Lue keskustelun säännöt.
Mitä ajattelet leskestä, jolla on 6 kuukauden päästä uusi mies edellisen kuolemasta.
14.07.2024 |
Kyseessä kaveri. Mielestäni tuo on outoa. Tuntuu, ettei sure tai ole rakastanutkaan puolisoaan.
Kommentit (277)
En ajattele siitä mitään, koska ei ole minun asiani. En voi tietää tilannetta. Tapasin mieheni noin pari kuukautta lasteni isän yllättävän kuoleman jälkeen ja tulin raskaaksi alle pari kuukautta siitä. Vauva syntyi vähän ennen vanhempien lasten isän kuoleman ensimmäistä vuosipäivää. Voin kuvitella mitä kaikkea siitä on ouhuttu, mutta suoraan sanoen ei kiinnosta muiden puheet. Yhtä hyvin tuo olisi soinut tapahtua kaksi tai kymmenen vuotta tapahtuneesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En ajattele siitä mitään, koska ei ole minun asiani. En voi tietää tilannetta. Tapasin mieheni noin pari kuukautta lasteni isän yllättävän kuoleman jälkeen ja tulin raskaaksi alle pari kuukautta siitä. Vauva syntyi vähän ennen vanhempien lasten isän kuoleman ensimmäistä vuosipäivää. Voin kuvitella mitä kaikkea siitä on ouhuttu, mutta suoraan sanoen ei kiinnosta muiden puheet. Yhtä hyvin tuo olisi soinut tapahtua kaksi tai kymmenen vuotta tapahtuneesta.
Et sitten ajatellut yhtään lapsiasi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ajattele siitä mitään, koska ei ole minun asiani. En voi tietää tilannetta. Tapasin mieheni noin pari kuukautta lasteni isän yllättävän kuoleman jälkeen ja tulin raskaaksi alle pari kuukautta siitä. Vauva syntyi vähän ennen vanhempien lasten isän kuoleman ensimmäistä vuosipäivää. Voin kuvitella mitä kaikkea siitä on ouhuttu, mutta suoraan sanoen ei kiinnosta muiden puheet. Yhtä hyvin tuo olisi soinut tapahtua kaksi tai kymmenen vuotta tapahtuneesta.
Et sitten ajatellut yhtään lapsiasi.
Miten niin? Totta kai ajattelin, heidän elämänsä jatkui niin normaalina kuin mahdollista. Emme edes muuttaneet yhtään kuin vasta vähän ennen vauvan syntymää.
Vuosi on sellainen sopiva suruaika. Siinä ehtii kunnioittaa vainajan muistoa ja sitten aloittaa uuden luvun elämässä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ajattele siitä mitään, koska ei ole minun asiani. En voi tietää tilannetta. Tapasin mieheni noin pari kuukautta lasteni isän yllättävän kuoleman jälkeen ja tulin raskaaksi alle pari kuukautta siitä. Vauva syntyi vähän ennen vanhempien lasten isän kuoleman ensimmäistä vuosipäivää. Voin kuvitella mitä kaikkea siitä on ouhuttu, mutta suoraan sanoen ei kiinnosta muiden puheet. Yhtä hyvin tuo olisi soinut tapahtua kaksi tai kymmenen vuotta tapahtuneesta.
Et sitten ajatellut yhtään lapsiasi.
Miten niin? Totta kai ajattelin, heidän elämänsä jatkui niin normaalina kuin mahdollista. Emme edes muuttaneet yhtään kuin vasta vähän ennen vauvan syntymää.
Niin normaalina kuin mahdollista eli ei normaalina. Tuo on vain niin halveksuttavaa kuin olla voi.
Eli jos ei enää rakasta, ei ole koskaan rakastanutkaan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mitä erikoista siinä on, jos ei rakasta miestään. Sellaisia naisia on varmasti paljon.
Sellaisia naisia ei ole tässä maailmassa yhtäkään.
Riippuu tietysti tilanteesta. Jos puoliso on kuollut yllättäen, on puoli vuotta varsin lyhyt aika toipua siitä. Pidempään sairastaneen kohdalla taas sitä surutyötä on jo tehty ja se toisen kuolema voi tietyllä tapaa olla jopa helpotus - pääsee pois kärsimyksistään. Ja no, kummassakin tapauksessa elämä voi joskus yllättää ja tuoda vastaan sellaisen ihmisen jonka kanssa kaikki tuntuu oikealta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tosi tahditonta. Ei ole suru ollut syvää.
Onnellinen nainen. Olisit iloinen hänen puolestaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vuosi on sellainen sopiva suruaika. Siinä ehtii kunnioittaa vainajan muistoa ja sitten aloittaa uuden luvun elämässä.
Mitä sen vuoden aikana sitten käytännössä tehdään?
Ei tuossa ihmetytä mikään muu kuin se, että kuinka toiset löytää itselleen sopivia ja etenkin parisuhdehaluisia miehiä aina halutessaan.
Elämä on elämistä varten eikä edesmennyt herää enää henkiin vaikka leski olisi loppuikänsä yksin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä erikoista siinä on, jos ei rakasta miestään. Sellaisia naisia on varmasti paljon.
Sellaisia naisia ei ole tässä maailmassa yhtäkään.
Kyllä niitä on, mutta ei paljon.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vuosi on sellainen sopiva suruaika. Siinä ehtii kunnioittaa vainajan muistoa ja sitten aloittaa uuden luvun elämässä.
Mitä sen vuoden aikana sitten käytännössä tehdään?
Ei siinä välttämättä jaksa tehdä paljon mitään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ajattele siitä mitään, koska ei ole minun asiani. En voi tietää tilannetta. Tapasin mieheni noin pari kuukautta lasteni isän yllättävän kuoleman jälkeen ja tulin raskaaksi alle pari kuukautta siitä. Vauva syntyi vähän ennen vanhempien lasten isän kuoleman ensimmäistä vuosipäivää. Voin kuvitella mitä kaikkea siitä on ouhuttu, mutta suoraan sanoen ei kiinnosta muiden puheet. Yhtä hyvin tuo olisi soinut tapahtua kaksi tai kymmenen vuotta tapahtuneesta.
Et sitten ajatellut yhtään lapsiasi.
Miten niin? Totta kai ajattelin, heidän elämänsä jatkui niin normaalina kuin mahdollista. Emme edes muuttaneet yhtään kuin vasta vähän ennen vauvan syntymää.
Niin normaalina kuin mahdollista eli ei normaa
Mikä siinä on halveksuttavaa? Se että tapaa uuden ihmisen? Se että hankkii lisää lapsia? Normaalilla tarkoitin sitä, että yritin pitää lapsille niin tavallista arkea kuin yksin oli mahdollista. Lapseni olivat isänsä kuollessa pieniä eikä heillä ollut sellaista ajantajua kuin aikuisilla tai isommilla lapsilla, heidän elämässään puoli vuotta oli tuolloin todella pitkä aika.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun kummitäti kun teki kuolemaa (syöpä), niin miehellään oli jo uusi valmiina odottamassa tädin kuolemaa.
Ei olla tekemisissä enää.
En ikinä voisi ryhtyä seurustelemaan miehen kanssa jonka vaimo on elossa. En todellakaan pystyisi kunnioittamaan mitään häntäheikkiä. Kunnioitan itseäni niin paljon, että olisin mielummin yksin.
Toisaalta jos puoliso makaa liki kymmenen vuotta dementoinuneena. Siinä on elävän leski. Pari tuttavaa on vastaavassa tilanteessa alkanut uuden suhteen. Osa paheksui ja katkaisi välit. Osa kannusti. Molemmat kyllä hoitivat puolisonsa niin hyvin kuin tuossa tilanteessa pystyivät. Jos ei uutta kumppania olisi löytynyt, olisi kumpikin noista nääntynyt hengiltä ennen dementoitunutta puolisoaan.
Jotkut vaan on nopeampia käänteissään. Toiset lamaantuu surusta eikä välttämättä toivu koskaan, toiset pääsee yli suuristakin hankaluuksista ja elämän kriiseistä kohtuullisen nopeasti ja pystyy jatkamaan elämäänsä. Toiset on myös nopeasti pariutuvaa tyyppiä, toiset ei löydä sopivaa ikinä. Suruhan varmasti kulkee mukana loppuelämän, mutta se vaihtelee miten paljon se vaikuttaa elämään.
Mistä näitä ap:n kaltaisia pahantahtoisia juoruämmiä oikein sikiää? Saatanastako?
Tämä myrkyllinen haittalaji joutaisi jo kuolla sukupuuttoon pikkuhiljaa. Pystyynhän ne on kuolleitakin kun oman elämän elämisen sijaan kiinnostusta riittää vain sille miten väärin muut omaansa elää.
Mitä erikoista siinä on, jos ei rakasta miestään. Sellaisia naisia on varmasti paljon.