut töitä tehdä eikä tehnyt. Yksin kuulema olisi voinut lähteä, mutta mun " kakaran" , eli oman lapsensa takia täytyi jäädä. Omista asioistaan ei silti huolehtinut, edes pikapankkia ei opetellut käyttämään. Kun pankkipalvelut loppuivat, mun piti parikymmentä vuotta nostaa tililtänsä rahaa. Aina muutenkin kun kävin kotona katsomassa kohteli kuin palveluskuntaa, kaikki siivoukset ja kauppareissut piti hänelle hoitaa ja aina väärin hoidettu ja autettu. 

Teini kun olin, haukkui mun huoraksi kun kavereiden kanssa kävin jossain. 

Aina syyllistänyt, vähätellyt ja yrittänyt nolata mut kaikesta. Kotona sitten valitti kuinka mun takia hävennyt milloin mistäkin silmät päästään. 

Nykyään hoitokodissa valittaa kun en tarpeeksi käy ja vie lahjoja kun kuulema muille viedään. En jaksa enää. Oon ajatellu etten enäö mene lainkaan. Ja tosiaan kuten joku aiemmin totesikin, ei sitä itse edes tajunnut että itsetunto on tuollaisen jälkeen nolla, sillä on pitänyt yrittää elämää elää. Kyllä on moni kävellyt äidin lisäksi ylitseni elämässä noin vain. Ja oikein ihmettelen vieläkin kun joku käyttäytyy hyvin itsevarmasti vaikka olen jo keski-ikäinen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan ei mene läpi stoorit vaan voihan joku uskoakin. Näistä unohtunut se paras lause, jossa todetaan että itse kasvatan täydellisesti.

Ei kukaan ole puhunut täydellisesti kasvattamisesta. On vaan hyvä käsitellä ne omat möröt juuri sen takia, että osaisi olla parempi äiti omille lapsilleen, eikä toistaisi samoja virheitä, mitä oma äiti teki ja siirtäisi kenties monien sukupolvien traumoja eteenpäin.

 

 

Kaitpa äideillä omia uusia virheitä kuitenkin on koska nuoret voivat henkisesti huonosti, itsemurhia ja päihteisiin ja huumausaineisiin sortumista, ei jakseta käydä koulua eikä töitä.

Minua ärsyttää yuo loputon sanoittaminen, ennen riitti että nyt laitetaan vaatteet päälle ja päiväkotiin tai kouluun.  Nyt sanoietaan niin että vanhemmat myöhästyy ja lapset myöhästyy kun hellästi jahnataan ja perustellaan ja sanoitetaan miksi vaatteet,  miksi kouluun.  Miksi kypärä, miksi ei saa lähilammelle mennä jne jne 

Vierailija kirjoitti:

Äitini oli väkivaltainen alkoholisti, luultavasti lisänä joku persoonallisuushäiriö. Mutta siis ilkeä, raaka, itsekeskeinen, kävi kännissä päälle. Ja oli siis pääasiassa kännissä.

Aloin toipua vasta kun vaihdoin puhelinnumeron. Tarvittassa hän sai minut kiinni postikortilla. Se vaati aika selvää päivää että pääsi postilaatikolle asti.

Lämpimästi suosittelen etäisyyttä. Se ei paranna sinua sinänsä mutta antaa tilaa alkaa parantua.

Minun äitini oli väkivaltainen selvin päin. En pidä enää yhteyttä. Panin puhelinnumeronsakin estolistalle.