Mitä ajattelet leskestä, jolla on 6 kuukauden päästä uusi mies edellisen kuolemasta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ajattele siitä mitään, koska ei ole minun asiani. En voi tietää tilannetta. Tapasin mieheni noin pari kuukautta lasteni isän yllättävän kuoleman jälkeen ja tulin raskaaksi alle pari kuukautta siitä. Vauva syntyi vähän ennen vanhempien lasten isän kuoleman ensimmäistä vuosipäivää. Voin kuvitella mitä kaikkea siitä on ouhuttu, mutta suoraan sanoen ei kiinnosta muiden puheet. Yhtä hyvin tuo olisi soinut tapahtua kaksi tai kymmenen vuotta tapahtuneesta.

 

Et sitten ajatellut yhtään lapsiasi.

Miten niin? Totta kai ajattelin, heidän elämänsä jatkui niin normaalina kuin mahdollista. Emme edes muuttaneet yhtään kuin vasta vähän ennen vauvan syntymää.

Mikä siinä on halveksuttavaa? Se että tapaa uuden ihmisen? Se että hankkii lisää lapsia? Normaalilla tarkoitin sitä, että yritin pitää lapsille niin tavallista arkea kuin yksin oli mahdollista. Lapseni olivat isänsä kuollessa pieniä eikä heillä ollut sellaista ajantajua kuin aikuisilla tai isommilla lapsilla, heidän elämässään puoli vuotta oli tuolloin todella pitkä aika.

Se on halveksuttavaa, että heti pamahdetaan paksuksi uudelle ukolle ennen kuin entinen on ehtinyt viiletä. En ikinä tekisi sitä lapsilleni.

Tuntuu todella sopimattomalta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun kummitäti kun teki kuolemaa (syöpä), niin miehellään oli jo uusi valmiina odottamassa tädin kuolemaa. 

Ei olla tekemisissä enää. 

En ikinä voisi ryhtyä seurustelemaan miehen kanssa jonka vaimo on elossa. En todellakaan pystyisi kunnioittamaan mitään häntäheikkiä. Kunnioitan itseäni niin paljon, että olisin mielummin yksin. 

Toisaalta jos puoliso makaa liki kymmenen vuotta dementoinuneena. Siinä on elävän leski. Pari tuttavaa on vastaavassa tilanteessa alkanut uuden suhteen. Osa paheksui ja katkaisi välit. Osa kannusti. Molemmat kyllä hoitivat puolisonsa niin hyvin kuin tuossa tilanteessa pystyivät. Jos ei uutta kumppania olisi löytynyt, olisi kumpikin noista nääntynyt hengiltä ennen dementoitunutta puolisoaan.

Kyllä, vakavasti sairaan puolisona on raskasta olla. Dementia on erityisen paha, kun se koko puolison persoona muuttuu sairauden myötä. En minä oikeasti paheksu jos se elossa oleva elää omaakin elämäänsä, kunhan pitää hyvän huolen puolisostaan. Vai olisiko parempi sitten ottaa ero, jos ei jaksa uhrata omaakin elämäänsä toisen sairaudelle? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ajattele siitä mitään, koska ei ole minun asiani. En voi tietää tilannetta. Tapasin mieheni noin pari kuukautta lasteni isän yllättävän kuoleman jälkeen ja tulin raskaaksi alle pari kuukautta siitä. Vauva syntyi vähän ennen vanhempien lasten isän kuoleman ensimmäistä vuosipäivää. Voin kuvitella mitä kaikkea siitä on ouhuttu, mutta suoraan sanoen ei kiinnosta muiden puheet. Yhtä hyvin tuo olisi soinut tapahtua kaksi tai kymmenen vuotta tapahtuneesta.

 

Et sitten ajatellut yhtään lapsiasi.

Miten niin? Totta kai ajattelin, heidän elämänsä jatkui niin normaalina kuin mahdollista. Emme edes muuttaneet yhtään kuin vasta vähän ennen vau

Se on halveksuttavaa, että heti pamahdetaan paksuksi uudelle ukolle ennen kuin entinen on ehtinyt viiletä. En ikinä tekisi sitä lapsilleni.

Mikä siinä on niin halveksuttavaa sinun mielestäsi? En tosin edes kertonut raskaudesta ennen raskauden puoliväliä kenellekään ja lapsi syntyi muutamia viikkoja enne laskettua aikaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vuosi on sellainen sopiva suruaika. Siinä ehtii kunnioittaa vainajan muistoa ja sitten aloittaa uuden luvun elämässä.

Mitä sen vuoden aikana sitten käytännössä tehdään?

Keskitytään omaan hyvinvointiin, järjestetään lasten asiat hyviksi, opetellaan taas olemaan vähän aikaa yksin ja pohditaan päättynyttä suhdetta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vuosi on sellainen sopiva suruaika. Siinä ehtii kunnioittaa vainajan muistoa ja sitten aloittaa uuden luvun elämässä.

Mitä sen vuoden aikana sitten käytännössä tehdään?

Keskitytään omaan hyvinvointiin, järjestetään lasten asiat hyviksi, opetellaan taas olemaan vähän aikaa yksin ja pohditaan päättynyttä suhdetta.

Miksi sitä päättynyttä suhdetta pitäisi sen enempää miettiä? Itselläni mies sairasti vuosia. Oli raskasta olla rinnalla, kun toinen vain sairasti. Sairaus ei muuta ihmisen luonnetta koskaan sen jalommaksi, ikäviäkin tunteita tulee puolin ja toisin. Sitten se suhde loppui, kun mies kuoli. Miksi pitäisi myöskään opetella olemaan yksin? Jos tietää ettei halua olla yksin? Eikä se oma hyvinvointikaan niin erityisesti leskeä kiinnosta. Siinä kuoleman hetkillä moni ajattelee varmasti kuten minäkin, että se omakin elämä siitä loppui. Tilataan hautakiveen paikka omallekin nimelle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vuosi on sellainen sopiva suruaika. Siinä ehtii kunnioittaa vainajan muistoa ja sitten aloittaa uuden luvun elämässä.

Mitä sen vuoden aikana sitten käytännössä tehdään?

Keskitytään omaan hyvinvointiin, järjestetään lasten asiat hyviksi, opetellaan taas olemaan vähän aikaa yksin ja pohditaan päättynyttä suhdetta.

Ja noita ei voi tehdä vaikka uusi kumppani löytyisi puolen vuoden jälkeen?

Se on halveksuttavaa, että heti pamahdetaan paksuksi uudelle ukolle ennen kuin entinen on ehtinyt viiletä. En ikinä tekisi sitä lapsilleni.

Kerrohan nyt kun en vieläkään ymmärrä miten ne lapset oikein kärsivät siitä että saavat pikkusisaruksen? Oletko sitä mieltä myös silloin jos lasten isä on elossa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vuosi on sellainen sopiva suruaika. Siinä ehtii kunnioittaa vainajan muistoa ja sitten aloittaa uuden luvun elämässä.

Mitä sen vuoden aikana sitten käytännössä tehdään?

Keskitytään omaan hyvinvointiin, järjestetään lasten asiat hyviksi, opetellaan taas olemaan vähän aikaa yksin ja pohditaan päättynyttä suhdetta.

Jos kohdalle sattuu osumaan sellainen henkilö johon rakastuu, niin onhan se nyt ihan älytöntä odotella väkisin että joku vuoden virallinen suruaika ehtii kulumaan. Eiköhän se mahdollisuus uuteen ihmissuhteeseen ole sitten jo mennyt sen henkilön osalta.

Ehkä se uusi mies on ollut se ilon pilkahdus surun keskellä. Eihän sitä varmasti heti ole ajatellut että tässäpä heti seuraava mies minulle. Pikkuhiljaa vain on huomannut että tuska helpottaa tuon uuden ihmisen rinnalla, saa muuta ajateltavaa ja toisaalta saa ehkä purkaa sydäntäänkin. Ja kun huomaa, ettei toinen työnnä pois vaan on siinä tukena, niin mikseikös siitä voisi suhdekin kehittyä.

Läheisyys, halaukset, kädestä pitäminen, suudelmat saa kehomme tuottamaan kaikenmaailman hyvänolon hormoneja ja laskee stressitasoja. Kyse on ihan fyysisestäkin reaktiosta ja helpotuksesta rankan ajan keskelle. On ihan terveellistä jos löytyy uusi ihana ja turvallinen ihminen rinnalle.

"Ei tarvitse surra, mutta pitää ajatella lastensa parasta ja antaa heidän surra ennen kuin tuo uuden miehen heidän elämäänsä. Jos ei ole lapsia, niin siitä vain uuteen suhteeseen vaikka heti."

no entäs onko poikkeuksia? Mikä on sopiva lasten suremisaika, jos isä on vaikka ollut sekoileva nisti tai juoppo, karjunut lapsilleen ja näiden edessä hakannut/retuuttanut vaimoaan? Montako vuotta pitää antaa lasten surra? Kun meistä nyt kukaan ei siinä perheessä ole ollut kärpäsenä katossa, niin ei tässä mitään "sopivaa aikaa" pidä myöskään määritellä. Kyllä siellä itse tiedetään, mikä on parasta.

Vierailija kirjoitti:

 

"Ei tarvitse surra, mutta pitää ajatella lastensa parasta ja antaa heidän surra ennen kuin tuo uuden miehen heidän elämäänsä. Jos ei ole lapsia, niin siitä vain uuteen suhteeseen vaikka heti."

no entäs onko poikkeuksia? Mikä on sopiva lasten suremisaika, jos isä on vaikka ollut sekoileva nisti tai juoppo, karjunut lapsilleen ja näiden edessä hakannut/retuuttanut vaimoaan? Montako vuotta pitää antaa lasten surra? Kun meistä nyt kukaan ei siinä perheessä ole ollut kärpäsenä katossa, niin ei tässä mitään "sopivaa aikaa" pidä myöskään määritellä. Kyllä siellä itse tiedetään, mikä on parasta.

Ei ole poikkeuksia. Oli isä minkälainen tahansa, kyllä pitäisi malttaa odotella ainakin vuosi ennen kuin laittaa uuden pullan uuniin.

Vierailija kirjoitti:

Se on halveksuttavaa, että heti pamahdetaan paksuksi uudelle ukolle ennen kuin entinen on ehtinyt viiletä. En ikinä tekisi sitä lapsilleni.

Kerrohan nyt kun en vieläkään ymmärrä miten ne lapset oikein kärsivät siitä että saavat pikkusisaruksen? Oletko sitä mieltä myös silloin jos lasten isä on elossa?

He surevat vielä oman isänsä kuolemaa. Miten tämä on niin vaikea tajuta? Etkö oikeasti osaa ajatella asiaa muiden, kuin itsesi kannalta?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

 

"Ei tarvitse surra, mutta pitää ajatella lastensa parasta ja antaa heidän surra ennen kuin tuo uuden miehen heidän elämäänsä. Jos ei ole lapsia, niin siitä vain uuteen suhteeseen vaikka heti."

no entäs onko poikkeuksia? Mikä on sopiva lasten suremisaika, jos isä on vaikka ollut sekoileva nisti tai juoppo, karjunut lapsilleen ja näiden edessä hakannut/retuuttanut vaimoaan? Montako vuotta pitää antaa lasten surra? Kun meistä nyt kukaan ei siinä perheessä ole ollut kärpäsenä katossa, niin ei tässä mitään "sopivaa aikaa" pidä myöskään määritellä. Kyllä siellä itse tiedetään, mikä on parasta.

 

Ei ole poikkeuksia. Oli isä minkälainen tahansa, kyllä pitäisi malttaa odotella ainakin vuosi ennen kuin laittaa uuden pullan uuniin.

Olen eri mieltä. Meillä ei ollut mitään isän ja lapsen välistä suhdetta siihen niin sanottuun isään, hänen kuolemansa oli helpotus, minkä tajusin jo lapsena. Uusi pikkusisarus oli vain positiivinen asia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ajattele siitä mitään, koska ei ole minun asiani. En voi tietää tilannetta. Tapasin mieheni noin pari kuukautta lasteni isän yllättävän kuoleman jälkeen ja tulin raskaaksi alle pari kuukautta siitä. Vauva syntyi vähän ennen vanhempien lasten isän kuoleman ensimmäistä vuosipäivää. Voin kuvitella mitä kaikkea siitä on ouhuttu, mutta suoraan sanoen ei kiinnosta muiden puheet. Yhtä hyvin tuo olisi soinut tapahtua kaksi tai kymmenen vuotta tapahtuneesta.

 

Et sitten ajatellut yhtään lapsiasi.

Miten niin? Totta kai ajattelin, heidän elämänsä jatkui niin normaalina kuin mahdollista. Emme e

 

Mikä siinä on niin halveksuttavaa sinun mielestäsi? En tosin edes kertonut raskaudesta ennen raskauden puoliväliä kenellekään ja lapsi syntyi muutamia viikkoja enne laskettua aikaa.

Lapset ovat juuri menettäneet oman isänsä. Uusperhekuviot ovat muutenkin vaikeita niin tuossa tilanteessa se on vieläkin vaikeampaa. On halveksuttavaa laittaa lapset tuohon asemaan. Yritäpä edes joskus ajatella muita kuin itseäsi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se on halveksuttavaa, että heti pamahdetaan paksuksi uudelle ukolle ennen kuin entinen on ehtinyt viiletä. En ikinä tekisi sitä lapsilleni.

Kerrohan nyt kun en vieläkään ymmärrä miten ne lapset oikein kärsivät siitä että saavat pikkusisaruksen? Oletko sitä mieltä myös silloin jos lasten isä on elossa?

He surevat vielä oman isänsä kuolemaa. Miten tämä on niin vaikea tajuta? Etkö oikeasti osaa ajatella asiaa muiden, kuin itsesi kannalta?

 

Kyllä kyllä, surevat, ja uusi vauva estää sen miten?

Niin teki anoppini aikoinaan, siihen loppui hyvä mielikuvani hänestä.

Käytöksensä muuttui radikaalisti ja välttelin parin tapaamista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ajattele siitä mitään, koska ei ole minun asiani. En voi tietää tilannetta. Tapasin mieheni noin pari kuukautta lasteni isän yllättävän kuoleman jälkeen ja tulin raskaaksi alle pari kuukautta siitä. Vauva syntyi vähän ennen vanhempien lasten isän kuoleman ensimmäistä vuosipäivää. Voin kuvitella mitä kaikkea siitä on ouhuttu, mutta suoraan sanoen ei kiinnosta muiden puheet. Yhtä hyvin tuo olisi soinut tapahtua kaksi tai kymmenen vuotta tapahtuneesta.

 

Et sitten ajatellut yhtään lapsiasi.

Miten niin? Totta kai ajattelin, heidän elämä

Lapset ovat juuri menettäneet oman isänsä. Uusperhekuviot ovat muutenkin vaikeita niin tuossa tilanteessa se on vieläkin vaikeampaa. On halveksuttavaa laittaa lapset tuohon asemaan. Yritäpä edes joskus ajatella muita kuin itseäsi.

Lapset olivat niin nuoria, että heille kuukausikin oli pitkä aika, puoli vuotta ikuisuus, eikä kumpikaan sillä tavalla edes käsittänyt isän kuolemaa tai surua kuten aikuinen tai isompi lapsi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se on halveksuttavaa, että heti pamahdetaan paksuksi uudelle ukolle ennen kuin entinen on ehtinyt viiletä. En ikinä tekisi sitä lapsilleni.

Kerrohan nyt kun en vieläkään ymmärrä miten ne lapset oikein kärsivät siitä että saavat pikkusisaruksen? Oletko sitä mieltä myös silloin jos lasten isä on elossa?

He surevat vielä oman isänsä kuolemaa. Miten tämä on niin vaikea tajuta? Etkö oikeasti osaa ajatella asiaa muiden, kuin itsesi kannalta?

 

Kyllä kyllä, surevat, ja uusi vauva estää sen miten?

Ei se ole mukava katella heti uutta ukkoa omassa kodissa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se on halveksuttavaa, että heti pamahdetaan paksuksi uudelle ukolle ennen kuin entinen on ehtinyt viiletä. En ikinä tekisi sitä lapsilleni.

Kerrohan nyt kun en vieläkään ymmärrä miten ne lapset oikein kärsivät siitä että saavat pikkusisaruksen? Oletko sitä mieltä myös silloin jos lasten isä on elossa?

He surevat vielä oman isänsä kuolemaa. Miten tämä on niin vaikea tajuta? Etkö oikeasti osaa ajatella asiaa muiden, kuin itsesi kannalta?

 

Kyllä kyllä, surevat, ja uusi vauva estää sen miten?

 

Ei se ole mukava katella heti uutta ukkoa omassa kodissa.

 

Voi olla että on, voi olla että ei. Riippuu ihan miten tulevat toimeen, mutta sitä sinä et voi tietää.